Oppia tunteista

Jäi tuosta eilisestä bloggauksesta ajatus vähän turhan irralleen, joten jatketaan hiukan vielä ajatusvirtaa:

Kuten minua viisaammat ovat sanoneet, tuskan voi käyttää oppimiseen. Itselleni on viime aikoina vahvistunut tuon ajatuksen sivujuonne: Voin tehdä monia hyviä päätöksiä, pyrkiä pysymään niissä ja osin onnistua osin epäonnistua. Kuitenkin vasta sitten kun asiaan kuuluu tunteet, onnen ilon ja rakkauden tahi menettämisen pelon, tuskan jopa katkeruuden vasta noiden ääritunteiden jälkeen voin luottaa ottaneeni opikseni..

Kasvu ja kulkeminen "oikeaan suuntaan" edellyttää sen että se herättää tunteita. En tee asioita vain siksi että sen tiedän olevan jotekin yleisestihyväksyttyä ja näinollen oikein. Tunteet, ennenkaikkea niillä reagointi on keskustelua omatuntoni kanssa. Tiedän että olen loistava valehtelemaan itselleni (edelleen) kuten myös muille. Ennen saatoin silmät kirkkaina selittää asiat itselleni parhain päin. Vaan jotain on muuttunut. Varmaankin yhä selittäisin herra sinivuokolle ummet ja lammet pelastaakseni itseni pulasta, mutta ne asiat joilla on merkitystä niin itselleni kuin ennenkaikkea niille ihmisille joilla on minulle merkitystä, niiden kanssa en enää voi helposti huijata. Se mitä vuosi sitten en olisi edes kuvitellut, tunnontuskat valkeasta valheesta, saavat minut taistelemaan itseni kanssa ja antamaan oikealle asialle periksi. Enää eivät haluni määrää ratkaisujeni suuntaa. En väitä olevani puhdas pulmunen, en todellakaan. Vaan vielä mielessä väikkyvät houkutukset, milloin ruohon ollessa vihreämpää aidan toisella puolen, milloin suklaan huutavan kutsuvasti kaupan hyllyllä. Se etteikö kukaan tiedä jos huijaan itseäni ja lankean houkutukseen, ei ole enää riittävä tekosyy lankeamiseen.

Tunteet opettavat, kun niitä oppii lukemaan. Tunteet ovat heijastuksia sielun syvyydestä. Edelleen aion nauttia siitä kun rintaa kuristaa kaipaus, siitä kun odotus saa vatsanpohjan perhostelemaan ja sydämen laukkaamaan kuin villivarsta. Edelleen aion tuntea surua ja tuskaa menetyksen ja pettymyksen takia, olkoon syynä sitten sairaus, kuolema tai ajattelemattomuus. Ja kaikkien näiden vaihdeiden läpi eläessä, aion joka askeleella ottaa opikseni..

Tunteiden vuoristoradasta

Tunteitaan ei saa padota, sanotaan. Ei ole hyväksi antaa tunteiden ohjata elämäänsä.. Yritin jonkin aikaa hillitä tunteitani. Sulkea niitä johonkin laatikkoon josta saatoin ottaa ne hallitusti toimimaan silloin kun niitä tarvitsin.

Tai niin luulin..

Heti kun hiukankin annoin tunteilleni vallan, olin kuin märkä rätti niiden vietävänä. Jotakin muutosta tunteiden käsittelyssäni on silti tapahtunut. Tunteet tulevat ja menevät. Entistä enemmän nautin niistä tässä hetkessä, takertumatta niihin. Joulun aikaan luin liki loppuun pitkäaikaisen lukuprojektini Tiibetiläisen kirjan elämästä ja kuolemasta. Tuolta silmiini osui tunteiden tuskaa kuvaava kirjoitus. Teksti jossa kehoitettiin elämään tuska, kärsimys ja menettämisen suru, oppien siitä samalla:
"Joten mitä teetkin, älä sulje kipua pois; hyväksy kipusi ja ole haavoittuva. Olitpa miten epätoivoinen tahansa, hyväksy tuskasi sellaisena kuin se on, sillä tosiasiassa se yrittää antaa sinulle arvaamattoman arvokkaan lahjan: tilaisuuden hengellisen harjoituksen avulla keksiä mitä on surun takan..
..Jos kaiken kestäessä pidät sydämesi avoimena, silloin ahdistuksesta voi tulla paras liittolaisesi rakkauden ja viisauden etsinnässä.
Emmekö me jo liiankin hyvin tiedä, ettei tuskalta suojautuminen toimi ja että kun yritämme suojautua kärsimyksiä vastaan kärsimme vain sitä enemmän emmekä opi sitä, mikä tästä kokemuksesta olisi opittavissa? Niin kuin Rilke kijoitti, että suojattu sydän 'joka ei koskaan ole alttiina menetykselle, viaton ja turvassa, ei pysty tuntemaan hellyyttä; vain takaisinvallattu sydän voi koskaan olla tyytyväinen: kaikesta luopuneena vapaana riemuitsemaan mestaruudestaan...' "

Välillä on tuntunut kuin suorastaan nautiskelisin omasta tuskastani. Olenhan joskus sanonut että sama se miltä tuntuu, kunhan tuntuu. Onko tuo tunteiden syvästä tuskasta nauttiminen sitten ollut oppimista, vai ainoastaan marttyyrimaista itsesääliä? Toki oman kurjuuden maksimointi on usein kohdallani vain lupa kalastella säälipisteitä ja huomiota. Sillä useimiten olen huomannut todellisen tuskan, todellisen menettämisen, olevan niitä helposti ohitettavia asioita, toisin kuin "varta vasten" itselleni nostamani tunnemyräkkä.

En tarkoita, että kaikki murheen pohjalla kyntämiseni olisivat pelkkää huomionhakuisuutta. Eivät ne siltä tunnu silloin kun ryven omassa surkeudessani. Kuitenkin kun mieli on kivunnut taas normaalille onnelliselle tasolle, ovat nuo murheet pois pyyhittyjä, kerta kaikkiaan.

Joulu on itselleni aina hiljentymisen aikaa. Nytkin pysyttelin aattoaamun ja sunnuntai-illan välisen ajan irti tietokoneista. En lueskellut sähköposteja, en surffannut keskustelupalstoilla tai muutenkaan uhrannut oikeastaan ajatustakaan sähköiselle viestinnälle. Myönnetään muutamin jouluisia tekstareita tuli lähetettyä bittiviidakkoon, mutta pääasiallisesti olin erossa kaikesta. Joulun ajan mielen täytti kirja, osin televisio mukavien elokuvien puitteissa ja hetket oman mielen kanssa niin saunan leppeässä lämmössä kuin luonnon keskellä koirien kanssa kävellessä. Paljon oli aikaa omille ajatuksille. Paljon pohdintoja, itsestä oppimista ja asioiden katsantokannan kirkastumisia.. Uuden vuoden kynnyksellä monet tekevät mitä moninaisimpia lupauksia. Itse en aio luvata mitään muuta kuin olla itselleni rehellinen tulevana vuonna..

kipuja

Kun fyysinen hyvinvointi lisääntyy, jää enemmän aikaa huomioida henkisiä kasvukipuja. Ja voi pojat että niitä eteen kannetaan oikein urakalla. Tiedän, etten voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Etten omista valinnoista voi kääntää syyttäävää sormea kenenkään muun suuntaan. Kukaan ei ole houkutellut minua tekemään väärin. Kukaan ei pakottanut valitsemaan vaikeaa tietä.. Ei. Ainoastaan sain ohjausta (opastusta), erittäin tuntuvaa sellaista, suunnasta johon pitäisi kulkea. Virhe korjattiin ennenkuin sitä oikeasti edes tapahtui. Vahinko ehkäistiin ennenkuin mitään peruuttamatonta tapahtui.

Miksi silti on näin paska olo?? Eikö se hyvän asian oppiminen ollutkaan hyvä asia? Eikö olekaan aihetta riemuun kun onnistuin suuntaamaan askeleeni taas oikeaan suuntaan? Eikö?
Ei, ei silloin kun seurauksena on tyhjä olo. Kun tuntuu että valinnasta huolimatta edessä on umpikuja. Kun ympärillä näkee vain eteen nousevia seiniä sen sijaan että aukenisi ovi josta matka jatkuisi sujuvasti. Nuo seinät, mitä ne ovat? Ne ovat omat pelkoni. Pelkoja joita on voitettava valitakseen sen tien jota loppujen lopuksi haluaa kulkea. Jos noita pelkoja ei ole valmis kohtaamaan, on turha kuvitella muuttuvansa..

Tajusin tuon muuttumattomuuden itse tänään. Keskustellessani opastajani kanssa, myönsin että tehdessäni taas sen tutun valinnan aiheutin vain sen ettei minussa mikään olisi muuttunut. Vaikka kuinka suuni sanoo haluavansa muutosta. Vaikka ehkä jopa sydän halajaa sitä, jos silloin kun tarvitaan se pienen pieni rohkeus kieltäytyä totutusta. Uskallus kääntyä ja valita tie jota ennen ei ole kulkenut. Jos se rohkeus puuttuu, ei mikään muutu vaikka sydän huutaisi kuinka ja suu sanoisi mitä..

Vaikka mieli on tällä hetkellä maissa, olen silti tyytyväinen että loppujen lopuksi tein kuten sydän sanoi, vaikka mieli keksi miljoona syytä miksi yhä olisin saanut tehdä niinkuin aina ennenkin. Vaikka suunnan muutokselle ja sydämen seuraamiselle vaadittiin melkoisen kova ravistelu. Enhän silti kai olisi oinas jos helpolla läksyni oppisin. Toivon vain että opastajani hermot kestävät jokaisen koettelemuksen jonka itsepäisyyteni ja suoranainen tyhmyyteni polulle tuo. Vaikkei ehkä aina siltä vaikuta, minä silti haluan ja voin muuttua. En kaikesta selviä yksin, eikä kai tarvitsekaan. Onneksi lähellä on ystävä, opastaja, joka näyttää oikean suunnan kun tunnen eksyväni vanhoihin kuvioihin..

Askeleet tyytyväisyyteen

Lainaan taan aamun ajatusta, että tämä asia pysyisi jatkossakin mielessäni:

ASKELEET TYYTYVÄISYYTEEN
Jokaisen pitäisi tietää:
Et voi olla kaikkea kaikille ihmisille
Et voi tehdä kaikkea kerralla
Et voi tehdä kaikkea yhtä hyvin
Et voi olla kaikessa muita parempi

Siis:
Sinun pitää ottaa selvää kuka olet – ja olla sitä
Sinun pitää päättää mikä on etusijalla ja tehdä se ensin
Sinun pitää löytää vahvuutesi ja käyttää niitä
Sinun pitää oppia olemaan kilpailematta toisten kanssa, koska vain sinä olet oman itsesi ekspertti

Ja silloin:
Opit hyväksymään oman ainutlaatuisuutesi
Opit tekemään valintoja ja päätöksiä
Opit elämään omien rajoitustesi kanssa
Opit antamaan itsellesi arvoa ja pystyt olemaan paras mahdollinen ”sinä”

ELÄMÄN MUUTOSPÄIVITYS

Positiivareiden aamun ajatus jakoi tänä aamuna ajatuksen muutoksesta.. Sitähän tässä olen jo ties kuinka ja kauan käynyt läpi, joten jaan tämän teidänkin kanssa..

1. Aavista muutos
– katso ympärillesi

2. Myönnä muutos
– näe mitä on tapahtumassa

3. Hyväksy muutos
– unohda epäröinti ja epäilykset

4. Iloitse muutoksesta
– nauti seikkailusta jossa olet mukana

5. Jaa muutosta – tee yhteistyötä muiden
kanssa, ja ole muille muutoksen airut

vetovoiman laki

Totesin tänään että nyt riitti! Olkoonkin että menttorini totesi minun hokeneen tuota liki joka päivä. Silti. Nyt tunsin rajan tulleen vastaan. Ei raja siinä mielessä että olisin ovet paukkuen pakannut laukkuni. Vaan raja siinä mielessä että minun oli asetettava itselleni päivämäärä. SE päivä on tammikuun viimeinen. Viimeistään. Mahdollisesti jo aiemmin.

Kun olin päättänyt tuon. Kun olin sanonut sen ensimmäiselle työkaverille ääneen. Huomasin sanovani sen toiselle. Sanoin sen myös henkilöstövastaavalle. Elokuussa ilmoitin poistuvani kun seuraajani löytyy. Elämme joulukuuta.. Jos näistä useista ja useista hakemuksista ei löydy ihmistä joka hallitsee numeroiden kirjaamisen oikeaan sarakkeeseen. Ihmistä joka osaa verkosta kasata tarvittavan määrän manuaaleja. Ihmistä joka jaksaa kuunnella ja kertoa huonoja vitsejä. Ihmistä joka on tarpeeksi hullu pärjätäkseen insinöörien parissa.. Jos ei löydy, ei se ole minun ongelmani.

Minulla on uudet haasteet kiikarissa. Ja olkoonkin, että kyllähän sitä voisi "puuhastella" yrittäjyyden parissa tehden tuonne töitä, niin silti minäkin olen ihminen joka tarvitsee myös riittävän määrän lepoa. Ja mielekästä tekemistä..

Kun olin tehnyt päätöksen, huomasin maailman muuttuneen. Asioita alkoi vain tapahtua. Ehkei maailma muuttunut mihinkään, mutta ajatukseni olivat muuttuneet. Näin asiat uudella tavalla. Ja päättäväisyyteni avasi uusia ovia eteeni.. Ongelmat joiden kanssa olin paininut, ne jotka rajoittivat uskallustani, olivat ratkaistu yht'äkkiä.

Nyt odotan mielenkiinnolla huomisen uusia asioita..

narsismini

Kissa kiitoksella elää sanotaan. Itseni on kyllä myönnettävä että narsismiin taipuvainen egoni elää ja voi hyvin kiitoksella. Minut on helppo saada pyörtämään päätökseni, tai ainakin horjumaan niissä, kun vain osaa oikeaan aikaan antaa sopivaa kiitosta.

Vaikka hermot on tiukalla ja työ ei miellytä, silti karkitsen vakaasti sitä mahdollisuutta että voisinkin jatkaa vielä nykyisessä työssäni, kunhan työtehtävät hiukan muuttuisi.. Ja kaikki tämä vain siksi, että työkaverit ovat osanneet lirkutella oikein. Tiedän ettei tämä kehuminen hirvittävän pitkässä juoksussa kuitenkaan kanna. Jos työ ei palkitse omalta osaltaan. Jos mieltä raastaa ajatukset siitä että tiedän etten tee parastani (koska ei ole motivaatiota). Ei silloin riitä se että työkaverit ovat sitä mieltä että olen huippu tyyppi ja toimiston kaunistus..

Ehkei nuo kehumiset oikeasti saa minua jäämään tänne pysyvästi, mutta kyllä ne kummasti "helpottavat" tätä vapauden odotusta..

äärirajoilla

Väsymys, tuo armoton ystävä on vaivannut. Toisaalta elämä on ollut niin matalaa lentoa ettei väsyminen ole mikään ihme.

Tiedän ja tiedostan kiireeni johtuvan pelkästään siitä että olen yrittänyt estää itseäni ajattelemasta. En välttele kotona olemista. Suorastaan rakastan hetkiä kotona. En vain jaksa katsoa sitä kaaosta joka sielä on vallalla. Torstaina pidin "vapaapäivän" töistä. Tuo tuntuikin fiksulta vaihtoehdolta, sillä heräsin puolen päivän aikoihin (havahduin kyllä kuuden maissa). Elimistö otti heti tilaisuuden tullen mahdollisuutensa lepoon. Nyt viikonloppu on mennyt samalla kaavalla, pitkälle nukkumista, lepoa ja ravintoa.

Se huono puoli näissä lepopäivissä on että mieli alkaa käydä ylikierroksilla. Liikaa aikaa ajatella, liikaa mahdollisuuksia pähkäilyihin. Hiipivä tuska. Tunne että hajoan. Etten jaksa enää näin. En halua taistella jokaisesta askeleesta. En miettiä mikä on oikein ja mihin on oikeus vai onko mihinkään.. Haluan vain nukkua, kaukana kaikesta..

Harmoniaa ja heijastuksia

Viikko on ollut hektinen. Viikonloppukin oli tehokkaasti ohjelmoitu, mukavalla ohjelmalla..

Vaikka tuntuu että kalenteri on ollut kovin täynnä ja elimistö vedetty taas osin äärirajoille (jopa niin että keskiviikon pidin suosiolla kotitoimistoa), on mieli ollut yllättävänkin harmooninen. Päätinhän luopua pähkäilystä. Niin todellakin jopa tein. Vain eilen sallin itselleni hetken miellyttäviä muisteloita tilanteista jotka aiheuttivat perhosia vatsanpohjaan ja kutkutusta mieleen, tietoista egon ja emootioiden ruokkimista. Silti oli tuossakin haikailussa jotenkin erilainen sävy kuin ennen. En pyöritellyt mielessä vaihtoehtoja mitä menneet tilanteet olivat merkinneet, tai olisiko niillä mahdollisuus toistua muodossa tai toisessa. En ripustautunut noiden muistojen varaan, nautin niistä vain muistoina, mielikuvina jotka nostivat samat hyvät tunteet pintaan kuin tapahtuessaan, saivat hymyn huulille. Tällä kertaa tuota hyvänolon tunnetta ei seurannut se riipivä ja rintaa raastava tuska joka ennen on saanut moisten muisteloiden jälkeen olon kovin haikeaksi. Mennyt on mennyttä, saan ja voin nauttia sen muistoista, takertumatta menneen menettämisen pelkoon..

Taiteelliset energiat jylläävät (kuulen mielessäni oppaani äänen joka kertoo ettei ole erikseen parantavaa tai taiteellista energiaa, että on vain energiaa). Erottelen edelleen kaiken energian sen mukaan mihin sitä käytetään, vähän samaan tapaan kuin veitsi on aina veitsi, riippumatta siitä käytetäänkö sitä voin levittämiseen (voiveitsi), pihvin leikkaamiseen (lihaveitsi) vai kasvisten suikalointiin (wokkiveitsi). Tunnen suunnatonta tarvetta luoda jotain. Ennenkaikkea tallentaa jotenkin näitä tuntemuksia joita ympärilläni ja sisälläni jyllää. Olen aikanani saanut kuulla olevani hyvä sanojen ja tarinoiden kanssa, musiikin sarallakin on jotain taiteellista tullut tehtyä. Samoin jonkinlaisia piirusteluita ja valokuvauksia. Jostain syystä tanssi on aina ollut kirjoittamisen ohella se luontevin taiteellisen ilmaisun muotoni. Tanssissa vain ei jää mitään muistoja tallenteeksi jälkipolville. Mietin tänään tuota kriittisyyttäni musiikin ja kuvataiteen osalta. Olen aina vaatinut niiden kanssa jonkinlaista perfektionismia itseltäni. Jos piirtämäni/maalaamani kuva ei välitä sitä tunnetta jonka mielessäni näen ja sisälläni tunnen, heitän pensselit pois ja menee kuukausia, ellei vuosia ennenkuin yritän uudelleen. Tiedostin tuon ongelmani, sen ytimen. Olen aina pyrkinyt kaikella taiteellisuudellani (tanssia lukuunottamatta) jättämään muiston tästä hetkestä myöhempään aikaan. Vaan kun tosiasia on kuitenkin se että tämä hetki on vain nyt. Tämä hetki ei tallennu teokseen elettäväksi uudestaan myöhemmin. Tämän hetken tunteet voivat heijastua luomani kautta, välittyä muille ihmisille ja/tai muistutella omaan mieleeni muistikuvia ja tunteita menneestä. Kriittinen ja vaativa, katoamista pelkäävä, egoni on kuitenkin aina vaatinut luomaan täydellisen kuvan tästä hetkestä. Eikä se ole mahdollista. Ei yksikään taidemaalari, valokuvaaja, kirjailija tai muukaan taiteilija ole kyennyt vangitsemaan sitä hetkeä ikuisuudesta jolloin luomus on syntynyt. Kaikki he välittävät heijastuksia siitä mitä ovat kokeneet sillä hetkellä, mutta eivät juuri sitä hetkeä.. Ehkä tämän tiedostaminen antaa vihdoin mahdollisuuden antaa taiteellisen inspiraation virrata juuri niin vapaana kuin se tahtoo, ilmentyä niin kirjoittamisena, kuvina kuin tanssinakin.. Ja ehkä, ehkä vielä jonakin päivänä palaan soittotunneille kyetäkseni heijastamaan silläkin saralla niitä tuntoja joita elämäni ikuisuus minussa herättää..

läsnäoloa ja takertumista

Autoni akku sanoi sopimuksensa irti maanantaina. Auto toki liikkui, mutta yöt meni laturissa ja päivällä piti aina varmistaa että ajoin pidemmän pätkän ennenkuin sammutin auton uudestaan, tai kaapeleille tuli käyttöä.. Akun sippaamisen johdosta ajoin maanantaina kotiin ilman radion pauhaamista. Samoin tiistai aamuna ja taas iltapäivällä, sama vielä eilenkin. Eilen sain haettua uuden akun ja nyt on sähköongelmat taas pois päiväjärjestyksestä.

En vain tänäänkään avannut radiota työmatkalla. Näiden muutaman päivän aikana olen huomannut hiljaisuuden ja oman itsensä kanssa kahden olemisen muuttaneen jotain. Olen todellakin oppinut erottamaan läsnäolon hetket. En väitä että pääni sisällä olisi hiljaista. Tuttu purputus ja itseni kanssa keskustelu saattaa värittää läsnäoloakin, mutta noihin hetkiin todellakin kuuluu SE tietoisuus. Edelleen varmaan yli 90% ajasta olen muualla kuin läsnä, mutta näiden kilometrien aikana olen oppinut huomaaman nuo "kaukomatkani" ja huomaamaan sen tunteen mikä tulee kun palaudun tähän hetkeen.

Aamulla ajatukseni harhailivat jonnekin menneeseen tapahtumaan, soimausta itselleni siitä kuinka eri tavalla asian olisin voinut hoitaa. *naps* Tiedostin etten ollut tässä hetkessä läsnä vaan roikuin taas jossain olleessa ja menneessä. Samalla hetkellä hyväksyin tapahtuneen (oikeasti, mitä muuta olisin voinut tehdä, mennyttä ei saa tekemättömäksi) ja tunsin kuin olisin ollut kiinni benji-köydessä joka nykäisi minut takaisin tähän hetkeen. Leffoissa usein näkee kohtauksia joissa ihminen kiskaistaan läpi ajan johonkin paikkaan ja ympäristö sumentuu tuon matkaajan ympärillä. Juuri siltä minusta tuntui. Riuhtaisu läpi ajan takaisin tähän hetkeen.

Noita "palautumisia" nyt-hetkeen on viime päivinä ollut useampi. Kaikki tähän mennessä auton hiljaisuudessa. Seuraan mielenkiinnolla alanko saada samoja tuntemuksia muissakin tilanteissa.

Päätökseni luopua pähkäilyistä on pitänyt melko hyvin. Kyllähän mieleni yhä vaeltelee menneen muistoissa ja suunnittelee tulevaa, mutta se mistä olen päässyt irti on menneiden ja tulevien keskusteluiden uudelleen läpikäynti. Varsinkin nuo "tulevat" keskustelut ovat niitä joihin huomaan nyt tuhlanneeni hirvittävät määrät energiaa. Olen käynyt pääni sisällä lukemattomia keskusteluita "ennakoiden" niitä joita tulisin käymään.. tosin valtaosa (99,9%) niistä ei ole koskaan toteutunut. Joitakin vastaavia haamuja on yrittänyt tunkeutua menneisyydestä mieleni riesaksi, mutta nekin olen päättäväisesti ravistanut pois. Päästän irti, kaikesta.

Sain oppaaltani kehoituksen siivota pöytäni, johan sen tein aiemminkin, mutta jostain syystä egoni tueksi on hiljalleen hiipinyt jos jonkinmoista egotukipilaria. Nyt lakaisin nuo pois. Itseasiassa tuntuu kuin kaikki ne olisivat kaivautuneet jostain kuin kutsuttuna. Ja vuoron perään olen todennut että "ystävyytemme" on väärällä perusteella, enkä tarvitse enää egolleni pönkittäjää, joten toivottelen hyvää jatkoa.. Kaikkein mielenkiintoisinta on että jokainen, ihan joka ikinen, jolle olen näin toivotellut, on ymmärtänyt, hyväksynyt ja tyynesti poistunut kuvioista. Ja minua ei ole jäänyt kaivelemaan yksikään. Ei ainuttakaan ajatusta "entä jos..."

Yhtä asiaa olen pähkäillyt (niin, ihan kaikesta en päässyt eroon). Se on tämä huomionkipeyteni. Olen miettinyt miksi olen kasvanut tällaiseksi? Onko lapsuudessa tapahtunut jotain, onko minua rakastettu liikaa tai liian vähän, huomioitu liikaa tai liian vähän..

Mietin myös suhdettani huomioon: Huomion saamisesta nauttiminen ei ole huono piirre. Mielestäni huomiota ei tarvite ansaita, vaan huomioinnista voi olla iloinen ja onnellinen miettimättä mitä taka-ajatuksia huomion jakajalla mahtaa olla. Se mikä omalla kohdallani on varmasti se kaikkein negatiivisin asia, piirre josta haluan päästä eroon, on pelkoni huomion menettämisestä. Tiedostan kyllä etten minä häviä mihinkään tai muutu sen huonommaksi ihmiseksi jos en saa jokapäiväistä huomio-annostani. Silti, tiedostamatta alan käyttäytyä kuin mikäkin kakara jos porukassa on joku muu jota huomioidaan enemmän. Pelkään etten enää kelpaakaan jos en ole huomion keskipiste. Tämä on se pahin kompastuskivi. Vaikkakin, osaan olla myös se huomaamaton "harmaahiiri" ja vetäytyä (usein tosin martyyrin elkein) syrjään jos joku toinen kaipaa huomiota vielä itseänikin palavammin..

Seuraavana kehittymishaasteenani on oppia pääsemään huomioimattomuuden pelosta. Edelleen aion silti nauttia täysin siemauksin joka ikisestä huomiosta jonka saan. Nauttia ilman syyllisyyttä tai tarvetta estellä tahi kiellellä huomion kohdentamista itseeni..

Enneagrammi II

Kaivelin hiukan vielä lisää tulkintoja.. Eri selitykset kun avaavat enemmän mahdollisuuksia ymmärtää.

Seiska (seikkailija, nautiskelija, optimisti):
“Älä koskaan sano ei, sano ehkä.” Seiska haluaa pitää kaikki mahdollisuudet avoinna. Hänen huomionsa suuntautuukin kiehtoviin mahdollisuuksiin, tulevaisuuden suunnitelmiin ja vaihtoehtoihin, joita elämässä täytyy aina olla ja onkin. Umpikujaa ei ole. Työssä hän ideoi ja rakentaa siltoja. Myönteinen lähestyminen avaa hänen kanaviaan yhteistyöhön. Rajoittamisesta hän ei pidä. Hän rakastaa hauskanpitoa, hänen mielikuvituksensa toimii, hän on charmantti, utelias, optimisti, energinen, huumorintajuinen, iloinen ja innostunut. Hän voi olla myös narsisti, impulsiivinen, keskittymiskyvytön, levoton ja itsetuhoisa. Häneltä saattaa puuttua kurinalaisuutta.
Seiskan kasvuhaasteena on keskittyminen ja syvempi paneutuminen asioihin ja ihmisiin. Pysähtymällä kuuntelemaan saakin enemmän. Selkeämpi priorisointi ja satsaus vain muutamiin vaihtoehtoihin merkitsee rikkaampaa ja antoisampaa elämää ja seiskan oman luovan panoksen laadun kasvua.

Kahdeksikko (vaikuttaja, johtaja, itsevarma):
Kahdeksikko kysyy: “Kuka täällä johtaa?” ja otta itse mielellään johdon, jos on pienikin mahdollisuus.
Hänen huomionsa suuntautuu vaikuttavuuteen, kontrolliin, oikeudenmukaisuuteen, tulokseen ja valtakysymyksiin. Häneen liitetään adjektiivit suora, autoritatiivinen, lojaali, energinen, itseensä luottava, tarmokas, omiaan suojeleva ja ei-hienosteleva. Toisaalta hän voi olla kontrolloiva, määräilevä, itsekeskeinen, aggressiivinen ja itseriittoinen.
Kahdeksikon kasvutehtävänä on tutustua omaan pehmeämpään puoleensa ja oppia hyväksymään se. Silloin hän kykenee ottamaan vastaan tukea toisilta ja alkaa ymmärtää ihmisten keskinäistä tarvitsevuutta. Silloin hän myös tunnistaa oman vilpittömyytensä ja tulee maltillisemmaksi suhteessaan muihin. Hän alkaa luottaa, että oikeus voi tapahtua, vaikka hän ei olisikaan sitä toteuttamassa oman näkemyksensä mukaisesti.

Kakkonen (auttaja, antaja, uhrautuja):
“He tuskin olisivat selvinneet ilman minua.”
Kakkosen huomio suuntautuu siihen, miten hän voi olla avuksi ja mitä hän voi tehdä toisten hyväksi. Hänellä on tarve olla tarvittu. Ihmissuhteet ovat hänelle tärkeitä. Hän haluaa olla korvaamaton ja mieluummin taustalla kuin ykköspaikalla. Parhaimmillaan kakkonen on rakastava, huolehtiva, sosiaalisesti taitava, eloisa, kodikkuutta ja viihtyvyyttä luova, herkkä, verkostojen ja yhteyksien luoja. Pahimmillaan hän on marttyyriyteen taipuvainen, epäsuora, manipuloiva, liikaa sopeutuva, omistushaluinen ja itsensä kadottava.
Kakkosen kasvutehtävänä on oppia tunnistamaan omia tarpeitaan ja tunteitaan ja pitää niitä tärkeinä. Kauneudesta ja rauhasta kakkonen voi löytää uutta sisältöä elämäänsä pakonomaisen auttamisen tilalle. Hän alkaa arvostaa itseään ja pitämään huolta itsestään. Hänen omanarvontuntonsa ei perustu enää tarpeellisena oloon, vaan hänen persoonansa todellisiin ominaisuuksiin.

Enneagrammi

Tutustuin tänään enneagrammiin, kiitos isoisäni. Aihe alkoi kiehtoa ja kotiin päästyäni perhedyin hiukan aiheeseen RHETI-testin kevytversion avulla.. Ja mitä se kertoikaan minusta..

Eniten pisteitä saivat 7. ja 8. tyyppi, seuraavaksi ensiten 2. tyyppi. Mitä nämä sitten ovat? Persoonallisuuteni kahden eri selityksen kera olkaa hyvä:

Seiska:
Innostuva Suunnittelija. Innostuva Suunnittelija on vilkas ja aikaan saava persoonallisuustyyppi. Seiskat ovat ulospäin suuntautuneita, optimistisia, monipuolisia ja spontaaneja. He ovat leikkisiä, reippaita ja käytännöllisiä, mutta saattavat myös laiminlyödä lahjojaan tekemällä liikaa asioita yhtä aikaa ja tulemalla hajanaisiksi ja kurittomiksi. Seiskat etsivät jatkuvasti uusia ja mielenkiintoisia kokemuksia, mutta saattavat tulla myös keskittymiskyvyttömiksi ja uupuneiksi jatkuvasta vauhdissa pysyttelystä. Heillä on tyypillisesti ongelmia kärsimättömyyden ja impulsiivisuuden kanssa. Parhaimmillaan Seiska keskittää lahjakkuutensa jonkin tärkeän tavoitteen saavuttamiseen ja on kiitollinen, onnellinen ja tyytyväinen elämästään ja kokemuksistaan.

7 Innostuva suunnittelija

iloinen * optimistinen * seikkailija * monipuolinen * innostava * hauska * myönteinen * kiitollinen * leikkisä * kekseliäs * eteenpäin menevä * korkealentoinen * nopea * inspiroiva * eloisa * idearikas * visionääri * spontaani * monilahjakkuus * lyhytjännitteinen * kärsimätön

Parhaimmillaan: iloinen, idearikas, innostava
Huonoimmillaan: itsekäs, hajanainen, lyhytjännitteinen

Seiskat nauttivat uusista ideoista, ihmisistä ja paikoista. He suunnittelevat mukavaa tulevaisuutta välttääkseen tylsistymisen ja kivun. Ovat hurmaavia, nautintohakuisia, täynnä uusia ideoita, energisiä ja myönteisiä. Kaikki hyvin, kunhan tiedän, että edessä on jotain jännittävää koettavaa.

Kasi:
Vahva Vaikuttaja. Vahva Vaikuttaja on voimakas ja jopa aggressiivinen persoonallisuustyyppi. Kasit ovat itsevarmoja, vahvoja ja vakuuttavia. He ovat suojelevia, kekseliäitä, suorapuheisia ja päättäväisiä, mutta saattavat myös olla itsekeskeisiä ja dominoivia. Kasit tuntevat tarvetta kontrolloida ympäristöään ja toisia ihmisiä, mikä tekee heistä joskus haastavia ja jopa pelottavia. Kaseilla on tyypillisesti ongelmia oman temperamenttinsa kanssa. Heidän on myös vaikea antaa itselleen lupa olla haavoittuvainen. Parhaimmillaan Kasi on vahva esikuva, joka käyttää voimaansa toisten elämän parantamiseksi tullen sankarillisiksi, suurisydämisiksi ja inspiroiviksi.

8 Vahva Vaikuttaja

rehellinen * rohkea * suora * päättäväinen * suojelija * itsevarma * sitkeä * rehti * riippumaton * järkkymätön * tinkimätön totuuden puolesta taistelija * johtaja * yksinäinen susi * voimakastahtoinen * kallio * yrittäjähenkinen * konfliktihakuinen * painostava * pelottava *

Parhaimmillaan: suora, rehti, voimakas
Huonoimmillaan: vaativa, pomotteleva, pelottava

Kasit haluavat olla vallassa ja vahvoja. He etsivät totuutta ja pyrkivät kieltämään haavoittuvuutensa. Ovat itsenäisiä, johtavaa asemaa tavoittelevia ja reiluja. Ylenpalttisia.

Kakkonen:
Avulias Huoltaja. Avulias Huoltaja on välittävä, huolehtiva ja ihmiskeskeinen persoonallisuustyyppi. Kakkoset ovat empaattisia, vilpittömiä ja lämminsydämisiä. He ovat ystävällisiä, anteliaita ja uhrautuvaisia, mutta myös tunneherkkiä, imartelevia ja joskus muita mielisteleviä. He ovat hyvää tarkoittavia ja pyrkivät lähelle toisia ihmisiä, mutta saattavat myös tehdä palveluksia muille tehdäkseen itsensä tarpeelliseksi. Kakkosilla on monasti ongelmia omistushaluisuuden ja omien tarpeiden tunnistamisen kanssa. Parhaimmillaan Kakkoset ovat epäitsekkäitä ja heillä on todellista pyyteetöntä rakkautta toisia ihmisiä kohtaan.

2 Avulias huoltaja

välittävä * palveleva * huolehtiva * tuki * antava * auttava * empaattinen * antelias * tunteikas * miellyttäjä * parantaja * uhrautuva * sydämellinen * kehuva * hoivaava * rakastava * ymmärtäväinen * lämminhenkinen * tuttavallinen * neuvoja * ylpeä * manipuloiva *

Parhaimmillaan: lämminhenkinen, toiset huomioiva, auttavainen, myönteinen
Huonoimillaan: tunkeileva, toisista riippuvainen, manipuloiva

Kakkoset haluavat kovasti, että heistä pidetään. He pyrkivät täyttämään muiden toiveet avuliaisuudellaan. Ovat optimistisia, anteliaita, empaattisia, ymmärtävät toisten tarpeet hyvin, antavat saadakseen, eivät tiedä mitä itse haluavat.

Tällainen minä olen, tunnistan itseni näistä erittäin hyvin. Nyt voin jatkaa matkaa muutoksessani..

päätös pähkäilyille

Olenko minä masokisti? Onko hoitaja sadisti?? Siltä tuntui siinä vaiheessa kun jaloissani olevia tukoksia avattiin. Ja minä kun olin ajatellut niiden johtuvan vain runsaasta istumisesta, niin jälleen kerrottiin tuon olevan jalkoihin padottuja tunteita..

Ei, en ole sikäli masokisti että haluaisin huutaa tuskasta noiden tukosten avauksessa (kuten tänään tein) joten päätin pyhästi etten enää murehdi ja pähkäile ja patoa asioita..

Vaikka naiselliset tippaleivät eivät varmasti ihan noin vain pysähdy ja lopeta pähkäilyä, niin voin tietoisesti lopettaa pohdiskelun aina yllättäessäni itseni siitä. Ei minun tarvitse murehia mielessäni tulevia keskusteluita tai työtehtäviä. Ei ajatella valmiiksi parisuhteen kiemuroita tai asiakkaiden ajatuksia. Voin elää ja ottaa avoimesti vastaan sen mitä elämä kohdalle tuo. Edelleen voin ja saan tehdä omat valintani, muttei niitä tarvitse vatvoa ja pyöritellä mielessäni miljoonaan otteeseen.

Haluan muuttua. Haluan löytää sen minän jonka kanssa voin elää kaikkein onnellisempana. Vaikka kapinoin, egoni kapinoi, tuntuu jokainen tapahtuva muutos hyvältä. Välillä muutos koskee. Välillä se pelottaa aivan vietävästi, silti jokainen askel tuntuu vievän pikkuhiljaa kohti kaukaisuudessa häämöttävää maalia. Eikä sinne maaliin ole kiire, sen vahvistuksen sain tänään. Aikaa on koko ikuisuus, jokainen päivä, jokainen silmänräpäys on oma ikuisuutensa, jokainen hiuksenhieno muutos on yhden päämäärän saavutus. Tällä hetkellä tunnen oloni jälleen turvalliseksi ja varmaksi. Tiedän minne olen matkalla ja tämä matka on elämäni suurin seikkailu. Miksen siis nauttisi jokaisesta hetkestä, takertumatta haluihin, murheisiin tai epäilykseen..
Olen tästä päivästä äärettömän kiitollinen!

Nuoruuden innolla

Sain tänään olla osana hetkeä joka edusti niin uutta nuoruuden intoa kuin mieletöntä nostalgiaa..

Muistan kuinka silloin joskus yläasteen aikaan frendin kanssa roikuttiin bändikämpillä. Elämä tuntui olevan vain pirstaloitua kaukorakkautta, mutta tuota kaukaa rakastamisen tuskaa lievensi se että sai istua treenikämpän nurkassa kajarin päällä ja kuunnella kun rakkauden kohde soitti..

Muistan vieläkin miten katselin tuolloin pillifarkkuja, hihatonta paitaa ja leveää niittivyötä. Muistan kuinka katselin kaulassa roikkuvia ketjuja ja lukkoa, ja kuinka pienen tytön mielessä toivoin että joskus saisin jonkin noista omaan kaulaani.. Muistan kuinka mielestäni maailman ihanin asia olivat nuo hiuspehkon alta välkkyvät silmät ja se hymy joka aika ajoin valaisi kasvot. Muistan kuinka toivoin niiden käsivarsien hyväilevän vartaloani kuten ne nyt hyväilivät kitaran tai basson kaulaa..

Tänään en katsellut noita hiuspehkoja ja pillifarkkuja saman rakastuneisuuden vallassa, mutta nautin siitä samasta ilmapiiristä aivan kuin silloin joskus. Olin yhtä ulkopuolinen kuin silloinkin, silti jotenkin osallisena. Ei se maailma silloin, eikä tuo nyt, ole sitä minun todellisuuttani. Silti tuntui hienolta, erittäin hienolta saada olla edes tämän verran osa sitä..
Kiitos!

Tänään

havahtumisia

Päivittäin on eteeni taas tullut pieniä asioita jotka muistuttavat elämän realiteeteista. Tänään ajatuksia herättävänä oli (taas) jotain mitä Positiivareiden ajatusten aamiainen eteeni kantoi:

Ihmisen, jolla on huono itsetunto, ei ole varaa
myöntää erehtyneensä, kysyä neuvoja, olla
epävarma, olla avoin muille, olla heikko ja
haavoittuva, pyytää anteeksi, antaa tunnustusta
muille, olla ulkoisesti muuta kuin tiukka ja
täydellinen, antaa tilaa lapselle meissä:
huumorille, naurulle ja leikille.

Mietin tuota. Ja tajusin viimeisen vuoden tuoneen paljon muutosta itseeni: Ennenkin olen voinut myöntää erehtyneeni, vaan enää en koe siitä häpeää. Tietyissä asioissa olen aina osannut kysyä neuvoa, toisissa taas on avun ja neuvon pyytäminen ollut äärimmäisen vaikeaa, ei se vieläkään ihan helppoa ole, mutten koe neuvoja hakiessani itseäni huonoksi tai epäonnistuneeksi. Aiemmin olen pitänyt huolen siitä että ulkokuori on särötön, ei ole saanut/voinut näyttää sitä kuinka pahalta jokin asia tuntuu tai kuinka epävarma jonkin suhteen on. Nykyään edetään juuri niin kuin parhaalta tuntuu, voin kertoa ja myöntää epävarmuuteni enkä pidä sitä itseäni huonontavana tekijänä. Saatan kohdata vastaan tulevat ihmiset avoimemmin ilman varautuneisuutta siitä mitä minusta kenties ajatellaan. Toki edelleen haluan tehdä hyvän vaikutuksen. Haluan olla edukseni. Mutta tiedän selviäväni loistavasti hengissä vaikkei niin kävisikään..

Epävarmuus, epäileväisyys ja epäröinti. Toki niitä edelleen ilmenee. Eilen viimeksi kyselin miten epävarmuuttani ja kerta toisensa perään toistuvia pään seinään hakkamisiani jaksaa oppaani katsella ja kuunnella. Tänään, luettuani tuon aamiais-viestin, ymmärsin ettei epävarma horjumiseni polkuani eteenpäin suinkaan ole huono asia. Ei se että kompuroidessa pyydän apua ja tukea. Ajoittain toistan vanhoja virheitäkin vaikka tiedostan ne virheeksi, mutta vähitellen pääsen eroon kaikista noista ei toivotuista toimintamalleista ja ajatuksista. Ei epävarmuuteni ja epäröintini ole huonouttani, se on vain askel tällä polulla..

Eräs havahtuminen oli varsin voimallinen tänään. Heräsin kahdeksalta. Kyllä, työpäiväni alkaa tuohon aikaan. No töihin ehdin puoli kymmeneksi vain poistuakseni töistä yhden maissa vatsa kouristellen. Kotiin päästyäni vetäydyin yrttiteen ja kirjan kera vuoteeseen. Nukahdin ja nukuin vaatimattomat 4 tunnin unoset. Ilmeisesti kroppani ottaa leponsa keinolla millä hyvänsä..

Get stressed.. stay stressed..

Jep! Elämä on!

Jälleen kerran melkein riittäisi tylyssä yksinkertaisuudessaan tuo toteamus, mutta ehkä on syytä hiukan avata ajatuksia..

Perjantaina työpäivä venyi, olkoonkin että se oli odotettavissa, silti hiukan harmitti. Olinhan ajatellut nollaavani viikon kiireet rauhassa jotta olisin viikonloppuna messuilla hymyävä itseni.. No toisin tosiaan kävi. Duunin jälkeen pika pikaa ruokakauppaan ja kilautus kotio jos vaikka sauna olisi lämpimänä kun ehdin kotiin.. Sen jälkeen olisi pitänyt sulkea puhelin. Ehdittyäni postilaatikolle asti soi puhelin ja tiedustelu kuului olinko valmiudessa lähtemään etsintään. Mietin tasan kaksi sekuntia: Olen! Järki huusi heti perään että olen hullu, että takana on rankka viikko ja edessä messuviikonloppu eli en todellakaan olisi fiksu lisä etsintäporukkaan. Jotenkin kuitenkin toivoin ja kuvittelin että keikka peruuntuisi ennenkuin tarvitsisi lähteä mestoille.

Puolisen tuntia ja tuli uusi soitto: Etsintä toteutetaan, joten ei kun menoksi. Onneksi en ollut saunaan vielä ehtinyt. Ne muutama hätäinen suupala joita olin hätäpäissäni varmuuden vuoksi syönyt olivat ainoa "elvytys" ennen lähtöä, onneksi olin kannattanut duunikaverin muksujen urheiluharrastusta ja ostanut rasian toffeeta, tuolla pysyisi ainakin verensokerit koholla. Kamat kasaan, pussillinen pähkinöitä, pussiin toffeita ja vesipullo. Lämmintä päälle ja reppuun, kompassi, fikkari ja itselle ja koiralle heijastinliivit. Tässä vaiheessa oli Wäne jo aivan täpinöissään. Vaikka tiesin ettei tuo pääse vielä tosihommiin, sai jätkä lähteä mukaan totuttautumaan siihen mitä tositoimet voisivat olla.

Tunti ajamista etsintäalueelle. Ilmoittautuminen ja suoraan maastoon, kyseessä oli vanhat kotinurkat, joten paikallistuntemustani hyödynnettiin koirakon mukaan. Juuri kun pääsimme metsään kuului kopterin ääni, haravointi olikin otettu kalleimman mukaan heti.. No tunnin ehdimme suunnilleen hortoilla pitkin liejuisia maastoja kun vihdoin tuli soitto että etsittävä oli löytynyt ja voimme etsiytyä lyhyintä reittiä pois alueelta.. Harmi sinänsä ettei koirakko ollut löytävä taho, mutta pääasia että kadonnut saatiin ehjänä takaisin ihmisten ilmoille..

Olin kotona puoli yhden maissa. Sauna oli jo aikaa sitten kylmennyt ja oma väsymyksen taso oli sitä luokkaa ettei kyllä muuta kaivannutkaan kuin pikaisen kuuman suihkun ja unten maille. Aamulla kellon herätellessä pirteään messuaamuun voin myöntää olon olleen kaikkea muuta kuin pirteän..

No viikonlopusta selvisin kaikkineen kyllä kunnialla (ellei messuilla sekoilua oteta lukuun). Huvitti vain sunnuntaina kun mieleeni tuli ystävän viimeinen huikkaus perjantaina mesessä: Muista säästää itseäsi! Liekö joku etiäinen antanut hälle varoituksen kuinka yritän polttaa itseäni loppuun tehokkaimman mukaan..

Duunikaverin kanssa puimme tänään stressitasoja. Hänellä oli melkoisen rankka kesä läheisen menetyksineen ja tuosta aiheutuneine stresseineen. Lääkärit totesivat lähellä olevan burn outin ja paniikkihäiriöiden. Nyt sain häneltä varoitukset siitä kuinka näköjään yritän poltella omaa kynttilääni kummastakin päästä. Tiedän. Myönnän. Tiedostan myös sen että jos nyt pysähdyn, on ihan oikeasti vaara etten enää pääse liikkeelle.. Kunhan on taas varmuus siitä että aurinko ei ole kadonnut kokonaan, sitten voin hidastaa tahtia ja luottaa siihen että pieni hengähdys ei sammuta moottoreitani kokonaan..

Muutos

Aamun ajatus:

Elämässä on kaksi perusvalintaa:
hyväksyä olosuhteet sellaisina kuin ne ovat – tai hyväksyä vastuu niiden muuttamisesta.
-Denis Waitley

Muutosvastarintaa

Viime päivät ovat olleet mielessäni erittäin voimakkaan myllerryksen aikaa. Eilen tunteet sitten hyökkäsivät päälle oikein urakalla. Tuntui etten jaksa. Ettei kerta kaikkiaan ole voimia viedä elämää eteenpäin. Ei syytä huoleen, en ole ampumassa kuulaa kallooni tai tekemässä mitään muutakaan radikaalia muutosta sillä suunnalla. Olo oli vain sellainen periksi antava. Sellainen että voisin päästää kaikesta irti. Turruttaa itseni jollain menttaali-lääkkeillä olotilaan jossa mikään ei tuntuisi miltään.

En koe olevani masentunut, tuntui lähinnä vain että maanis-depressiivisyyteni (ei lääkärin diaknosoima vaan ihan omaa keittiöpsykiatrian tulkintaa) on lähdössä maniasta laskuun. Olen niin kovin haalinut itselleni kaikkea tekemistä ja puuhaa etten muutokseni keskellä ehtisi edes ajatella. Nyt kun kroppa alkaa ilmoitella ettei jaksa, pääkin on sitä mieltä ettei jaksa. Tunteet vyöryvät tiuhempaan. Ratkaisut ja vaihtoehdot alkavat näyttää entistä pelottavammilta.

Tekisi mieli vain vetää peitto korville. Todeta että olkoon, jatketaan kuten aina ennenkin. Kyllähän tällä kaavalla menee vielä vuoden tai kaksi, kunnes se seuraava kapina iskee...

Aamulla töihin ajaessa tiedostin sen taas. Mistä oli kyse. En minä oikeasti halua antaa periksi. Enkä edes hypätä pois tästä tunteiden vuoristoradasta. Pelkään. Pelkään ottaa sen seuraavan askeleen. Kaikki tämä mitä elämässä on, on tuttua ja turvallista. Ei ehkä sitä mitä elämältäni toivon, ei sitä joka antaa täydellisen tyydytyksen, mutta ainakin "hallitsen" tämän, tiedän mitä mistäkin teosta seuraa ja kaikki reaktiot ovat tuttuja. Mutta entä jos muutan elämääni? Entä jos otan askeleen pois tutulta vyöhykkeeltä? Koko tämä tunteiden myllerrys olikin egoni epätoivoinen rimpuilu pitää kiinni siitä vanhasta ja tutusta. Vaikka elämäni aiheuttaa tuskaa, ruokkii tuo tuska egoani, pitää sen hengissä ja olemassa. Nyt jos päästän irti jatkuvasta kurjimuksesta, voi elämäni todellakin muuttua. Minä voin todellakin muuttua. Ja jos elämäni ei sen jälkeen olekaan enää epävarmaa ja levotonta...?

Nyt on vain löydettävä se lopullinen voima tehdä päätös, muutos ja pysyä ratkaisussa..

Ultimate väsymys

Viime viikon ympäri pyöreät päivät vaativat veronsa. Viikonloppu meni käytännössä nukkuessa. Vain vaalien osalta en päätynyt nukkuvien puolueeseen, sillä sunnuntai-iltana raahauduimme omalle äänestyspaikalle tekemään velvollisuutemme.. Ellei äänestä on turha narista..

No, lauantaina tuli kyllä tehtyä töitäkin, mutta tuolta kotiin selvittyäni (iltapäivällä) menin ihan hetkeksi vaan lepäämään sohvalle.. ja nukahdin.. torkkuen ja välillä syöden, taas torkkuen kului päivä. Ja noudettuani S:n viihteilemästä pääsin nukkumaan kunnolla.. Sunnuntaina tuntui kuin minulla olisi ollut se krapula. En millään saanut itseäni sängystä ylös ennen puolta päivää ja senkin jälkeen vain hain juotavaa tai syötävää ja vaelsin takaisin vuoteeseen.. Ilmeisesti viime viikon stressi on aiheuttanut melkoisen univajeen.. Mutta eiköhän tuo taas tästä...

Punaviiniä ja..

Huh! Onpa takana melkoinen ryöpytys. Niin ihmissuhde kuin työrintamalla. Osa noista tuntuu jopa ratkenneen, osa etenee omalla painollaan ja osa odottaa päätöksiä.

Tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä päästää kaikki se paska ulos sisuksista. Itkeä. Kertoa miltä tuntuu. Koota ajatukset ja ilman syytöksiä kertoa mitä haluaa. Tuntuu hyvältä päättää jotain ja seistä pää pystyssä päätösten takana. Joustaa, muttei antaa periksi. Ei kompromissejä, tai jos niitä onkin tehty, ei tunnu siltä. Ei ole jäänyt katkerana kaivelemaan miksen sanonut noin, miksen pitänyt kiinni siitä mitä olin asettanut tavoitteeksi. Olen tyytyväinen.

Vaikka olenkin fyysisesti ja henkisestikin aika puhki, on olo silti hyvä. Olen tehnyt parhaani. Saanut jopa kiitosta tekemisestäni. En halua kiillotella kruunuani sillä saralla, silti huomaan huuliltani lipsahtavan kuin varkain päivittelyt pitkistä päivistä ja "uhrauksista" joita tähän pääseminen on vaatinut. Tosiasiahan on että töitä on tehty. En silti ole korvaamaton. Olenhan saanut tehdä sitä mistä pidän. Vain aikataulut ja deadlinet ovat nostaneet stressin tasoa. Mutta nyt kun asiat ovat löytäneet oikean flown, tuntuu että loppu sujuu helpommin. En ole yhtään niin huolissani kuin kaksi päivää sitten..

Tuon yhden takarajan täyttyessä tänään (onnistuneesti) päätin vapauttaa itseni töistä "ihmisten aikaan". Kurvasin Alkon kautta. Mielessäni oli jo viime viikolta kummitellut ajatus hyvästä punaviinistä. Ei vain muka ollut aikaa hakea pulloa. Tänään oli. Löysin Chileläisen uutuuden, erittäin täyteläisen. Kotiin päästyäni hemmottelin itseäni kuumalla suihkulla, jalkahoidolla ja kasvokuorinnalla. Suihkun jälkeen korkkasin viinin. Pehmeän täyteläin, suorastaan herkullinen. Nautiskelen tuota lasillistani saksanpähkinöiden keralla. Olen ansainnut jälleen hetken vain olla. Taas olisi miljoona asiaa jotka pitäisi tehdä. Lukemattomia mieltä painavia seikkoja, mutta.. Tänään olen ansainnut lepohetkeni. Aikani lasilliseni, pähkinöiden ja joko hyvän kirjan tai tv:n äärellä. Vain olla ja nauttia tästä hetkestä.

Kyllä rakkaani, mutta..

Yrittäessäni välttää murhaamasta itseäni tai muita tiellä liikkujia aamuhämärissä, mietiskelin taas elämäni realiteetteja..

Muutaman viime päivän elämä on ollut suhteellisen helppoa ja mutkatonta. Lieneekö syynä ollut täysikuu vai kirkkaan kuulas syyssää.. Jotenkin taas vain aavistelen ettei tämä ole kestävä olotila, että "romahdus" seuraa piakkoin. Osin hyvä olo johtunee myös siitä kuinka olen antanut periksi elimistöni vaatimukselle levosta, ja mm eilen illalla nukahtanut (mikä kirjanpito) istahdettuani koirien lenkityksen jälkeen "ihan-hetkeksi-vaan" voileivän kanssa katsomaan töllöttimen tarjontaa. Ihan hetkeksi vaan erehdyin sulkemaan silmät voileivän viimeisiä murusia nieleskellessä, ihan vain herätäkseni kolmen tunnin kuluttua S:n kotiutumiseen.. Taisi olla hiukka univelkaa taas..

Harhapoluilta takaisin otsikkoon. Mietiskelin ajaessa mitä oikeassti miehestä, puolisosta, elinkumppanista halusinkaan. Vuosien varrella on ollut lukemattomia ulkoisia edellytyksiä joita olen rakkauteni kohteelta toivonut ja odottanut. Osa niistä on toteutunut, osa ei, ulkonäkö ei kuitenkaan ole ollut SE kaikkein tärkein juttu. Luonteen osalta olen toivonut yhtä jos sun toistakin asiaa. Osa toteutunut osa ei..

Mieleen nousi keskustelu ikuisuus sitten. Olimme tuolloin lukiossa ja muistan kuinka bestikseni kanssa mietimme mitä mieheltä toivoisimme. Kumpikin olimme sitä mieltä että miehen pitää viedä eikä vikistä. Ottaa kuitenkin mielipiteeni huomioon, mutta tehdä silti loppuviimeksi lopullinen päätös. Nauroimme tuolloin että ihanteellisin tapa jolla mies voisi suunnittelu/päätös-keskusteluun vastata olisi: "Kyllä rakkaani, mutta nyt tehdään näin..." Eli hän olisi huomioinut mielipiteeni, haluni ja tarpeeni, ja valitsee "silti" sen vaihtoehdon jonka katsoo parhaaksi. Silti suluissa siksi, etten suinkaan oleta esittämäni mielipiteen olevan ihan aina se väärä vaihtoehto, se jota ei valita..

Nykyään tiedostan itse toimivani osin tuon lauseen mukaan. Keskustelen asioista tai en. Otan kyllä vastapuolen halut ja tarpeet huomioon, mutten läheskään aina tee asian ratkaisuja niiden pohjalta, ja niinpä usein vastaan kuin rikkinäinen levy: kyllä, kyllä, rakkaani. Mutta nyt teen näin..

miljoona pientä ajatusta

Viikonlopun yli oli melkoinen hässäkkä. Oli häämeikkiä, oli firmarockia, oli koirien juoksukisoja ja oli ihan rehellistä lorvintaa.

Kerrankin annoin itselleni luvan olla, vaikka tiskivuori vyöryi keittiössä, villakoirat juoksentelivat pitkin kämppää ja vaatevarantoni ei sisältänyt (muka) yhtään mitään päällepantavaa.. Silti annoin itselleni oikeuden ottaa päikkärit, oikeuden jättää siivoamisen tekemättä ja oikeuden vain olla sen hetken minkä voin. Tietenkin hoitamattomat (yhä) asiat painavat mieltä, mutta kroppani huutaa työ ja opiskelupäivien jäljiltä niin hoosiannaa että tiedän ettei ole mitään järkeä yrittää murhata itseään kaiken kotitöiden alle, sillä eivät ne tiskit mihinkään karkaa vaikken kuluta tänään tuntia niitä pesten. Ei vaatteeni lopu vaikkei pyykkikone juuri tänään pyörikään, eikä villakoirat niin suurta kenneliä ehdi kasvattaa vaikka imuri heiluisi vasta huomenna.

Pistin jälkeen asiat tärkeysjärjestykseen, kävin koirien kanssa tunnin lenkillä. Ihailin yhä suurena möllöttävää kuuta. Nyt aion järjestellä kirjanpitoni ja paperit edes osin järjestykseen antaen samalla telkkarin valuttaa aivoihin mitäänsanomatonta soopaansa.. Aion siis tänäänkin ottaa iisisti. Ajatella mieltäni askarruttavia asioita ja pyöritellä harkinnan ja pohdinnan hernettä pitkin aivojani, pohtia ja puntaroida, olettaa ja toivoa.. Ja avoimin mielin seurata mihin suuntaan asiat nyt kallistuvatkaan...

Full Moon

Uskomaton täysikuu viime yönä. Illalla duunista kotiin ajellessa katselin kuuta pitkin matkaa. Kuinka kirkkaalta se näyttikään. Myöhemmin illalla (yöllä) käytin koirat kävelyllä. Ei tarvinnut ottaa taskulamppua kun kuun valo piirsi tervävälinjaisia varjoja. Valoa oli melkein yhtä paljon kuin päivällä, pilvisenä päivänä, vaan tuo valo oli jotenkin epätodellista.

Seisoin pellon laidassa ja katselin kuuta. Katsoin kuinka kuun heijastama valo häivytti tähdet näkyvistä. Vaikka viileä, melkein pakkasen oloinen, keli piirsi kuun ympärille suuren kehän, tuntui kuin muita valon lähteitä ei taivaalla olisi ollutkaan.

Mielessä kävi ajatus, entä jos aurinko ei enää koskaan nousisikaan..?

Vielä aamulla töihin ajaessa oli kuutamo seuranani. Yhä tuo paistoi yhtä kirkkaasti vaikka nouseva aurinko valaisi maiseman lämpimällä kuparisella hehkullaan. Kuu oli laskeutunut lähemmäs metsän rajaa, häviten välillä mäen taakse kuin piiloon..

En yhtään ihmettele muinaisten kansojen tapaa palvoa kuuta. Tuollaisessa muodossa se hiljensi minut, nosti jostain mieleni alitajunnasta hartaita kuiskauksia kielellä jota en ymmmärtänyt..

huomionkipeä kerjäläinen

Lienee aika taas jäsennellä ajatuksia johonkin muotoon ympäripyöreiden aatospaatosten sijasta..

Jos ja kun ihmissuhdetta pistetään johonkin ryhtiin, nousee vääjäämättä esiin kysymys muutoksesta. Mutta kenen pitää muuttua ja mihin suuntaan. Jos minä haluan jotain muuta kuin mitä tällä hetkellä saan, onko minun muututtava vai toisen? Vai onko kyse siitä että minä olen muuttunut? Tiedän muuttuneeni, ainakin siitä mitä olen viimeisen parin vuoden aikana ollut. Mutta olenko muuttunut siitä mitä olin suhteen alkuaikoina, vai olenko muuttunut jälleen sellaiseksi kuin silloin olin..?

Olen huomionarkomaani. Tunnustan. Vaikkakin osin tuntuu että nykyään olen vahvempi kuin ennen, en kaipaa niinkään hyväksymistä, ainakaan "suurilta joukoilta". Eräiden tiettyjen ihmisten osalta hyväksyntä ja sen tarve ovat edelleen olemassa ja haluttuja. Mutta se mitä tarvitsen, kaipaan ja janoan on huomio. Tiedostin lopullisesti sen miettiessäni työtäni, sitä mikä motivoi työssäni. Olen ennen aina väittänyt tekeväni pitkiä päiviä, viikonloppuja ja kaiken kaikkiaan ahtavani kalenterini täyteen "perheeni" takia. Toisille ihmisille perhe, lapset tai raha ovat syy tehdä töitä. Toki itsekin toivon että olisi tarpeeksi rahaa hankkia kaikkea sitä mitä mieli halajaa ja varsinkin sitä mitä oikeasti tarvitsee. Perheen, on se sitten puoliso tai lapset, takia työskenteleviä on paljon. Halutaan tarjota rakkaalle ja/tai jälkeläisille mahdollisuus parempaan elämään. Antaa enemmän aikaansa ja turvattu talous.. Mikään näistä ei itselläni kuitenkaan ole SE liikkeelle paneva voima. Pidän siitä jos työn antamat haasteet suoritettuina tuottavat tyydytystä, onnistumisen iloa. Kukapa ei pitäisi. Pitäisin myös siitä jos työnantaja palkkatyössä arvostaisi antamaani vapaa-aikaa rahallisesti hiukan suuremman palkkapussin verran. Mutta, jälleen kerran mutta..

Tajusin kaikkein suurimman motivaattorini olevan huomio. Palkkatyössä esimiehen, työkavereiden tai asiakkaiden osoittama huomio, liittyen tai liittymättä työtehtäviini. Ja on myönnettävä että työkaverini tunnistavat tuon tarpeen minussa ja osaavat sopivassa määrin laukoa kohteliaisuuksia (tai pikku vinoiluita) osoittaen huomaavansa. Esimiehellä ei valitettavasti ole tuota ominaisuutta, tai ehkä lähiesimies alitajuisesti pelkää menettävänsä esimiehen auktoriteetin (hän on saman ikäinen kanssani) jos piristäisi päivää huomioilla, kohteliaisuuksilla tai viattomalla pikku flirtillä.. En tarkoita suinkaan (kuulen jo sieltä jonkin asteista närkästystä) että toivoisin vipinää pomon kanssa. Ei vaan nyt oli kyse aivan puhtaasta itseanalyysistä ja tavasta lukea ja käsitellä ihmisiä.

Tuo sama huomio, tai sen huomion kaipuu, on vahvin polttoaine yrittäjyydellekin. Toki haluan päättää itse työajoistani, ansiotasostani ja siitä kenen kanssa työskentelen, mutta.. Ennen kaikkea eteenpäin ajaa tarve olla huomattu, ihailtu ja arvostettu. En sano että olisin jotenkin muita ihmisiä parempi, en todellakaan! Eikä tämä jonkin asteinen "jalustalle nosto" (tai sen haluaminen) tarkoita sitä, vaan ennemminkin tarkoitan nauttivani suunnattomasti niistä hetkistä kun toinen ihminen kuuntelee minua, haluaa jotain sellaista jota periaatteessa sillä hetkellä vain minä edustan. Vaikka omaan puhelinkammon, tai siis soittamiskammon, on ihmisten edessä olo aina ollut siinä mielessä palkitsevaa että uusien ihmisten kohtaaminen face-to-face on helppoa.

Kerta toisensa perään olen ajanut itseni tilanteeseen jossa tuota huomiohakuisuuttani olen päässyt toteuttamaan "luvallisesti". Aikanaan teatteriharrastus, musiikki ja lauluesitykset, vaikka podin viikon ennen esiintymistä ramppikuumetta vatsakouristuksineen ja päänsärkyineen, aina oli päästävä esille. Tuon huomiohakuisuuden takia on ollut aina vaikeaa sanoa ei yhtikäs mihinkään, olen suostunut jos mihin kissanristiäisiin ja "taideprojekteihin" vain saadakseni hetken huomiota ja palan "julkisuutta".

Ihme kyllä en koskaan ole hinkunut suoranaiseksi julkkikseksi. Tiedän kyllä millä keinoin olisin ollut iltapäivälehtien otsikoissa ja keltaisen lehdistön vakio uutisena, mutten ole sitä puolta halunnut. Aikanaanhan oli kyllä iltatyttönä, ja tuo kokemus (kaikessa huomiohakuista egoani hivelevässä kauneudessaan) opetti sen ettei minun julkisuuteni ole vain minun asiani, vaan se koskettaa yhtälailla perhettäni, sukulaisiani ja ystäviäni, enkä koskaan ole halunnut satuttaa tai loukata heitä.

Blogini on osin tuota samaa huomion kerjäämistä. Vaikka ensisijaisesti tämä on ajatusteni jäsentelyyn, paineiden varaventtiili, on kyse silti myös huomiosta. Jos en toivoisi kenenkään lukevan tätä, ei blogi olisi julkinen, en olisi listautunut blogilistalle tai seuraisi laskurilla kävijämääriä..

Monen mutkan kautta takaisin perusajatukseen. En tiedä miksi kaipaan niin paljon huomiota. En ole tietääkseni jäänyt hyljätyksi lapsena, en ole ollut vailla hellyttää ja rakkautta. En välttämättä ihan joka hetkenä ole ollut vanhempien huomion alaisena, mutta ei niitä kyllä montaa hetkeä ole ollut jolloin olen joutunut poistumaan tilanteesta vanhempien (tai isovanhempien) todetessa että nyt ei ehdi.. Olenko siis saanut liikaa huomiota lapsena? En pidä itseäni hemmoteltuna, asioiden saaminen ei ole ollut itsestään selvää, pienestä pitäen olen oppinut tekemään töitä haluamani eteen, on se sitten ollut tavara tai lupa tehdä jotakin. Mutta onko "hemmotteluni" ollut se jatkuvan tiedostuksen alaisena oleminen? Aina oli joku aikuinen joka tiesi missä olin. Ei ehkä ihan metrin tarkkuudella, mutta noin periaatteessa, tiedossa oli olinko metsässä, tallissa, kylässä vai omassa huoneessa leikkimässä..

Huomio, voin elää sillä. En tarvitse sitä että minulle puhutaan koko ajan, enkä sitä että joku pitää kädestä jatkuvasti. En todellakaan halua jokaista askeltani valvottavan ja tekemisiäni kyseenalaistettavan, mutten myöskään halua joutua taistelemaan huomiosta, minkään kanssa. Totesin joitakin aikoja sitten kokeneeni olevani huomion keskipiste, vaikkei kyseinen ihminen puhunut minulle, huomioinut minua tms. Huomion keskipisteeksi minut asetti tieto siitä että hän halusi minun olevan siinä missä olen. Hän oli uhrannut aikaa ja ajatuksia minulle saattaakseen tilanteen sellaiseksi kuin se sillä hetkellä oli. Ennenkaikkea hän ei pitänyt olemassaoloani itsestäänselvyytenä.

Tiedän mitä haluan. Tiedän haluavani sen tunteen että olen huomion keskipiste. En joka minuutti, en odota maailman pysähtyvän ja pyörivän vain haluni mukaan, vaan riittävän usein. En halua olla itsestäänselvyys, en saada puolihuolimatonta tervehdystä sanomalehden takaa, vaan odotan saavani olla huomion keskipiste silloin kun sen aika on. Haluan tuntea toisen olevan täydellisesti läsnä siinä hetkessä..
Ja oppia itse olemaan läsnä.

aurinko

Tänään sillä tuntuu vihdoin olevan vaikutusta, auringolla. Eilisen masennus häipyy jonnekin tietoisuuden taustalle ja antaa tilaa hymylle.
Aamulla aikatauluni oli totaalisen sekaisin, myöhässä, kaikin puolin. Silti annoin itselleni hetken peilin edessä, katselin meikattua olemustani. Silmiäni, hiljalleen ylenpalttisen pyöreyden menettäneitä poskiani, nutturalle sitaistuja hiuksiani. Katsoin kuinka hame joka aiemmin on ollut juuri sopiva alkaa pyöriä päällä, kuinka villapaita josta ennen suorastaan "pursusin" ulos, myötäilee piirteitä yhä paremmin. Kuinka kauniilta roikkuvat korvakorut näyttivät paljasta kaulaa vasten. Olin tyytyväinen näkemääni. Toki aina voi vielä parantaa, aina voi kehittyä, mutta silti olin tänään, tässä ja nyt tyytyväinen peilikuvaani.

jostakin syystä koirat olivat aamulla harvinaisen halipulaisia. Vuorotellen kumpikin kävi tönimässä rapsutuksia, huomiota jota normaalisti eivät aamuisin kaipaa. Tuntui hyvältä, toisaalta tuo käytös pisti ihmettelemään mikä moisen aiheutti. Oliko vain aurinkoinen aamu herättänyt nekin aikaisin, vai tiedostivatko nuo jotain mitä itse en vielä tiedä.. Aika näyttää.

Niin, mitta oli aamulla armollinen, vyötärön ympärys oli 68 cm ja vaaka näytti "enää" 62,7.

Murhaajalle tähtisadetta

Vaikka jonkin asteinen syysmasennus-vitutus-väsymys yhä riivaa, aurinkoinen keli piristi mieltä ilmeisesti sen verran että sain itseni tänään raahattua pilates-tunnille. Selkäni oli viikonlopun kiukutellut olemassaoloaan (saattoi jopa johtua univelan osittaisesta poisnukkumisesta) ja pilates tuntui todella hyvältä. Olin todella onnellinen että valitsin tunnin sen sijaan että olisin töistä kiiruhtanut vauhdilla kotiin ja lenkille koirien kera. Toki koirat olisivat olleet tyytyväisempiä toisesta vaihtoehdosta..

Tänään tapahtui töihin ajaessa harmittava tragedia joka sai kyynelehtimään osan työmatkaa. Ajaessani erään keskustan läpi, mieleeni putkahti sellainen runo jota oli alettava sanella muistiin ettei tuo katoaisi tuhka tuuleen. Näin onnettoman uhrin. Ehdin jarruttaakin, mutta tunsin kuinka auton renkaat töyssähtivät tuohon pieneen ruumiiseen. Kuumat kyyneleet täyttivät silmäni ja parahdin vain, "Ei".. En pysähtynyt. Tiesin ettei siihen ollut syytä, mitään en voisi kuitenkaan tehdä tuon onnettoman pelastamiseksi. Hengitin syvään. Keräsin mieleni eteen liekehtivän pallon ja päästin syvän uloshengityksen saattamaan murheellisen yhteensattuman uhrin sielun uuteen elämän kiertokulkuun.
Mietin ettei tämä kuolema ollut turha. Se antoi minulle mahdollisuuden harjoitella ja hyväksyä. Se ruokki varmasti muutamankin seudun variksen ja harakan. Ja kun ajattelee kuinka monta kertaa olen onnistunut välttämään auton alle syöksyvät oravat, hiiret, linnut yms pikkuotukset, on vain hyväksyttävä se että tämän pikku kurren päivät oli luettu päättymään tähän..

Päiväni saldoksi ei valitettavasti riittänyt yksi tappo, illalla juuri vähän ennen koti tienhaaraa ajois metsämyyrän päälle.. Tuon osalta en ole aivan varma lopputuloksesta (en taaskaan pysähtynyt katsomaan) mutta pelkään kyllä pahinta..

Käytin koirat iltalenkillä pilvettömän tähtitaivaan alla. Uskomattoman kaunista. Kirkkaita suuria tähtiä, muutama sateliitti ja pari lentokonetta. Koneiden äänien vaimentuessa noukkivat korvani toisen äänen hiljaisuudesta: hanhia. Vaikka oli liki pilkko pimeää, erotin juuri ja juuri tien ja pellon rajan ilman taskulamppua, lensivät hanhet. Tosin mekastuksesta päätellen olivat nuo juuri hakeutumassa sopivalle levähdyspaikalle yöpyäkseen. Käsittääkseni hanhet eivät kuitenkaan ole yöeläimiä.. Tosin voi olla että olen tehnyt taas jotain mielekkäämpää kun asiaa on käsitelty koulun biologian tunnilla..

note to myself: aika harkita uuden puhelimen hankintaa, erittäin vakavasti, nykyinen kun on temppuillut tänään enemmän kuin laki sallii...

masennusmässäys

Kierre on valmis, kun mieli on maassa, tulee syötyä saadakseen voimia ja hukuttaakseen pahan olon edes hetkeksi suklaan aiheuttamaan euforaan. No viikko ns. "normaalia ruokailua" eli lämmin ateria päivällä ja jotain pientä illalla aiheutti vaa'alla hillittömän heilahduksen ei toivottuun suuntaan. Kruunasin koko pahoinvoinnin vielä lauantaina sirkuksessa nautitulla popcornilla ja hattaralla ynnä limulla. Sama meininki jatkui illan: popcornia, pistaaseja, suklaata ja salmiakkia, sekä brouskun koipia ja itse tehtyä lasagnea.. Sunnuntain lenkkikaveri oli hyvä syy paistaa vielä fetajuusto-taskuja ja avata piparipaketti..

Mittasin ihan huvin vuoksi sunnuntai-iltana vyötärön ympäryksen. Olo oli kuin syöttöporsaalla ja samaa näytti kyllä mittanauhakin 75 cm.. Härregud!! No illan viimeinen tujaus oli reilu hörppy magnesiamaitoa. Aamulla olin sitten jo melkein normaaleissa lukemissa. Vatsa toimi ja paha turvotus häipyi pöntön uumeniin. Aamulla mittanauhakin oli taas armollinen 68 cm lukemillaan, toisin kuin vaaka joka yhä sitkeästi roikkui ihan liian korkeissa lukemissa..

Päätin vakaasti ryhdistäytyväni ja nipistäväni nuo ärsyttävät 5 kiloa pois puntarilta. Ei tekosyitä suklaalle, ei lohduttautumista pastalla tai pizzalla. Vain vaaleaa lihaa, kalaa ja kasviksia, runsaasti kasviksia. Ja lisää liikuntaa..

Pyörteitä ja vessajuttuja

Väsyttää.. Ja tuntuu että väsymyksen myöntäminen on kuin lisäisi vettä tuohon myllyyn. Silti on myönnettävä, olen totaalisen puhki, rikki ja väsynyt. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Työmaalla on muutettu, kohta viikko. Eilen oli varsinainen tavaroiden roudauspäivä, eli kiirettä piisasi. Tavaroiden pakkausta, siirtämistä rakennuksesta toiseen ja epätoivoista yritystä löytää kaikelle paikat, ja toimia vielä organisaattorina, sillä luonnollisesti pomo järjesti itsensä ulkomaille juuri tämän muuton ollessa käynnissä.. No, vaikka muuttofirman pojat hoitivat pöytien, hyllyjen ja valtaosan muuttolaatikoiden roudauksesta, sain silti ravata rappuja ylös alas ja kantaa osan tavaroista. En vain osaa odottaa että tavarat löytävät oikeaan paikkaan..

Muuton lisäksi päälle painoivat jonossa odottavat työt. Sitä olisi pitänyt hoitaa sinne, tätä tänne. Onneksi muutto aiheutti myös puhelimien käyttökelvottomuuden, ainakaan perääni ei voitu soitella ja kysellä missä vaiheessa mikäkin homma on. No tänään hiljalleen alkoi löytyä tavarat, rutiinit ja kasautunut kaaos purkautua..

Sinänsä muutos uuteen rakennukseen toi parannuksia. Kunhan uuden rakenteen haju (ja päänsärkyä sekä allergista tukkoisuutta aiheuttava höyry) laantuu, on paikka kaikkiaan melko iso harppaus eteenpäin. Niinkin pienistä asioista kuin wc:n varustukseen kuuluvasta käsisuihkusta voi olla yllättävän onnellinen. Olkoonkin että kahvipöydän keskustelussa asiasta mainitessa totesin etteivät perus suomalaiset insinöörit taida harrastaa hygieniaa saniteettitiloissa, miehet kun eivät a) olleet huomanneet moista varustusta, b) tuntuneet tiedostavan että tuota voisi käyttää muuhunkin kuin epämääräisiin käyttötarkoituksiin.. No, itseasiassa suomalainen tapa mahdollistaa hygienian ylläpito myös julkisten tilojen saniteettitiloissa on poikkeava esimerkiksi ruotsalaisiin verrattuna. Ainakin jouduin toteamaan viime ruotsin reissulla moisten suihkujen olemassaolon puutteen niin hotellista, lentokentältä kuin kongressikeskuksesta.. Kyllähän normaali olosuhteissa pelkkä paperi riittää puhdistukseen, mutta tiettyyn aikaan kuukaudesta todellakin osaan antaa arvoa moiselle lisävarusteelle..

Palatakseni vielä hiukan tuohon väsymykseen, muutto siis aiheutti fyysistä väsymystä, jopa niin paljon että illalla melkein itkin kun jalkoja särki niin vietävästi päivän rääkin jäljiltä. Muuton lisäksi kun tuli käveltyä kaupungilla useita kilometrejä, sillä autoni oli huollossa (taas) ja asioiden hoito vaati liikkumista. Saatuani auton korjaamolta, kiiruhdin vielä pilatekseenkin, ja vaikka tuo osaltaan tekikin olon paremmaksi, lisäsi se samalla fyysistä rasitusta ja näinollen väsymystä.

Henkinen väsymys on kuitenkin fyysistä vielä rasittavampi. Maanantain postaukseeni sain ss:ltä kommentin kuinka pitäisi rohkeasti kertoa toiveista ja haluista voidakseen muuttaa nykyistä suhdetta. Kommenttiin vastattakoon: olen yrittänyt! En ole kertonut toiselle osapuolelle puoliakaan niistä toiveista ja haluista mitä minulla on, yksinkertaisesti siksi etten ole kertomiini saanut toivomaani vastakaikua. Jos pienet asiat, joiden muuttumisen en uskoisi olevan ylivoimaista, eivät saa aikaan muutosta, miten voisin kuvitella toisen olevan valmis suuriin muutoksiin..?

Olen useaan otteeseen ruikuttanut (todellakin, tiedän ruikuttavani) oppaalleni kuinka toivoisin löytäväni sen ON/OFF-katkaisijan josta voisi kytkeä tunteet/halut/ajatukset pois päältä. Silloin olisi niin helppoa elää kuten muut odottavat ja toivovat. Olisi helppo sopeutua siihen mitä tietää muiden haluavan ja unohtaa omat tuskat ja kaipaukset. Tiedän olevani epärealisti (vai olenko) halutessani tiettyjä asioita. Toisaalta pelkään, että nyt noiden halujen ja toiveiden herättyä ja tultua ääneen lausutuiksi, en osaa enää vaimentaa niiden ääntä ja "nukahtaa" uudestaan normaliuteen. En tarkoita että olisin mikään totally freak, tai toivoisin jotakin epänormaalia ja tavatonta.. Tiedän kuitenkin omien odotusten olevan niin täysin muuta kuin puoliskoni odotukset. Joistakin asioista toki ajattelemme yhä samoin, jotkin asiat ovat yhä yhteisiä intressejä, mutta paljon on sitä jonka osalta ajatuksemme ja tunteemme eivät kohtaa.

Ystäväni sanoi aikanaan että parisuhde on kompromissejä. Toinen että parisuhteen tulisi olla samaan suuntaan katsomista. Kolmas että etsimme itsellemme erilaisen puolison kuin itse olemme, oppiaksemme kärsivällisyyttä tässä elämässä.. Oikeassa lienevät kaikki, tavallaan. En vain edelleenkään ymmärrä, miksi parisuhde tulisi olla kompromisseja? Miksi kahden niin erilaisen ihmisen on yritettävä elää yhdessä, että kumpikin joutuu jatkuvasti antamaan periksi? Eikö olisi siinä mielessä helpompaa jakaa elämäänsä sielunkumppanin kanssa. Sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa asiat näkee pitkälle samoin. Tietysti jos kaksi saman katsantokannan omaavaa jakaa elämänsä, ei heidän keskinäinen kanssakäyminen anna haasteita ja laajenna näkökantaa, mutta eihän kaksi ihmistä tyhjiössä elä, eli näkökantoja joutuu muuttamaan muun maailman kanssa..Uskon itseasiassa että yleensä ne pariskunnat jotka ovat pitkälle samanlaisia, arvostavat samoja asioita, näkevät asiat samassa valossa, ovat keskivertopareja onnellisempia, sillä heidän ei tarvitse taistella itsensä puolesta yhdessä olon hetkinä, vaan "taistelu" käydään yhdessä maailmaa vastaan..

Minulle tulee joka aamu positiivareiden ajatusten aamiainen, suosittelen lämpimästi kaikille jotka kaipaavat aamuun positiivisia ajatuksia ja pientä hymyä aloittaakseen päivän hiukan vahvempana kuin muutoin. Tämän aamun ajatuksessa oli seuraava kertomus:
VIISAUDEN MAKU

Ikääntyvä hinduopettaja työlääntyi oppilaansa
ainaisiin valituksiin. Eräänä aamuna hän lähetti
nuorukaisen hakemaan suolaa. Kun oppilas palasi,
opettaja kehotti nuortamiestä panemaan vesilasiin
kourallisen suolaa ja juomaan liuoksen.

”Miltä maistuu?” opettaja kysyi.

”Karvaalta”, oppilas sanoi sylkien veden pois.

Opettaja naurahti ja pyysi sitten nuorukaista
ottamaan kouransa täyteen suolaa ja seuraamaan
häntä. Miehet kävelivät vaitonaisina lähijärvelle.
Siellä opettaja kehotti oppilasta heittämään suolan
veteen. Sitten hän sanoo: ”Maistapas nyt järven
vettä.”

Kun nuorukainen oli hörpännyt vettä,
vanha mies kysyi:

”Miltä maistuu?”

”Raikkaalta”, oppilas vastasi.

”Tuntuuko suolan maku?” opettaja kysyi.

”Ei.”

Opettaja istuutui totisen nuorukaisen viereen,
joka niin kovasti muistutti häntä itseään, ja otti
tämän kädet omiinsa sanoen: ”Elämän kivut ovat
puhdasta suolaa, eivät enempää eivätkä vähempää.
Tuskan määrä elämässä on aina sama, mutta sen
karvaus riippuu laimennussuhteesta. Kun kärsit,
ainut keino on laajentaa näköpiiriä…

Lakkaa olemasta juomalasi. Muutu järveksi.

Toivon muuttuneeni jo järveksi, tai ainakin olevani matkalla sitä kohti. Toivon ymmärtäväni toista, ymmärtäväni mitä hän kaipaa, voidakseni samalla kertoa omat ajatukseni, haluni ja tarpeeni oikein, tullakseni ymmärretyksi. Sillä vaikka tavatessa tuntui kuin kohtalomme olisi taivaassa yhdistetty, on niin moni asia muuttunut näiden vuosien aikana, että myönnän itse muuttuneeni paljon. Ja samalla kuitenkin odotan ja toivon niitä aivan samoja asioita, aivan samalla tavalla kuin silloin joskus.. Minä olen muuttunut. Olen oppinut ymmärtämään itseäni. Tiedän miksi teen joitakin asioita, miksi kaipaan joitakin toisia. Jos haluni ja tarpeeni ovat toisen mielestä lapsellisuuden ja vastuuttomuuden osoituksia, uskon meidän vaeltaneen yhteistä polkua kovin eri suuntaan. Se onko näitä polkuja mahdollista yhdistää, ei ole yksin minusta kiinni..

Kuminauha

Tunteeni ovat ihmeellisen kuminauha-efektin alaisia. Juuri kun tuntuu että olen umpikujassa, että kerta kaikkiaan hajoan kappaleiksi, huomaan singahtavani toiseen suuntaan. Asioille näyttää sittenkin löytyvän ratkaisuja (ainakin mielessäni) ja jostakin vain virtaa lisää voimaa kohdata elämän haasteet. Ilman kipua ei tapahdu kasvua ja kehitystä. Niin joku viisas on joskus sanonut. Elämä kasvattaa, vastoinkäymiset opettavat. Jokainen epävarmuuden ja toivottomuuden hetki tuntuu selvittyään muuttavan minua itsevarmemmaksi ja vahvemmaksi.

Mahtaako joskus tulla vastaan se kuminauhan äärimmilleen kiristyspiste josta ei ole enää joustoa. Se piste jossa kuuluu vain naps ja edessä on totaalinen romahdus..? Toivottavasti sitä ei koskaan tule. Nyt ainakin eilinen kiristys ja venytys tuntuu vain vahvistaneen, kasvattaneen. Ja nyt tiedän entistä selkeämmin oikean suunnan...

paha olo

Aivan kuin omat katastrofit ei riittäisi, olen saanut murehtia viime aikoina muidenkin asioita. Ihmissuhdeakrobatian lisäksi murehduttaa työt ja kaiken kruunaa rahasta, tai sen puutteesta koituva ressi. Kun yllättäen (no joo ei ehkä sinänsä suoranaisesti yllättäen) pamahtava 600 euron auton huoltolasku, niin siinä menee kyllä budjetti pahasti persiilleen..

Kaikesta on seurauksena paha olo. Juuri sellainen fiilis kuin joka sekuntti olisin purskahtamassa itkuun. Rintaa puristaa, ahdistaa. Tekisi mieli huutaa suoraa huutoa. Käskeä koko maailmaa painumaan v***uun ja jättämään minut rauhaan. Eihän sitä silti voi tehdä. Pieni dramaqueen äksyily on töissä sallittavissa, mutta muilta osin on vain puettava hymy kasvoille, jaksettava nauraa typerille jutuille ja olla kuin mikään ei murehduttaisi.

Kuinka haluaisinkin juuri nyt pysäyttää koko maailman ja laittaa sen tosissaan kuuntelemaan miltä minusta tuntuu. Vaikka maailma kuulemma pyörii (tai ainakin haluaisin sen pyörivän) vain oman napani ympärillä, niin nyt, juuri ja tasan nyt haluaisin omata sen STOP-napin jolla maailmaa voisi hallita.

Totesin eilen ettei minulla ole voimia luopua siitä mistä pitäisi. Ja sain vastaukseksi että onhan se hyvä että on aitoja joiden ylittämiseen ei kykene. Tuo lausahdus pisti asiat tiettyyn perspektiiviin, tiedostin että nuo aidat olivat todellakin oman mieleni minulle luomia. Tänään kuitenkin tuntuu kaikkien vastoinkäymisten jälkeen aitojen kasvaneen ainakin kymmenen metriä korkeammaksi. Niin korkeiksi, etten usko pääseväni eneää niiden yli. Kun pääsisin kunnialla edes huomiseen päivään. Kun saisin tämän pahoinvoinnin edes hiukan laantumaan. Kun..

Uutiset maailmalta ovat täynnä murheellisia uutisia, niin talouden kuin muiltakin osin. Onko tämä paha oloni heijastusta koko maailman murheista. Kun kaikki on yksi, jaetaanko pahoinvointi ja murhe kaikille, niin osallisille kuin osattomille. Onko tämä tuskaisuuteni ilman fyysistä sairautta osani maailman tuskasta? Jos saisin tämän tuskani käännettyä iloksi ja onnellisuudeksi, voisiko se osaltaan tuoda hivenen helpotusta koko maailman pahaan oloon?? Pyöriiko sittenkin koko maailma minun napani ympärillä, vai onko napani koko maailman ympärillä??

Viharakkaus

Tänään polttoaineenani on ollut raivo. Raivo itseäni kohtaan kun en omaa tarpeeksi vahvuutta kohdata sitä minkä pitäisi. Raivo toista kohtaan, kun hän käyttäätyy kuin pikkukakara. Raivo..

Todellisuudessa raivoni suurin syy lienee pitkästä aikaa harvinaisen tuskaisat naisten vaivat. Olo on taas kuin äärimmilleen viritetyllä jousella, tarvitaan vain se yksi pienen pieni väärä sana kun jännitys räjähtää silmille totaalisesti.. Onneksi työpäivän ajan sentään onnistuin hillitsemään itseni pääpiirteissä. Tai vaihtoehtoisesti ärsytykseni näkyi minusta kilometrien päähän, sillä työkaverit olivat harvinaisen kilttejä.. *virn*

Kotiin päästyäni raivo jatkui. Ei onneksi kohdistuen koiriin, vaan sillä että lähdin heti reilun tunnin metsälenkille hurttien kanssa. Tarkoitus oli mennä pellolle juoksuttamaan, mutta naapuri harrasti suurisuuntaisia hiekkalaatikkoleikkejä kaivurilla ojan pientareella, joten valitsin turvallisemman reitin metsän kautta. Lenkki oli itseasiassa mukavan rentouttava. Koirien rentoa jolkottelua ja huumori-ilveilyjä, ja loppumatkasta kävelyä pojat hihnassa ohi kahden erittäin mielenkiintoisen kaivuri alueen. Pojat on aina poikia, riippumatta siitä onko niillä kaksi vai neljä jalkaa, kaivurit kiinnostaa aina..

Lenkin jälkeen raivoni jatkui, imuroin, tiskasin ja pesin pyykkiä. Ja kävin keskustelua itseni kanssa. Kävin sen keskustelun joka on tulossa läpi lukemattomia kertoja. Valitsin sanoja, perustelin ja kuvailin. Ja tiesin etten silti todellisen keskustelun aikana löydä niitä sanoja jotka eivät satuttaisi mutta kertoisivat tarpeeni ja haluni. Minun on valittava. Valitsenko sen joka satuttaa toista (ja osin itseäni), ja joka johtaa tuntemattomaan. Vai valitsenko sen mihin olen tottunut, sietänyt ja kestänyt, vain jotten satuttaisi toista, mutta haipuen itse olemattomiin tuskani kanssa..

Luotan, toivon ja odotan että tämäkin asia ratkeaa itsestään. Että eteeni tulee ratkaisu joka korjaa tilanteen, tai väärin sanoa korjaa, ennemminkin aiheuttaa palasten asettumisen oikeaan suuntaan oikealla tavalla.. En tiedä mikä tuo muutos tulee olemaan. Enkä koska se tapahtuu. Tiedän ja tunnen sen vain olevan tulossa. Ja odotan sitä..

Asennemuutos

Taas on korvien välissä nakasahtanut pahemman mukaan. Alku viikosta olin kuin sulaa vahaa, olisi vaatinut vain yhden pienen viittauksen ja olisin muuttanut elämäni ryminällä. Katunut varmasti jälkeen päin, mutta silti tehnyt muutokset.

Toivomani, odottamani merkin sijasta sainkin täysin päinvastaisen reaktion. Pysähdyin kun olisin ajanut päin seinää. Olinko todellakin niin hullu? Olinko sinisilmäisesti luullut kaiken muuttuvan kuin taikasauvan heilautuksella. Olin luullut. Olin kuvitellut. Olin uskonut että ajatukseni olivat oikeita heijastuksia, mutta ilmeisesti kyse oli vain toiveajattelustani, haaveistani..

En tarkoita että elämäni olisi täysin luisumassa entiseen. En aio palata vanhaan kuvioon. Ajattelemani "selkeä" kuvio ei vain toteudu siinä muodossa kuin kuvittelin. Se ei tarkoita että jäljellä olisi vain toinen vaihtoehto, palata entiseen. Annan taas itselleni ja asioille aikaa. Myönnän että ajan antaminen on osittain pelkuruutta, roikkumista entisen portailla, silti samalla "aikuista käytöstä". Vaikka välilä tuntuu että tekisi mieli pudottaa hanskat just tähän ja vaan lähteä, jokin aikuinen sisälläni sanoo ettei niin saa tehdä..

Aikuisuus. Se on oikeasti sana jota edelleen inhoan. En halua olla aikuinen. Mielessäni aikuisuus sisältää niin paljon negatiivisia asioita. Ikää kertyy kyllä, enkä tällä hetkellä koe mitään ikäkriisejä, mutta ikä ja aikuisuus eivät ole toistensa synonyymeja. Mietin eilen kuinka eri tavalla eri ihmiset näkevät ja kokevat aikuisuuden, sen vastuut ja oikeudet. Viime päivinä on keskusteltu julkisuudessa nuorten nettiharrastuksesta. Itse olen jonkin asteinen nettiaddicti ja pidän yhteyttä ystäviin pääsääntöisesti netin kautta. Silti nämä ihmiset ovat niitä joihin olen tutustunut irl ja yhteydenpito on vain siirtynyt nettiin. Tekeekö tämä netin kautta kanssakäyminen meistä a) lapsellisia, b) potenttiaaleja murhaajia?? Ovatko vain syrjäytyneet nuoret niitä jotka käyttävät nettiä tunteja päivässä?

Kuinka eri tavalla ihmiset suhtautuvat ikäänsä. Toisille se ikä on aikuisuuden mittari. Kun tietty ikä on saavutettu, täytyy alkaa käyttäytyä tietyn kaavan mukaan. Toisille taas ikä ei ole millään tasolla rajoittava tekijä. Ystäväni totesi haluavansa räp-bileet täyttäessään 50. En ihmetellyt. Olkoonkin että ensimmäisenä ajatuksena mielessä häivähti ajatus teinipojista lökäpöksyineen ja pipoineen, mutta kun jatko lause määritteli tarkemmin, että juhlissa oli oltava kauniita naisia ja paljasta pintaa. En todellakaan ihmetellyt.

Itselleni en ole osannut koskaan kuvitella aikuisuutta. En sitä että pitäisi pukeutua tietyllä tavalla koska olen tietyn ikäinen. Voin yhä pukea päälleni "teini t-paidan" joka jättää navan paljaaksi ja minihameen.. ikä ei ole se määräävä tekijä vaatteissa, vaan se viihdynkö niissä, ja sopivatko ne vartalolleni. Silti aika ajoin saan kuulla kuinka en käyttäydy ikäni edellyttämällä tavalla, en pukeudu ikäni edellyttämällä tavalla, kuinka en ole aikuinen.

En ole, enkä halua olla! Haluan vanhuksenakin nähdä maailman yhtä lapsellisten silmien kautta. Haluan aina olla avoin uusille ajatuksille ja toimintamalleille. Haluan aina osata riemuita auringosta ja pienistä ihanista asioista..

Sumu

Aamuinen sumu näytti kauniilta.
Maailma epätodelliselta.
Ja minulla oli hyvä olla.
Kuinka pettävä aamu voikaan olla...

Ei rahalla vaan rakkaudella..

Ihmisen reagointi on melko mielenkiintoista.. Kun aiemmin raha on ollut jonkinlainen riidan aihe, nyt tuntuu tuota riittävän kaikkeen ja kaiken moiseen. Tiedän ja tiedostan useimpien näistä hankinnoista olevan jäämiseni vahvistamiseksi: "Katso nyt, ethän voi lähteä kun meillä on tällainenkin.." Viimeisin niitti tällä saralla tuli tänä aamuna:"jos valitsen taivaskanava pakettiin 5 kanavaa ja sinä valitsisit sen kuudennen, voisit ottaa vaikka jonkun näistä lasten piirretyistä.." (rakastan katsoa viikonloppuaamuisin lastenohjelmia). Olin hetken hiljaa.. Enkä voinut olla vastaamatta, että koskakohan niitä katsoisin, nuo lastenpaketit kun lähettävät ohjelmaansa lähinna aamupäivisin jolloin olen töissä.. Ja puhumme nyt ylipäätään ihmisestä jonka kokonais tv:n katselumäärä viikossa on noin 5 tuntia.. Mihin hän tarvitsee tv-paketin?? Ok, ymmärrän toki formulat ja niiden kanavatarpeen, mutten sitä mihin tarvitaan ne 5 muuta kanavaa??

Sinänsä nurinkurista, joskus aiemmin ajattelin suhteen menestymistä myös sillä kuinka paljon tavaraa ja yhteisiä matkoja on voitu tehdä. Tällä hetkellä jokainen uusi "meidän yhteinen" hankinta vain työntää minua kauemmas, pystyttää korkeampaa muuria välillemme..

Vastoinkäymiset

Mikä ei tapa se vahvistaa.. Välillä vain tulee tuo täydellisen voimaton olo kun tuntuu että asiat kerta kaikkiaan potkivat päähän..

Vaikka olenkin jonkinasteinen adrenaliinifriikki, oli eilinen kokemus taas sellainen jonka olisi voinut mielummin jättää kokeilematta. Töistä lähtiessä kävin pankissa, ja suunnatessani kohti seuraavaa kohdetta jouduin kauhukseni huomaamaan keskellä neljän ruuhkaa autoni päättäneen luopua jarruistaan... Oli sellainen adrenaliinipiikki että oksat pois. Onneksi mitään ei onneksi sattunut, en kolaroinut kenenkään kanssa, ja onnistuin ajamaan auton "turvaan" takaisin työmaalle.. Mielummin moiset sävärit hankkisin vaikka kalliokiipeilystä tai sillalta laskeutumisesta tai.. ihan mistä vaan missä toiset ihmiset tai edes materia ole vaarassa.. Tällä hetkellä kun ei olisi halua tai varaa maksaa mitään ylimääräisiä kuluja..

Se mikä asiassa sinänsä oli positiivista, huomasin taas toimivani hyvin pakon edessä. Kun auto piti saada pysähtymään vaikkei jarruja ollut, onnistui. Kun piti järjestää asiat illan suunnitelmien toimimiseksi, onnistui. Eihän vastoinkäyminen tarkoita sitä että pitäisi pysähtyä kuin seinään tai lähteä parkuen toiseen suuntaan.. Se vaatii vain uudelleen organisoinnin ja ratkaisun löytämisen, näissä tapauksissa nopeasti..

Toivon vain että nyt asiat alkaisivat sujua hiukan helpommin. Reaktiokyky on testattu ja toimivaksi havaittu..

EI - keskustelu

Yllättävän vaikeaa on tuon pienen sanan sanominen.. Olen huomannut varsinin työympäristössä lähes mahdottomaksi avata suuni ja päästää nuo kaksi pientä vokaalia livahtamaan ulos.. Vaikken haluaisi, vastaan myöntäen, kiertäen ja kaartaen. Luvaten vaikken haluaisi luvata. Asiat kasaantuvat, aiheuttavat kiukuttelua puolin ja toisin..

Itse huudan sen kristallipallon perään. Pallon joka kertoisi mitä muut ajattelevat. Enhän voi lukea muiden ajatuksia. Silti syyllistyn itse samaan pimittämiseen. Mutkutan perästä päin ja valitan asiaan kuulumattomille sitä kuinka en selviä töistäni. Mutta niille jotka täyttävät pöytäni päivästä toiseen "pikkuaskareilla" jotka ehdin kyllä hoitaa oman työni ohessa, heille en saa sanottua että hukun töihin. Tiedän muillakin olevan kiire, siksi mielelläni lupaa auttaa, tulostaa sitä, hakea tätä, täydentää tuota. Vaan kun noiden hommien hoitaminen vie ajan siltä mitä varten täällä olen.

Ensin ajattelin etten muuta käyttäytymis mallia. Enhän ole täällä enää kauaa. Säälin vain hiljaa mielessäni seuraajaani, jolle kasaantuisi samat työt. Kunnes tajusin. Miksi pitäisi antaa asioiden mennä kuten aina. Juuri nyt kun aikani on päättymässä on hyvä hetki sanoa EI! En ehdi, en voi. Haluan saada työt sille mallille että seuraavan on niitä mukava jatkaa. Siksi on opittava sanomaan EI, jo tänään!

Haluatko takaisin...

Mietin töihin ajaessa kuluneen vuoden elämäni soundtrackiä. Viime syksynä (muistaakseni) soi radiossa Cisun Mun koti ei ole täällä, tykkäsin biisistä suunnattomasti, ja kuitenkin järkeni yritti huutaa ettei tuo kappale kosketa elämääni.. Tuon jälkeen ovat mieltäni täyttäneet niin Apulannan Paha ihminen kuin Herra Ylpön ja Ihmisten Kleopatra...

Kaikki biisit puhuvat muutoksesta. Siitä kuinka voi valita jatkaako sitä mihin on tottunut, mitä "normit" odottavat, vai tekeekö rohkeampia päätöksiä elämänsä suhteen. Jokainen lienee huomannut että muodossa jos toisessa olen kipuillut elämäni muutoksen kanssa. Tietty osa minua on tekemässä muutosta, toinen puoli huutaa että olen hullu kun olen päästämässä irti siitä minkä eteen olen vuosia tehnyt töitä. Osa minusta takertui tuohon vanhaan ja tuttuun elämään suruineen ja murheineen, osa huusi kuitenkin muutoksen perään.

Pohdiskelin, ajattelin ja harkitsin. Kysyin neuvoja, hain keskustelua jotta asiat löytäisivät oikean mallin. Kaikki vaihtoehdot ovat osaltaan hyviä, samalla kuitenkin osaltaan joku joutuu aina kärsimään. Helppoa vaihtoehtoa ei ole. En voi vain sulkea kaikkea pois mielestäni ja "unohtaa" entistä elämää. Päästää ihan kaikesta irti ja vain elää sitä hetkeä.. Toisaalta, miksen voi?

Aamulla autoradio soitti Maija Vilkkumaan Suojatiellä kappaletta. Kesken ajon se tunne vain iski: Ikuisuus on tässä! Juuri siinä sekunnissa, juuri siinä hengenvedossa. Ei ole mitään muuta. Ei enää sitä sekuntia joka meni minuutti sitten, ei sitä huomista jonka ehkä elän, jos Luoja suo. Kaikki on tässä. Mihin tässä tarvitsen murehtimista, rahaa, huolia, arvostusta. Kaikki, todellakin kaikki on tässä..

Perjantaina totesin "sokaistuvani" valinnoissani. Liian tietoisesti jaan mahdollisuudet vain kahteen vaihtoehtoon: Joko elän tätä mitä tähän asti. Jos valitsen sen, lopetan valittamisen. Tai valitsen sen toisen ääripään joka kummittelee mielessäni. Todellisuus ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen. Välissä on lukemattomia mahdollisuuksia. Viime päivinä olen joutunut opettelemaan näiden vaihtoehtojen näkemistä. Kun ohjaava majakka ei häämötä horisontissa, on kuin laput olisi poistettu silmistäni. Vaihtoehtoja on. Silti edelleen MINUN on tehtävä valintani sen mukaan mitä haluan, vasta kun päätös on tehty voin nähdä mihin suuntaan se reittini kuljettaa. Vaikka toivoisinkin tuon opastavan hohteen loistavan horisontissa kertomassa mihin suuntaan tulisi ohjata, tunnen pelon rinnalla riemua siitä kuinka ymmärrän lukemattomien muidenkin mahdollisuuksien olevan edessäni avoimena.

Valitsen suunnan, suuntaan askeleeni sinne päin. Ja katson mihin tämä polku johtaa. Aina voin pysähtyä, tarkistaa sijainnin ja valita uuden reitin.. Vain polkua takaisin ei ole, yhtäkään askelta ei voi tehdä tekemättömäksi. Silti saatanhan kulkea ympyrän ja löytää itseni samasta paikasta kuin mistä lähdin. Vaan kun lähestyn paikkaa eri suunnasta, saattaakin kaikki näyttää perin erilaiselta.. Ei määränpää ole tärkeä, vaan se matka sinne, sillä sehän se on ELÄMÄNI!

Houkutuksia

Taas on se hetki, se kun houkutuksia tulee ovista ja ikkunoista.. Ja juuri kun tarvitsisin vahvistusta, tukea, ei majakaa näy missään. Outoa sinänsä, vaikka toisaalta mieleni huutaa apua, tukea ja turvaa, olen yllättävän rauhallinen. Yllättävän helppoa on jättää houkutukset huomiotta. Tai huomiotta ainakin siihen että saan apua ratkaisun tekoon. Poissa ovat ne tunteet kuinka "ihan vähän vaan" ottaisin maistiaisia. Ihan vähän vain kokeilisin ja lopettaisin jos siltä tuntuisi.

Vaikkei opastajani ole näkyvissäni, tuntuu että hän on mielessäni. Tukeni ja turvani. Silti kaipaisin kovin konkreettisia sanoja, ohjeita ja opastuksia..

Mutta näin saan taas huomata kuinka paljon vahvempi olen kuin ennen..

ajatuksia täydestä kalenterista

Sen jälkeen kun omat päätökset ovat mielessä vahvistuneet, olen huomannut elämän ympärillä muuttuvan päätösten mukaisesti. Tiedän kirjoittaneeni tästä ennenkin, toistan silti yhä itseäni. Muutos elämässä on näköjään suuntaan tahi toiseen mahdollinen yksinkertaisesti siksi että sitä haluaa ja sen eteen on valmis tekemään töitä. Kun haluaa jotakin oikeasti ja tosissaan, tuntuu että koko maailma tukee tuota päätöstä (tai tekee kaikkensa estääkseen sen).

Viime viikko on osoittanut niin monella tasolla tämän maailman osallisuuden asioihin. Ajatukset voi muuttaa energiaksi ja jopa fyysiseksi tapahtumaksi, kun vain haluaa. Vaikka tietoinen minäni naureskelee asioille ja pyrkii lyömään niitä leikiksi, silti jokin varmuus sisälläni kertoo ettei kyse ole aina pelkästä toiveajattelusta tai vilkkaasta mielikuvituksestani.. Tai jos onkin, niin onko sillä suoranaisesti merkitystä..

Kalenterini on täyttynyt kuin itsestään. Olen huomannut avaavani suuni aivan eri tavalla kuin ennen. Ja kun kysyn saan yleensä myöntävän vastauksen. Odotan vain sitä kun voin täyttää kalenterini pelkästään omilla töillä. Ettei enää tarvitse ravata toimistolle. Toisaalta toki pelkään sitä että alkuinnon haihduttua tömähdän taas rankasti maan kamaralle kun vaaleanpunaiset siivet eivät kannakaan. Mutta toivon, uskon ja luotan että tällä kertaa motivaationi syy on toinen kuin aiemmin, että ole löytänyt sen syys johon "lahjaani" käytän saadakseni kaiken avun mitä tarvitsen. Yhdeksän vuotta etsin sitä syytä, väitin syyksi milloin perhettä, milloin vapautta, milloin taloudellista tasapainoa.. Todellinen syy on kuitenkin niin yksinkertainen kuin MINÄ. Nautin työstäni, nautin siitä huomiosta jota työni tuo tullessaan. Nautin siitä tunteesta mikä itselleni tulee kun näen kuinka vastapuoli katsoo peiliin ihastuksen ja ihmetyksen vallassa.. Vaikka minä olen vain välikäsi joka mahdollistaa asioiden tapahtumisen, olen samalla näille ihmisille SE henkilöitymä, se ruumiillistuma sille muutokselle mitä heissä ja elämässään voi tapahtua. SE on se syy, se motivaatio, se..

Olen tiedostanut hitaan muutokseni ns "kiltistä tytöstä" Diivaksi. Kilttinä tyttönä olen aina pyrkinyt nostamaan muut edelleni. Olen hokenut itselleni ja muille toiveeksi ja haluksi auttaa muita menestymään ja ehkä mahdollisesti menestymään sitä kautta. Ja juuri siksi olen myös hiljaa mielessäni syyttänyt muita siitä etteivät he halua menestyä, sillä jos he eivät menesty, en minäkään voi menestyä. Nyt kun olen alkanut ajatella itsekkäämmin, tavoitella tietoisesti niitä asioita jotka tekevät minut onnelliseksi. Asioita jotka tasapainottavat ja ruokkivat egoani oikealla tavalla, olen huomannut eteneväni. En tarkoita olevani diiva sikäli että jyräisin toiset jalkoihini. En pyri muiden edelle keinolla millä hyvänsä, sillä nyt tiedän olevani riittävän hyvä ilman kilpailuakin. Minun ei tarvitse todistaa kaikin tavoin olevani kelvollinen siihen tai tähän. Voin keskittyä siihen mistä pidän, minkä oikeasti osaan ja pyrkiä kehittymään siinä vielä paremmaksi.

En enää aio tehdä elämäni valintoja sen mukaan mitä pidän muille parhaina. Ajattelen itseäni, sillä itseni kanssa minun on elettävä koko loppuelämä. Muiden kanssa elän vain niin kauan kuin pidämme tilanteesta. Kun meillä on elettävänä vain tämä elämä löytääksemme onnen ja tasapainon tässä elämässä, en voi jäädä odottamaan sitä että joku muu tekisi elämästäni, taikasauvaa heilauttamalla, paremman ja onnellisemman. Minun on kannettava itse vastuu omasta onnellisuudestani.

epätietoisuudellansakaan..

Viikonlopun hulina on pitänyt mielen otteessa. Tai pitänyt ja pitänyt. Jossain määrin ajatukset ovat askarrelleet viikonlopun koulutuksessa ja hyvissä fiiliksissä. Osin olen mietiskellyt viikonloppuna riivannutta ikävän tunnetta. Tunnetta siitä kuinka jotain oleellista puuttui. Vaikka sitten taas toisaalta nautin suunnattomasti niistä oman rauhan hetkistä kaupungilla ja jopa ihmismassan keskellä..

Viikonlopun fiilistelyn lisäksi olen miettinyt. Olen pohdiskellut ja harkinnut. Tiedän ja tiedostan selkeät kaksi vaihtoehtoa jotka minulla on. Aiemmin kuvittelin että noiden vaihtoehtojen välillä olisi useita muita variaatioita ja mahdollisuuksia, nyt tiedän että tässä vaiheessa vaihtoehtoja on tasan kaksi. En vain tiedä kumpi on minulle parempi. Toinen on jokseenkin entisen, tutun ja turvallisen mallin noudattamista. Toinen toiseen ääripäähän heittäytymistä. Järki käskee jatkaa kuten ennenkin. Sydän huutaa ettei mikään voi muuttua jos jatkan kuten ennen..

Hetkittäin mieleni vaikuttaa selkeältä ja kirkkaalta. Hetkittäin luulen jopa tietäväni mitä haluan. Saan itseni kasattua, ja pidettyä jotenkuten nipussa vaikka rinnassani roihuaa tunteiden vuoristorata. Olen kuin mitään outoa ei ole tapahtumassa.. Olen kunnes.. Kunnes se yksi pienen pieni sana, hymy, edes ajatuksen poikanen.. Se yksi, romahduttaa koko huolella pystytetyn turvaverkon. vaivalla rakennetun muurin. Ja mikä järjettömintä, vaikka kerta toisensa jälkeen olen itselleni vihainen siitä kuinka taas käyttäydyn kuin Pavlovin koira alkaen kuolata kuullessani "kellon soiton", olen samalla iloinen. Äärimmäisen iloinen siitä etten ole kovettanut itseäni, että vieläkin tunteeni elävät, odottavat hetkeä räiskähtää ilmoille ilotulitukseksi.

Vaikka osaltani olenkin hakenut mielenrauhaa ja tyyneyttä, on tuo tunteideni vuoristorata ja "pirskahtelu" kuitenkin sitä epätasaisuutta josta itsessäni pidän. VAikka osin tuntuu pahalta, menetyksen pelko puristaa rintaa, ikävä ja epävarmuus kaihertaa, silti avoimuus, rehellisyys ja kaken muun ohittava halu ovat tuntoja joiden haluan säilyvän, vahvistuvan ja kasvavan elämässäni.

Onneksi olen saanut aikaa, aikaa pyöritellä tuntoja, harkita vaihtoehtoja ja mahdollisuuden alkaa nähdä asioita eri katsantokannalta. Tiedän että koska tahansa aiemmin minulle olisi voitu kertoa (ja varmaan onkin kerrottu) kaikki tämä minkä nyt olen itse oppinut näkemään. Olisin voinut tehdä valintoja niillä tiedoin katsomatta polkua tähän pisteeseen, vaan silloin se ei olisi ollut oma valintani. Tiedän ja tunnen itseni niin hyvin että tiedän ettei minua voi pakottaa, ei edes valitsemaan. Tai mikäli pakko olisi ollut, olisin valinnut tutun ja turvallisen kärsimyksen. En siksi että sitä haluaisin, vaan siksi että ainakin tiedän sen ja osaan sitä käsitellä. Uusista asioista kun ei koskaan voi tietää. Voi olla että se mitä eniten pelkään olisikin juuri se mitä olen tietämättäni aina etsinyt ja halunnut. Toisaalta se mitä luulen haluavani voi lyhyen ajan jälkeen osoittautua sellaiseksi mitä en oikeasti halunnutkaan..

Elämä on valintoja, vaikeita valintoja.. Kuten se haluaisinko tänään suklaa vai vanilijavanukasta..?

Gaala ilta..

Kauniita naisia, upeita pukuja, mahtava show.. Timantteja, autoja, glamouria.. WOW!

Havaintoja

Shoppailu on raskasta. Göteborgin valikoima on yhtä huono kuin helsingin, ja lisäksi täällä on yliaktiivisia myyjiä. Ruotsin kieleni kun ei kunnolla jousta kysymään sitä mitä etsin, kun ei se suomeksikaan helppoa ole, joten olen toistellut etten kaipaa apua..
Harmikseni huomasin että täälläkin huijataan vaatteita etsivää: mallinuket on puettu nuppineuloin, ei siis ihme ettei sovittaessa pukine näytä itsen yllä yhtä hyvältä.. Mutta etsintä jatkuu, jalat saivat jo vartin tauon, massu kahvin ja muffinsin..
Niin, kuvassa on norjan merimieskirkko.. Kaunis!

Ylimaallinen väsymys

En tiedä mistä johtuu, mutta olen tänään ollut todella, todella väsynyt. Tuntuu kuin keskittymiskykyni olisi totaalisesti hukassa. Liian monta rautaa tulessa ja palan totaalisen loppuun.. No todennäköisimmin syynä on vain SE aika kuusta. Tai tulevan viikonlopun odotus. Tai muutoksen aiheuttama stressi tai....

Odotan tulevalta viikonlopulta todella paljon. Uusia ystäviä, uusia kokemuksia, uutta potkua elämään.. Toki mukaan mahtuu hetkiä omassa rauhassa. Hetkiä yksin kaupungilla. Odotan itseasiassa torstain ja sunnuntain hetkiä kun voin tutustua kaupunkiin ihan yksin. Vaikka mielelläni kulutan aikaa tuttujen ja puolituttujen kanssa, on mielestäni vieraaseen kaupunkiin tutustuminen kaikkein ihaninta yksin. Olen "shoppailurytmiltäni" erillainen muihin verrattuna, en koskaan saa toisten seurassa sitä nautintoa mitä yksin kierrellessä. Saatan kuluttaa tunteja vain hypistellen, ihastellen ja katsellen. En välttämättä edes osta näiltä shoppailuiltani mitään, se ei ole edes homman pointti. Vaan tärkeintä on saada katsella, tunnustella ja fiilistellä tavaroita, vaatteita ja ilmapiiriä..

Olen monena vuonna halunnut käydä Lisebergin huvipuistossa. Nyt mikäli sää vain sallii aion toteuttaa tuon. Viettää päivän nauttien laitteista, ihmisistä, syksyn tuoksusta. Ajasta itseni kanssa, kuin silloin teininä kuluttaessani päivän yksin linnanmäellä. Nyt vain erona on se että koko ympäristö on uusi..

Ystäväni totesi tänään että on turha matkakuumeilla kun menen vain ruotsiin. Ehkä niinkin, tuntuu vain tällä kertaa niin erilaiselta, niin irtiotolta.. Voihan olla etten edes tule tuolta takaisin....

minä - Minä

Luin eilen runojani läpi. Huomasin kuinka paljon kirjoitan minä-muodossa. Toki teen huomioita ympäristöstäni, katselen maailmaa, seurailen ihmisiä, mutta silti kirjoitukseni on ensisijaisesti aina minä. Olenko niin itserakas? Vai olenko niin arka että pelkään hajoavani kappaleiksi, katoavani maailmasta mikäli kääntäisin huomioni hetkeksi pois itsestäni ja niistä ajatuksista jotka itseeni liittyvät..?

Läsnäolon voima-kirjassa puhutaan egon kuolemanpelosta (lienen maininnut ennenkin). Onko tämä itsekeskeisyyteni juuri sitä? Olen aina selitellyt kuinka näen asiat itseni kautta, kuinka voin kirjoittaa vain omista kokemuksistani jne jne. Näen ja tiedostan silti maailman ympärilläni. Osaan olla huomaavainen. Pidän huolta läheisistä ja ystävistä. Olen hyvä kuuntelemaan ja aidosti kiinnostunut siitä mitä heille kuuluu ja kuinka voivat. Silti kun mahdollisuus on, tuntuvat asiat pyörivän oman napani ympärillä. Vetoan usein siihen etten halua udella ihmisten asioita. Kyllä he kertovat kun haluavat minun jotakin tietävän. Jos joku kysyy minulta kuinka voin, kerron mielelläni on tilanne hyvä tahi huono, huomaan vain usein ettei vastaukseni oikeasti kiinnosta. En silloin välttämättä edes kysy miten toisen elämä menee.. Tai kysyn, riippuu ihmisestä, hänen "arvostaan" elämäni arvoasteikolla..

Olen päättänyt viikonlopun aikaan oppia uuden tavan, oppia kuinka avata itsensä ihmisille. Kuinka oikeasti kysyä ja kuunnella kuinka toinen voi. Oppia työntämään oma egoni syrjään ja antaa toiselle ihmiselle mahdollisuus avautua..

Blogini kuitenkaan ei tule muuttumaan, tämä on edelleen omien syntyjen syvien tutkailuun, joten vastaisuudessakaan merkittäviä yhteiskunnallisia kysymyksiä tai elämän suuria salaisuuksia täältä ei tule löytymään.. Vain nuoren naisen elämän kasvukipuja..