Haluatko takaisin...

Mietin töihin ajaessa kuluneen vuoden elämäni soundtrackiä. Viime syksynä (muistaakseni) soi radiossa Cisun Mun koti ei ole täällä, tykkäsin biisistä suunnattomasti, ja kuitenkin järkeni yritti huutaa ettei tuo kappale kosketa elämääni.. Tuon jälkeen ovat mieltäni täyttäneet niin Apulannan Paha ihminen kuin Herra Ylpön ja Ihmisten Kleopatra...

Kaikki biisit puhuvat muutoksesta. Siitä kuinka voi valita jatkaako sitä mihin on tottunut, mitä "normit" odottavat, vai tekeekö rohkeampia päätöksiä elämänsä suhteen. Jokainen lienee huomannut että muodossa jos toisessa olen kipuillut elämäni muutoksen kanssa. Tietty osa minua on tekemässä muutosta, toinen puoli huutaa että olen hullu kun olen päästämässä irti siitä minkä eteen olen vuosia tehnyt töitä. Osa minusta takertui tuohon vanhaan ja tuttuun elämään suruineen ja murheineen, osa huusi kuitenkin muutoksen perään.

Pohdiskelin, ajattelin ja harkitsin. Kysyin neuvoja, hain keskustelua jotta asiat löytäisivät oikean mallin. Kaikki vaihtoehdot ovat osaltaan hyviä, samalla kuitenkin osaltaan joku joutuu aina kärsimään. Helppoa vaihtoehtoa ei ole. En voi vain sulkea kaikkea pois mielestäni ja "unohtaa" entistä elämää. Päästää ihan kaikesta irti ja vain elää sitä hetkeä.. Toisaalta, miksen voi?

Aamulla autoradio soitti Maija Vilkkumaan Suojatiellä kappaletta. Kesken ajon se tunne vain iski: Ikuisuus on tässä! Juuri siinä sekunnissa, juuri siinä hengenvedossa. Ei ole mitään muuta. Ei enää sitä sekuntia joka meni minuutti sitten, ei sitä huomista jonka ehkä elän, jos Luoja suo. Kaikki on tässä. Mihin tässä tarvitsen murehtimista, rahaa, huolia, arvostusta. Kaikki, todellakin kaikki on tässä..

Perjantaina totesin "sokaistuvani" valinnoissani. Liian tietoisesti jaan mahdollisuudet vain kahteen vaihtoehtoon: Joko elän tätä mitä tähän asti. Jos valitsen sen, lopetan valittamisen. Tai valitsen sen toisen ääripään joka kummittelee mielessäni. Todellisuus ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen. Välissä on lukemattomia mahdollisuuksia. Viime päivinä olen joutunut opettelemaan näiden vaihtoehtojen näkemistä. Kun ohjaava majakka ei häämötä horisontissa, on kuin laput olisi poistettu silmistäni. Vaihtoehtoja on. Silti edelleen MINUN on tehtävä valintani sen mukaan mitä haluan, vasta kun päätös on tehty voin nähdä mihin suuntaan se reittini kuljettaa. Vaikka toivoisinkin tuon opastavan hohteen loistavan horisontissa kertomassa mihin suuntaan tulisi ohjata, tunnen pelon rinnalla riemua siitä kuinka ymmärrän lukemattomien muidenkin mahdollisuuksien olevan edessäni avoimena.

Valitsen suunnan, suuntaan askeleeni sinne päin. Ja katson mihin tämä polku johtaa. Aina voin pysähtyä, tarkistaa sijainnin ja valita uuden reitin.. Vain polkua takaisin ei ole, yhtäkään askelta ei voi tehdä tekemättömäksi. Silti saatanhan kulkea ympyrän ja löytää itseni samasta paikasta kuin mistä lähdin. Vaan kun lähestyn paikkaa eri suunnasta, saattaakin kaikki näyttää perin erilaiselta.. Ei määränpää ole tärkeä, vaan se matka sinne, sillä sehän se on ELÄMÄNI!