läsnäoloa ja takertumista

Autoni akku sanoi sopimuksensa irti maanantaina. Auto toki liikkui, mutta yöt meni laturissa ja päivällä piti aina varmistaa että ajoin pidemmän pätkän ennenkuin sammutin auton uudestaan, tai kaapeleille tuli käyttöä.. Akun sippaamisen johdosta ajoin maanantaina kotiin ilman radion pauhaamista. Samoin tiistai aamuna ja taas iltapäivällä, sama vielä eilenkin. Eilen sain haettua uuden akun ja nyt on sähköongelmat taas pois päiväjärjestyksestä.

En vain tänäänkään avannut radiota työmatkalla. Näiden muutaman päivän aikana olen huomannut hiljaisuuden ja oman itsensä kanssa kahden olemisen muuttaneen jotain. Olen todellakin oppinut erottamaan läsnäolon hetket. En väitä että pääni sisällä olisi hiljaista. Tuttu purputus ja itseni kanssa keskustelu saattaa värittää läsnäoloakin, mutta noihin hetkiin todellakin kuuluu SE tietoisuus. Edelleen varmaan yli 90% ajasta olen muualla kuin läsnä, mutta näiden kilometrien aikana olen oppinut huomaaman nuo "kaukomatkani" ja huomaamaan sen tunteen mikä tulee kun palaudun tähän hetkeen.

Aamulla ajatukseni harhailivat jonnekin menneeseen tapahtumaan, soimausta itselleni siitä kuinka eri tavalla asian olisin voinut hoitaa. *naps* Tiedostin etten ollut tässä hetkessä läsnä vaan roikuin taas jossain olleessa ja menneessä. Samalla hetkellä hyväksyin tapahtuneen (oikeasti, mitä muuta olisin voinut tehdä, mennyttä ei saa tekemättömäksi) ja tunsin kuin olisin ollut kiinni benji-köydessä joka nykäisi minut takaisin tähän hetkeen. Leffoissa usein näkee kohtauksia joissa ihminen kiskaistaan läpi ajan johonkin paikkaan ja ympäristö sumentuu tuon matkaajan ympärillä. Juuri siltä minusta tuntui. Riuhtaisu läpi ajan takaisin tähän hetkeen.

Noita "palautumisia" nyt-hetkeen on viime päivinä ollut useampi. Kaikki tähän mennessä auton hiljaisuudessa. Seuraan mielenkiinnolla alanko saada samoja tuntemuksia muissakin tilanteissa.

Päätökseni luopua pähkäilyistä on pitänyt melko hyvin. Kyllähän mieleni yhä vaeltelee menneen muistoissa ja suunnittelee tulevaa, mutta se mistä olen päässyt irti on menneiden ja tulevien keskusteluiden uudelleen läpikäynti. Varsinkin nuo "tulevat" keskustelut ovat niitä joihin huomaan nyt tuhlanneeni hirvittävät määrät energiaa. Olen käynyt pääni sisällä lukemattomia keskusteluita "ennakoiden" niitä joita tulisin käymään.. tosin valtaosa (99,9%) niistä ei ole koskaan toteutunut. Joitakin vastaavia haamuja on yrittänyt tunkeutua menneisyydestä mieleni riesaksi, mutta nekin olen päättäväisesti ravistanut pois. Päästän irti, kaikesta.

Sain oppaaltani kehoituksen siivota pöytäni, johan sen tein aiemminkin, mutta jostain syystä egoni tueksi on hiljalleen hiipinyt jos jonkinmoista egotukipilaria. Nyt lakaisin nuo pois. Itseasiassa tuntuu kuin kaikki ne olisivat kaivautuneet jostain kuin kutsuttuna. Ja vuoron perään olen todennut että "ystävyytemme" on väärällä perusteella, enkä tarvitse enää egolleni pönkittäjää, joten toivottelen hyvää jatkoa.. Kaikkein mielenkiintoisinta on että jokainen, ihan joka ikinen, jolle olen näin toivotellut, on ymmärtänyt, hyväksynyt ja tyynesti poistunut kuvioista. Ja minua ei ole jäänyt kaivelemaan yksikään. Ei ainuttakaan ajatusta "entä jos..."

Yhtä asiaa olen pähkäillyt (niin, ihan kaikesta en päässyt eroon). Se on tämä huomionkipeyteni. Olen miettinyt miksi olen kasvanut tällaiseksi? Onko lapsuudessa tapahtunut jotain, onko minua rakastettu liikaa tai liian vähän, huomioitu liikaa tai liian vähän..

Mietin myös suhdettani huomioon: Huomion saamisesta nauttiminen ei ole huono piirre. Mielestäni huomiota ei tarvite ansaita, vaan huomioinnista voi olla iloinen ja onnellinen miettimättä mitä taka-ajatuksia huomion jakajalla mahtaa olla. Se mikä omalla kohdallani on varmasti se kaikkein negatiivisin asia, piirre josta haluan päästä eroon, on pelkoni huomion menettämisestä. Tiedostan kyllä etten minä häviä mihinkään tai muutu sen huonommaksi ihmiseksi jos en saa jokapäiväistä huomio-annostani. Silti, tiedostamatta alan käyttäytyä kuin mikäkin kakara jos porukassa on joku muu jota huomioidaan enemmän. Pelkään etten enää kelpaakaan jos en ole huomion keskipiste. Tämä on se pahin kompastuskivi. Vaikkakin, osaan olla myös se huomaamaton "harmaahiiri" ja vetäytyä (usein tosin martyyrin elkein) syrjään jos joku toinen kaipaa huomiota vielä itseänikin palavammin..

Seuraavana kehittymishaasteenani on oppia pääsemään huomioimattomuuden pelosta. Edelleen aion silti nauttia täysin siemauksin joka ikisestä huomiosta jonka saan. Nauttia ilman syyllisyyttä tai tarvetta estellä tahi kiellellä huomion kohdentamista itseeni..