epätietoisuudellansakaan..

Viikonlopun hulina on pitänyt mielen otteessa. Tai pitänyt ja pitänyt. Jossain määrin ajatukset ovat askarrelleet viikonlopun koulutuksessa ja hyvissä fiiliksissä. Osin olen mietiskellyt viikonloppuna riivannutta ikävän tunnetta. Tunnetta siitä kuinka jotain oleellista puuttui. Vaikka sitten taas toisaalta nautin suunnattomasti niistä oman rauhan hetkistä kaupungilla ja jopa ihmismassan keskellä..

Viikonlopun fiilistelyn lisäksi olen miettinyt. Olen pohdiskellut ja harkinnut. Tiedän ja tiedostan selkeät kaksi vaihtoehtoa jotka minulla on. Aiemmin kuvittelin että noiden vaihtoehtojen välillä olisi useita muita variaatioita ja mahdollisuuksia, nyt tiedän että tässä vaiheessa vaihtoehtoja on tasan kaksi. En vain tiedä kumpi on minulle parempi. Toinen on jokseenkin entisen, tutun ja turvallisen mallin noudattamista. Toinen toiseen ääripäähän heittäytymistä. Järki käskee jatkaa kuten ennenkin. Sydän huutaa ettei mikään voi muuttua jos jatkan kuten ennen..

Hetkittäin mieleni vaikuttaa selkeältä ja kirkkaalta. Hetkittäin luulen jopa tietäväni mitä haluan. Saan itseni kasattua, ja pidettyä jotenkuten nipussa vaikka rinnassani roihuaa tunteiden vuoristorata. Olen kuin mitään outoa ei ole tapahtumassa.. Olen kunnes.. Kunnes se yksi pienen pieni sana, hymy, edes ajatuksen poikanen.. Se yksi, romahduttaa koko huolella pystytetyn turvaverkon. vaivalla rakennetun muurin. Ja mikä järjettömintä, vaikka kerta toisensa jälkeen olen itselleni vihainen siitä kuinka taas käyttäydyn kuin Pavlovin koira alkaen kuolata kuullessani "kellon soiton", olen samalla iloinen. Äärimmäisen iloinen siitä etten ole kovettanut itseäni, että vieläkin tunteeni elävät, odottavat hetkeä räiskähtää ilmoille ilotulitukseksi.

Vaikka osaltani olenkin hakenut mielenrauhaa ja tyyneyttä, on tuo tunteideni vuoristorata ja "pirskahtelu" kuitenkin sitä epätasaisuutta josta itsessäni pidän. VAikka osin tuntuu pahalta, menetyksen pelko puristaa rintaa, ikävä ja epävarmuus kaihertaa, silti avoimuus, rehellisyys ja kaken muun ohittava halu ovat tuntoja joiden haluan säilyvän, vahvistuvan ja kasvavan elämässäni.

Onneksi olen saanut aikaa, aikaa pyöritellä tuntoja, harkita vaihtoehtoja ja mahdollisuuden alkaa nähdä asioita eri katsantokannalta. Tiedän että koska tahansa aiemmin minulle olisi voitu kertoa (ja varmaan onkin kerrottu) kaikki tämä minkä nyt olen itse oppinut näkemään. Olisin voinut tehdä valintoja niillä tiedoin katsomatta polkua tähän pisteeseen, vaan silloin se ei olisi ollut oma valintani. Tiedän ja tunnen itseni niin hyvin että tiedän ettei minua voi pakottaa, ei edes valitsemaan. Tai mikäli pakko olisi ollut, olisin valinnut tutun ja turvallisen kärsimyksen. En siksi että sitä haluaisin, vaan siksi että ainakin tiedän sen ja osaan sitä käsitellä. Uusista asioista kun ei koskaan voi tietää. Voi olla että se mitä eniten pelkään olisikin juuri se mitä olen tietämättäni aina etsinyt ja halunnut. Toisaalta se mitä luulen haluavani voi lyhyen ajan jälkeen osoittautua sellaiseksi mitä en oikeasti halunnutkaan..

Elämä on valintoja, vaikeita valintoja.. Kuten se haluaisinko tänään suklaa vai vanilijavanukasta..?