Kissa kiitoksella elää sanotaan. Itseni on kyllä myönnettävä että narsismiin taipuvainen egoni elää ja voi hyvin kiitoksella. Minut on helppo saada pyörtämään päätökseni, tai ainakin horjumaan niissä, kun vain osaa oikeaan aikaan antaa sopivaa kiitosta.
Vaikka hermot on tiukalla ja työ ei miellytä, silti karkitsen vakaasti sitä mahdollisuutta että voisinkin jatkaa vielä nykyisessä työssäni, kunhan työtehtävät hiukan muuttuisi.. Ja kaikki tämä vain siksi, että työkaverit ovat osanneet lirkutella oikein. Tiedän ettei tämä kehuminen hirvittävän pitkässä juoksussa kuitenkaan kanna. Jos työ ei palkitse omalta osaltaan. Jos mieltä raastaa ajatukset siitä että tiedän etten tee parastani (koska ei ole motivaatiota). Ei silloin riitä se että työkaverit ovat sitä mieltä että olen huippu tyyppi ja toimiston kaunistus..
Ehkei nuo kehumiset oikeasti saa minua jäämään tänne pysyvästi, mutta kyllä ne kummasti "helpottavat" tätä vapauden odotusta..
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti