kipuja

Kun fyysinen hyvinvointi lisääntyy, jää enemmän aikaa huomioida henkisiä kasvukipuja. Ja voi pojat että niitä eteen kannetaan oikein urakalla. Tiedän, etten voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Etten omista valinnoista voi kääntää syyttäävää sormea kenenkään muun suuntaan. Kukaan ei ole houkutellut minua tekemään väärin. Kukaan ei pakottanut valitsemaan vaikeaa tietä.. Ei. Ainoastaan sain ohjausta (opastusta), erittäin tuntuvaa sellaista, suunnasta johon pitäisi kulkea. Virhe korjattiin ennenkuin sitä oikeasti edes tapahtui. Vahinko ehkäistiin ennenkuin mitään peruuttamatonta tapahtui.

Miksi silti on näin paska olo?? Eikö se hyvän asian oppiminen ollutkaan hyvä asia? Eikö olekaan aihetta riemuun kun onnistuin suuntaamaan askeleeni taas oikeaan suuntaan? Eikö?
Ei, ei silloin kun seurauksena on tyhjä olo. Kun tuntuu että valinnasta huolimatta edessä on umpikuja. Kun ympärillä näkee vain eteen nousevia seiniä sen sijaan että aukenisi ovi josta matka jatkuisi sujuvasti. Nuo seinät, mitä ne ovat? Ne ovat omat pelkoni. Pelkoja joita on voitettava valitakseen sen tien jota loppujen lopuksi haluaa kulkea. Jos noita pelkoja ei ole valmis kohtaamaan, on turha kuvitella muuttuvansa..

Tajusin tuon muuttumattomuuden itse tänään. Keskustellessani opastajani kanssa, myönsin että tehdessäni taas sen tutun valinnan aiheutin vain sen ettei minussa mikään olisi muuttunut. Vaikka kuinka suuni sanoo haluavansa muutosta. Vaikka ehkä jopa sydän halajaa sitä, jos silloin kun tarvitaan se pienen pieni rohkeus kieltäytyä totutusta. Uskallus kääntyä ja valita tie jota ennen ei ole kulkenut. Jos se rohkeus puuttuu, ei mikään muutu vaikka sydän huutaisi kuinka ja suu sanoisi mitä..

Vaikka mieli on tällä hetkellä maissa, olen silti tyytyväinen että loppujen lopuksi tein kuten sydän sanoi, vaikka mieli keksi miljoona syytä miksi yhä olisin saanut tehdä niinkuin aina ennenkin. Vaikka suunnan muutokselle ja sydämen seuraamiselle vaadittiin melkoisen kova ravistelu. Enhän silti kai olisi oinas jos helpolla läksyni oppisin. Toivon vain että opastajani hermot kestävät jokaisen koettelemuksen jonka itsepäisyyteni ja suoranainen tyhmyyteni polulle tuo. Vaikkei ehkä aina siltä vaikuta, minä silti haluan ja voin muuttua. En kaikesta selviä yksin, eikä kai tarvitsekaan. Onneksi lähellä on ystävä, opastaja, joka näyttää oikean suunnan kun tunnen eksyväni vanhoihin kuvioihin..