Tunteiden vuoristoradasta

Tunteitaan ei saa padota, sanotaan. Ei ole hyväksi antaa tunteiden ohjata elämäänsä.. Yritin jonkin aikaa hillitä tunteitani. Sulkea niitä johonkin laatikkoon josta saatoin ottaa ne hallitusti toimimaan silloin kun niitä tarvitsin.

Tai niin luulin..

Heti kun hiukankin annoin tunteilleni vallan, olin kuin märkä rätti niiden vietävänä. Jotakin muutosta tunteiden käsittelyssäni on silti tapahtunut. Tunteet tulevat ja menevät. Entistä enemmän nautin niistä tässä hetkessä, takertumatta niihin. Joulun aikaan luin liki loppuun pitkäaikaisen lukuprojektini Tiibetiläisen kirjan elämästä ja kuolemasta. Tuolta silmiini osui tunteiden tuskaa kuvaava kirjoitus. Teksti jossa kehoitettiin elämään tuska, kärsimys ja menettämisen suru, oppien siitä samalla:
"Joten mitä teetkin, älä sulje kipua pois; hyväksy kipusi ja ole haavoittuva. Olitpa miten epätoivoinen tahansa, hyväksy tuskasi sellaisena kuin se on, sillä tosiasiassa se yrittää antaa sinulle arvaamattoman arvokkaan lahjan: tilaisuuden hengellisen harjoituksen avulla keksiä mitä on surun takan..
..Jos kaiken kestäessä pidät sydämesi avoimena, silloin ahdistuksesta voi tulla paras liittolaisesi rakkauden ja viisauden etsinnässä.
Emmekö me jo liiankin hyvin tiedä, ettei tuskalta suojautuminen toimi ja että kun yritämme suojautua kärsimyksiä vastaan kärsimme vain sitä enemmän emmekä opi sitä, mikä tästä kokemuksesta olisi opittavissa? Niin kuin Rilke kijoitti, että suojattu sydän 'joka ei koskaan ole alttiina menetykselle, viaton ja turvassa, ei pysty tuntemaan hellyyttä; vain takaisinvallattu sydän voi koskaan olla tyytyväinen: kaikesta luopuneena vapaana riemuitsemaan mestaruudestaan...' "

Välillä on tuntunut kuin suorastaan nautiskelisin omasta tuskastani. Olenhan joskus sanonut että sama se miltä tuntuu, kunhan tuntuu. Onko tuo tunteiden syvästä tuskasta nauttiminen sitten ollut oppimista, vai ainoastaan marttyyrimaista itsesääliä? Toki oman kurjuuden maksimointi on usein kohdallani vain lupa kalastella säälipisteitä ja huomiota. Sillä useimiten olen huomannut todellisen tuskan, todellisen menettämisen, olevan niitä helposti ohitettavia asioita, toisin kuin "varta vasten" itselleni nostamani tunnemyräkkä.

En tarkoita, että kaikki murheen pohjalla kyntämiseni olisivat pelkkää huomionhakuisuutta. Eivät ne siltä tunnu silloin kun ryven omassa surkeudessani. Kuitenkin kun mieli on kivunnut taas normaalille onnelliselle tasolle, ovat nuo murheet pois pyyhittyjä, kerta kaikkiaan.

Joulu on itselleni aina hiljentymisen aikaa. Nytkin pysyttelin aattoaamun ja sunnuntai-illan välisen ajan irti tietokoneista. En lueskellut sähköposteja, en surffannut keskustelupalstoilla tai muutenkaan uhrannut oikeastaan ajatustakaan sähköiselle viestinnälle. Myönnetään muutamin jouluisia tekstareita tuli lähetettyä bittiviidakkoon, mutta pääasiallisesti olin erossa kaikesta. Joulun ajan mielen täytti kirja, osin televisio mukavien elokuvien puitteissa ja hetket oman mielen kanssa niin saunan leppeässä lämmössä kuin luonnon keskellä koirien kanssa kävellessä. Paljon oli aikaa omille ajatuksille. Paljon pohdintoja, itsestä oppimista ja asioiden katsantokannan kirkastumisia.. Uuden vuoden kynnyksellä monet tekevät mitä moninaisimpia lupauksia. Itse en aio luvata mitään muuta kuin olla itselleni rehellinen tulevana vuonna..