perjantaina, toukokuuta 05, 2017

Omin siivin!

Ajauduin pitkästä aikaa omaan blogiin, kun kaivelin erästä muistoa menneisyydestä. Havahduin järkytykseen kuinka pitkä aika onkaan siitä kun olen viimeksi päivittänyt mitään. Elämä pyörii nykyään niin paljon facebookissa ja instagramissa että bloggaaminen on jäänyt kaikkiaan vähälle, ja se vähä mitä tulee kirjoiteltua kohdistuu sitten työblogin puolelle.

Ehkä tämä blogi olikin enemmän sellainen kasvun ajan tunteiden tuuletus. Nykyään kun elämä on tasapainoista, hyvää ja onnellista, eikä ole enää samalla tavalla angstin aiheita (tai en halua kiinnittää omaa tai muiden huomioita siihen angstiin), ei samalla tavoin tule kirjattua ajatuksia ylös. Vaikka varmasti kannattaisi. Samalla tavoin kuin nyt silmäilin menneiden vuosien kirjoituksia, naureskellen omalle suhtautumiselle elämään silloin joskus, samalla tavoin sitä varmasti joskus tulevaisuudessa varmasti lukisi näitä tämän päivän tapahtumia miettien mitä päässä on mahtanut liikkua näitä kirjoittaessa.

Joten, tehdään pieni tilannepäivitys.
Asumme yhä Juornaankylällä. Koiria on perheessä nykyään viisi. Koirien kuulumisia päivittelen facebooksivulleen www.facebook.com/hurjahurtaz. Vuosi pari takaperin sain kennelnimenkin (Hurjahurtaz) ja ensimmäinen pentue on suunnitteilla ensi vuodelle.

Työskentelen yhä yrittäjänä, painopiste nykyään enemmän hyvinvoinnin puolella, kun edustan Fitlinen ravintolisiä ja luotsaan omaa upeaa Heart of Silver Wings tiimiä tällä hetkellä tittelillä Executive Vice President, mutta Mary Kayn kosmetiikkatuotteet ovat yhä siinä rinnalla. 

Keväällä 2017 osallistuin Askolan kuntavaaleihin vihreiden listoilla. Tarkoitus oli vain kerätä kavereille ääniä, mutta lopputulos oli että olen varavaltuutettu. Joten politiikkakin näköjään vie ainakin jossain määrin mennessään. Sen lisäksi toimin Suomen Vinttikoiraliiton liittohallituksessa varajäsenenä ja vielä toistaiseksi Suomen puolanvittikoirat ryn hallituksessa..

Eli elämä on sopivan kiireistä, ympärillä on ihania ihmisiä ja voin kertoa että edelleen todellakin rakastan elämääni!

keskiviikkona, marraskuuta 25, 2015

Valkoinen raivo

Eilen oli viimeisimmän elokuvaproggikseni kutsuvieras näytös. Se oli vaikuttava.

Olinhan toki lukenut elokuvan käsikirjoituksen ja tiesin juonen kulun, silti se kokemus mikä elokuvasta katselukokemuksena tuli, oli jotain mitä en osannut odottaa.

Elokuva on visuaalisesti kaunis ja hienosti toteutettu. Se vie meidät yli kolmekymppiset, autentisten uutisklippien avulla, matkalle  omaan historiaamme. Jokainen varmaan muistaa ne tunteet mitä jokelan koulusurmien yms uutisointi kulloinkin on itsessä herättänyt.

Elokuvan äänimaailma on uskomattoman upea. Se naulitsee intensiivisesti aloilleen, saaden kulkemaan jokaisen vaiheen kertojan mukana, tuntemaan syvemmin ne sanat joita Laurin ääni puhuu.

Tarina on selviytymistarina. Tarina yhdestä uhrista joka voitti itsensä ja kykeni lopulta auttamaan muitakin. Elokuvan on tarkoitus auttaa vielä useampia, ja mielestäni se kuuluu kategoriaan: jokaisen tulisi katsoa tämä elokuva.

Elokuvan lopputekstit saivat pyöriä viimeiseen kuvaruutuun, ArtFilmsin logoon, asti ennen kuin kukaan aloitti aploodit. Tunnelma elokuvan päättyessä oli käsin kosketeltava. Itselläni valuivat kyyneleet silmistä..

Tämä on elokuva joka on nähtävä uudestaan. Vielä on monta sellaista kohtaa, Laurin kertomaa asiaa, joihin haluan henkilökohtaisesti palata ja käsitellä asiaa itsekseni, rauhassa, syvemmin.

Kuitenkin se päälimmäinen ajatus joka mielessäni pyöri, ajaessani kutsuvierasjuhlista kotiin, oli oma menneisyyteni koulukiusattuna. Lauri kertoo elokuvassa saaneensa kasvatuksen, että tuli kääntää toinenkin poski, ja tätä kristillistä kasvatusta noudattaessa muodostui häneen uhrin stigma. Mietin oliko tuo kiertelevä tapa vierittää syy oman toiminnan aiheuttamasta kärsimyksestä vanhempien harteille. Oliko Lauri edelleen katkera isälleen siitä että tämä kuoli??

Palasin mielessäni omaan kouluaikaani. Minäkin olin keskitasoa parempi oppilas, kuten Lauri. Minäkin olin joutunut kiusaamisen kohteeksi, suunnilleen saman ikäisenä kuin Lauri. Omasta taustastani puuttui kuitenkin se massiivinen trauma joka olisi rikkonut minut samalla tavoin. Minutkin oli kasvatettu siihen että tulisi kääntää se toinen poski, mutta koska luonteeni oli oinasmaisen itsepäinen ja olin kasvanut serkkupoikien parissa, en kaikissa osa-alueissa noudattanut kasvatuksen vaatimia toimintamalleja. Vaan siinä vaiheessa kun kiusaaminen oli vähällä rikkoa minut, tartuin lähimpään aseeseen. Tuo ase sattui sillä kerralla olemaan reilusti nyrkkini kokoinen kivi. Ja vaikken koulun liikuntatunneilla, pesäpalloa pelatessa suinkaan ollut se paras heittäjä, en voiman enkä tarkkuuden osalta. Niin tuolla kerralla raivo antoi voimaa ja tarkkuutta. Kivi löysi tiensä kiusaajani takaraivoon. Siitä tuli elämäni ensimmäinen jälki-istunto ja seurauksena oli ainakin suunnaton sättiminen kotona, ellei jopa selkäsauna. Tuohon tapahtumaan päättyi kuitenkin minuun kohdistettu fyysinen väkivalta useaksi vuodeksi.

Tiedän ettei väkivalta ole suositeltava ratkaisu. Omalla kohdallani siihen tarttuminen toi kuitenkin helpotuksen elämään. Osoitin kykeneväni puolustamaan itseäni. En suostunut valitsemaan uhrin osaa samalla tavoin kuin Lauri teki.

Minä pakenin tuolloin kirjojen tarjoamaan fantasiamaailmaan. Rakastin kirjoja joissa "yksinäinen susi" kykeni pitämään puolensa koko maailman pahuutta vastaan. Ahmin niin intiaanikertomuksia kuin ritaritarinoita, ja kun Luolakarhun klaani-kirjat ilmestyivät suomeksi, luin ne sitä mukaa kuin käsiini sain. Minäkin harjoittelin erilaisten aseiden käyttöä, opettelin rakentamaan itse kivilingon ja tähtäämään sillä varsin hyvinkin. Rakentelin jousipyssyjä ja puumiekkoja. Ja kun siirryin yläasteelle, valitsin teknisen työn opetellen hitsaamaan ja työstämään metallia. Liityinpä osalliseksi koululle aloitettuun ammunta-kerhoonkin, mutta ampumiseen asti en sitten loppujen lopuksi siellä koskaan päässyt. Minäkin fantasioin siitä kuinka kostaisin kiusaajilleni. En kuitenkaan koskaan edes tehnyt mitään liikkeitä sen eteen että olisin varsinaisesti valmistellut kostotoimenpiteitä. Ideoiden pyörittely onneksi riitti minulle.

Siirryttyäni lukioon toiselle paikkakunnalle, loppui kiusaaminen kokonaan. Olin siis kyennyt jättämään uhrin merkin taakseni. Tuohon aikaan hankkiuduin myös eroon aiemmin kavereiden käyttämästä lempinimestä jonka ala-asteen opettajani oli hyväntahtoisesti vääntänyt virallisesta nimestäni. Jätin silloin myös kirkonkirjoihin merkityn kutsumanimen taakseni ja aloin aktiivisesti käyttää ensimmäistä nimeäni myös virallisena kutsumanimenä. Tein siis jonkinlaisen identiteettimuutoksen.

Nyt taaksepäin muistellessa, tunnistan kyllä koulukavereistani nämä "Laurit", hiljaiset, liian kiltit oppilaat jotka magneetin lailla vetivät puoleensa häiriökäyttäytymistä ja agressioita. Heidän kohdallaan todellakin riitti ärsyttämään muita se että he olivat olemassa. Ja valitettavasti, minunkin on tunnustettava olleeni välillä osa sitä naureskelevaa porukkaa joka katsoo kiusaamista, tyytyväisenä siitä ettei itse ole kohteena, sen sijaan että olisi mennyt kiusatun avuksi. Luojan kiitos kukaan näistä muistamistani ihmisistä ei hajonnut käsittelyssä niin pahasti että olisi toteuttanut jonkun väkivallanteon, vaikka potentiaalia siihen olisi varmaan useamman kohdalla ollutkin.

tiistaina, marraskuuta 10, 2015

Black in black

Olen pitkittänyt kirjoittamista. Toivonut tilanteen muuttuvan, korjautuvan, jos en uhraa niille aikaa ja pura näppäimistölle. Valintani on tainnut olla itselleni tuhoisempi kuin olen ajatellutkaan..

Puolisentoista vuotta sitten kun sain kutsun papa-kokeisiin, oli samassa yhteydessä "vuosihuollon" aika terveydenhoitajan kanssa. Otettiin verikokeet ja tehtiin nämä perinteiset onko alkoholi/tupakka-ongelma ja tai kärsitkö masennuksesta-kysely. En tuota masennuskyselyä täyttäessäni ollut lainkaan huolissani vaikka tiesinkin stressitason olevan korkealla ja olin tiedostanut aika ajoin voimien loppuvan. Terveydenhoitaja kuitenkin pisteet laskeskeltuaan totesi että tulos viittasi siihen että kärsin masennukseta ja olisi aiheellista varmaan mennä ammattiauttajan juttusille.

Kieltäydyin.

En halunnut edes ajatella että a) minulle tarjottaisiin jotain nappeja, b) että joku minulle tuntematon ihminen katselisi roolinaamionsa läpi myötätuntoisena ja kertoen ymmärtävänsä tilanteeni. Ja c) en kokenut olevani siinä tilassa että tarvitsisin apua. Jokainen meistä varmasti stressaa siinä vaiheessa kun työtilanteet valuvat ohi sormien ja henkilökohtainen talous on enemmän tai vähäemmän konkurssissa. Luotin kuitenkin siihen ettei tilanne ole pysyvä ja että kun asiat alkavat taas rullata niin masennuksenikin katoaa samaa tietä.

Jonkin siemenen tuo terveydenhoitajan sanoma kuitenkin jätti kytemään mieleni perukoille. Sitä mukaa kun asiat ovat liukuneet huonompaan suuntaan, olen kerta toisensa jälkeen palannut siihen ajatukseen, että olenko sairas? Tarvitsisinko sittenkin lääkärin ja lääkeiden apua?.

Kehon puhdistuskuurien jälkeen olen todellakin huomannut sen suuren vaikutuksen mikä sokerilla ja höttöhiilareilla on olooni. Valitettavasti en kuitenkaan ole onnistunut täysin vastustamaan noiden houkutusta, joten tempoilen sokerinarkkariuteni otteessa kuin pahin heronisti omassa koukussaan. Asiaa ei tietenkään helpota lainkaan se että kanssani saman talouden jakava haluaa viikottaisen sokeri ja höttöhiilariannoksena ja kun hän herkuttelee, minäkin lankean. Tilanne olisi sinänsä helpompi jos toinen olisi terveysnatsi tai jos asuisin yksin jolloin ei olisi edes tarvetta hankkia houkutteita kotiin.

Jooga ja pilates ovat valitettavasti jääneet vähemmälle. Niiden puuttumisen arjesta olen myös huomannut, en pelkästään rapistuneena kuntona, vaan myös kiristyneenä pinnana ja keskittymiskyvyn puutteena. Voisin toki harrastaa kumpaakin ihan yksin ja omassa rauhassa kotona. Vaan kun jälleen kerran päädymme siihen itsekurin puutteeseen joka tekee helpommaksi vain istua sohvalle läppärin kanssa kuin tehdä jotain elimistöä parantavaa.

Yhdestä asiasta olen tämän pohjamutia pitkin ryömimisen aikana päässyt irti. En enää juurikaan välitä siitä mitä muut minusta ajattelevat. En tarkoita tätä sillä että olisin huolimaton ulkonäköni tai hygieniani suhteen, niistä huolehdin kyllä edelleen entiseen malliin aina ihmisten ilmoille suunnatessani. Tarkoitan sitä, että jos minusta tuntuu etten jaksa jotain mikä ehkä olisi yleisesti ajateltuna hyvä jaksaa, en yritä toteuttaa "kiltin tytön" syndroomaani ja vain jaksaa jottei minusta ajateltaisi pahasti. Jos en jaksa, en jaksa ja silloin saatan perua sovitun tapaamisen viime tipassa tai sanoa sen mitä todella ajattelen sen sijaan että miettisin miten kauniisti ilmaisisin, kiertoteitse, toista loukkaamatta takaa-ajamani asian. Tiedän että minusta on kuoriutunut totaalinen bitch viime aikoina. Mutta tiedän myös sen, että jos en itse huolehdi omasta jaksamisestani ja siitä että vetäydyn luolaani rauhaan ja yksinäisyyteen silloin kun siltä tuntuu, niin kohta en voi enää edes yrittää selvitä omin voimin vaan valkotakkiset tulevat ja vievät suljettujen ovien taakse.

Tiedän pystyväni vielä pitämään naamioni yllä tarpeen vaatiessa, mutta huomaan myös sen että se on koko ajan vaikeampaa. Kunnolliset yöunet, ilman keskeytystä. Terveellinen ruokavalio ja riittävä liikunta olisivat niitä joiden avulla ryömisin täältä kuopasta suhteellisen helposti ylös, kun vain stressitasoni laskisi. Ja laskeehan se. Kuukausi kuukaudelta on taloudellinen tilanne pikkuhiljaa parantunut. Ja sitä mukaa kun voimani antavat myöden varata kalenteriini enemmän ja enemmän töitä, sitä mukaa tiedän sen parantuvan entisestään.

Edelleen, rakastan työtäni. Rakastan perhettäni, niin koiria kuin ihmisiä. Ja rakastan elämääni.
Kyllä minä täältä vielä kömmin ylös..