minä - Minä

Luin eilen runojani läpi. Huomasin kuinka paljon kirjoitan minä-muodossa. Toki teen huomioita ympäristöstäni, katselen maailmaa, seurailen ihmisiä, mutta silti kirjoitukseni on ensisijaisesti aina minä. Olenko niin itserakas? Vai olenko niin arka että pelkään hajoavani kappaleiksi, katoavani maailmasta mikäli kääntäisin huomioni hetkeksi pois itsestäni ja niistä ajatuksista jotka itseeni liittyvät..?

Läsnäolon voima-kirjassa puhutaan egon kuolemanpelosta (lienen maininnut ennenkin). Onko tämä itsekeskeisyyteni juuri sitä? Olen aina selitellyt kuinka näen asiat itseni kautta, kuinka voin kirjoittaa vain omista kokemuksistani jne jne. Näen ja tiedostan silti maailman ympärilläni. Osaan olla huomaavainen. Pidän huolta läheisistä ja ystävistä. Olen hyvä kuuntelemaan ja aidosti kiinnostunut siitä mitä heille kuuluu ja kuinka voivat. Silti kun mahdollisuus on, tuntuvat asiat pyörivän oman napani ympärillä. Vetoan usein siihen etten halua udella ihmisten asioita. Kyllä he kertovat kun haluavat minun jotakin tietävän. Jos joku kysyy minulta kuinka voin, kerron mielelläni on tilanne hyvä tahi huono, huomaan vain usein ettei vastaukseni oikeasti kiinnosta. En silloin välttämättä edes kysy miten toisen elämä menee.. Tai kysyn, riippuu ihmisestä, hänen "arvostaan" elämäni arvoasteikolla..

Olen päättänyt viikonlopun aikaan oppia uuden tavan, oppia kuinka avata itsensä ihmisille. Kuinka oikeasti kysyä ja kuunnella kuinka toinen voi. Oppia työntämään oma egoni syrjään ja antaa toiselle ihmiselle mahdollisuus avautua..

Blogini kuitenkaan ei tule muuttumaan, tämä on edelleen omien syntyjen syvien tutkailuun, joten vastaisuudessakaan merkittäviä yhteiskunnallisia kysymyksiä tai elämän suuria salaisuuksia täältä ei tule löytymään.. Vain nuoren naisen elämän kasvukipuja..