Harmoniaa ja heijastuksia

Viikko on ollut hektinen. Viikonloppukin oli tehokkaasti ohjelmoitu, mukavalla ohjelmalla..

Vaikka tuntuu että kalenteri on ollut kovin täynnä ja elimistö vedetty taas osin äärirajoille (jopa niin että keskiviikon pidin suosiolla kotitoimistoa), on mieli ollut yllättävänkin harmooninen. Päätinhän luopua pähkäilystä. Niin todellakin jopa tein. Vain eilen sallin itselleni hetken miellyttäviä muisteloita tilanteista jotka aiheuttivat perhosia vatsanpohjaan ja kutkutusta mieleen, tietoista egon ja emootioiden ruokkimista. Silti oli tuossakin haikailussa jotenkin erilainen sävy kuin ennen. En pyöritellyt mielessä vaihtoehtoja mitä menneet tilanteet olivat merkinneet, tai olisiko niillä mahdollisuus toistua muodossa tai toisessa. En ripustautunut noiden muistojen varaan, nautin niistä vain muistoina, mielikuvina jotka nostivat samat hyvät tunteet pintaan kuin tapahtuessaan, saivat hymyn huulille. Tällä kertaa tuota hyvänolon tunnetta ei seurannut se riipivä ja rintaa raastava tuska joka ennen on saanut moisten muisteloiden jälkeen olon kovin haikeaksi. Mennyt on mennyttä, saan ja voin nauttia sen muistoista, takertumatta menneen menettämisen pelkoon..

Taiteelliset energiat jylläävät (kuulen mielessäni oppaani äänen joka kertoo ettei ole erikseen parantavaa tai taiteellista energiaa, että on vain energiaa). Erottelen edelleen kaiken energian sen mukaan mihin sitä käytetään, vähän samaan tapaan kuin veitsi on aina veitsi, riippumatta siitä käytetäänkö sitä voin levittämiseen (voiveitsi), pihvin leikkaamiseen (lihaveitsi) vai kasvisten suikalointiin (wokkiveitsi). Tunnen suunnatonta tarvetta luoda jotain. Ennenkaikkea tallentaa jotenkin näitä tuntemuksia joita ympärilläni ja sisälläni jyllää. Olen aikanani saanut kuulla olevani hyvä sanojen ja tarinoiden kanssa, musiikin sarallakin on jotain taiteellista tullut tehtyä. Samoin jonkinlaisia piirusteluita ja valokuvauksia. Jostain syystä tanssi on aina ollut kirjoittamisen ohella se luontevin taiteellisen ilmaisun muotoni. Tanssissa vain ei jää mitään muistoja tallenteeksi jälkipolville. Mietin tänään tuota kriittisyyttäni musiikin ja kuvataiteen osalta. Olen aina vaatinut niiden kanssa jonkinlaista perfektionismia itseltäni. Jos piirtämäni/maalaamani kuva ei välitä sitä tunnetta jonka mielessäni näen ja sisälläni tunnen, heitän pensselit pois ja menee kuukausia, ellei vuosia ennenkuin yritän uudelleen. Tiedostin tuon ongelmani, sen ytimen. Olen aina pyrkinyt kaikella taiteellisuudellani (tanssia lukuunottamatta) jättämään muiston tästä hetkestä myöhempään aikaan. Vaan kun tosiasia on kuitenkin se että tämä hetki on vain nyt. Tämä hetki ei tallennu teokseen elettäväksi uudestaan myöhemmin. Tämän hetken tunteet voivat heijastua luomani kautta, välittyä muille ihmisille ja/tai muistutella omaan mieleeni muistikuvia ja tunteita menneestä. Kriittinen ja vaativa, katoamista pelkäävä, egoni on kuitenkin aina vaatinut luomaan täydellisen kuvan tästä hetkestä. Eikä se ole mahdollista. Ei yksikään taidemaalari, valokuvaaja, kirjailija tai muukaan taiteilija ole kyennyt vangitsemaan sitä hetkeä ikuisuudesta jolloin luomus on syntynyt. Kaikki he välittävät heijastuksia siitä mitä ovat kokeneet sillä hetkellä, mutta eivät juuri sitä hetkeä.. Ehkä tämän tiedostaminen antaa vihdoin mahdollisuuden antaa taiteellisen inspiraation virrata juuri niin vapaana kuin se tahtoo, ilmentyä niin kirjoittamisena, kuvina kuin tanssinakin.. Ja ehkä, ehkä vielä jonakin päivänä palaan soittotunneille kyetäkseni heijastamaan silläkin saralla niitä tuntoja joita elämäni ikuisuus minussa herättää..