huomionkipeä kerjäläinen

Lienee aika taas jäsennellä ajatuksia johonkin muotoon ympäripyöreiden aatospaatosten sijasta..

Jos ja kun ihmissuhdetta pistetään johonkin ryhtiin, nousee vääjäämättä esiin kysymys muutoksesta. Mutta kenen pitää muuttua ja mihin suuntaan. Jos minä haluan jotain muuta kuin mitä tällä hetkellä saan, onko minun muututtava vai toisen? Vai onko kyse siitä että minä olen muuttunut? Tiedän muuttuneeni, ainakin siitä mitä olen viimeisen parin vuoden aikana ollut. Mutta olenko muuttunut siitä mitä olin suhteen alkuaikoina, vai olenko muuttunut jälleen sellaiseksi kuin silloin olin..?

Olen huomionarkomaani. Tunnustan. Vaikkakin osin tuntuu että nykyään olen vahvempi kuin ennen, en kaipaa niinkään hyväksymistä, ainakaan "suurilta joukoilta". Eräiden tiettyjen ihmisten osalta hyväksyntä ja sen tarve ovat edelleen olemassa ja haluttuja. Mutta se mitä tarvitsen, kaipaan ja janoan on huomio. Tiedostin lopullisesti sen miettiessäni työtäni, sitä mikä motivoi työssäni. Olen ennen aina väittänyt tekeväni pitkiä päiviä, viikonloppuja ja kaiken kaikkiaan ahtavani kalenterini täyteen "perheeni" takia. Toisille ihmisille perhe, lapset tai raha ovat syy tehdä töitä. Toki itsekin toivon että olisi tarpeeksi rahaa hankkia kaikkea sitä mitä mieli halajaa ja varsinkin sitä mitä oikeasti tarvitsee. Perheen, on se sitten puoliso tai lapset, takia työskenteleviä on paljon. Halutaan tarjota rakkaalle ja/tai jälkeläisille mahdollisuus parempaan elämään. Antaa enemmän aikaansa ja turvattu talous.. Mikään näistä ei itselläni kuitenkaan ole SE liikkeelle paneva voima. Pidän siitä jos työn antamat haasteet suoritettuina tuottavat tyydytystä, onnistumisen iloa. Kukapa ei pitäisi. Pitäisin myös siitä jos työnantaja palkkatyössä arvostaisi antamaani vapaa-aikaa rahallisesti hiukan suuremman palkkapussin verran. Mutta, jälleen kerran mutta..

Tajusin kaikkein suurimman motivaattorini olevan huomio. Palkkatyössä esimiehen, työkavereiden tai asiakkaiden osoittama huomio, liittyen tai liittymättä työtehtäviini. Ja on myönnettävä että työkaverini tunnistavat tuon tarpeen minussa ja osaavat sopivassa määrin laukoa kohteliaisuuksia (tai pikku vinoiluita) osoittaen huomaavansa. Esimiehellä ei valitettavasti ole tuota ominaisuutta, tai ehkä lähiesimies alitajuisesti pelkää menettävänsä esimiehen auktoriteetin (hän on saman ikäinen kanssani) jos piristäisi päivää huomioilla, kohteliaisuuksilla tai viattomalla pikku flirtillä.. En tarkoita suinkaan (kuulen jo sieltä jonkin asteista närkästystä) että toivoisin vipinää pomon kanssa. Ei vaan nyt oli kyse aivan puhtaasta itseanalyysistä ja tavasta lukea ja käsitellä ihmisiä.

Tuo sama huomio, tai sen huomion kaipuu, on vahvin polttoaine yrittäjyydellekin. Toki haluan päättää itse työajoistani, ansiotasostani ja siitä kenen kanssa työskentelen, mutta.. Ennen kaikkea eteenpäin ajaa tarve olla huomattu, ihailtu ja arvostettu. En sano että olisin jotenkin muita ihmisiä parempi, en todellakaan! Eikä tämä jonkin asteinen "jalustalle nosto" (tai sen haluaminen) tarkoita sitä, vaan ennemminkin tarkoitan nauttivani suunnattomasti niistä hetkistä kun toinen ihminen kuuntelee minua, haluaa jotain sellaista jota periaatteessa sillä hetkellä vain minä edustan. Vaikka omaan puhelinkammon, tai siis soittamiskammon, on ihmisten edessä olo aina ollut siinä mielessä palkitsevaa että uusien ihmisten kohtaaminen face-to-face on helppoa.

Kerta toisensa perään olen ajanut itseni tilanteeseen jossa tuota huomiohakuisuuttani olen päässyt toteuttamaan "luvallisesti". Aikanaan teatteriharrastus, musiikki ja lauluesitykset, vaikka podin viikon ennen esiintymistä ramppikuumetta vatsakouristuksineen ja päänsärkyineen, aina oli päästävä esille. Tuon huomiohakuisuuden takia on ollut aina vaikeaa sanoa ei yhtikäs mihinkään, olen suostunut jos mihin kissanristiäisiin ja "taideprojekteihin" vain saadakseni hetken huomiota ja palan "julkisuutta".

Ihme kyllä en koskaan ole hinkunut suoranaiseksi julkkikseksi. Tiedän kyllä millä keinoin olisin ollut iltapäivälehtien otsikoissa ja keltaisen lehdistön vakio uutisena, mutten ole sitä puolta halunnut. Aikanaanhan oli kyllä iltatyttönä, ja tuo kokemus (kaikessa huomiohakuista egoani hivelevässä kauneudessaan) opetti sen ettei minun julkisuuteni ole vain minun asiani, vaan se koskettaa yhtälailla perhettäni, sukulaisiani ja ystäviäni, enkä koskaan ole halunnut satuttaa tai loukata heitä.

Blogini on osin tuota samaa huomion kerjäämistä. Vaikka ensisijaisesti tämä on ajatusteni jäsentelyyn, paineiden varaventtiili, on kyse silti myös huomiosta. Jos en toivoisi kenenkään lukevan tätä, ei blogi olisi julkinen, en olisi listautunut blogilistalle tai seuraisi laskurilla kävijämääriä..

Monen mutkan kautta takaisin perusajatukseen. En tiedä miksi kaipaan niin paljon huomiota. En ole tietääkseni jäänyt hyljätyksi lapsena, en ole ollut vailla hellyttää ja rakkautta. En välttämättä ihan joka hetkenä ole ollut vanhempien huomion alaisena, mutta ei niitä kyllä montaa hetkeä ole ollut jolloin olen joutunut poistumaan tilanteesta vanhempien (tai isovanhempien) todetessa että nyt ei ehdi.. Olenko siis saanut liikaa huomiota lapsena? En pidä itseäni hemmoteltuna, asioiden saaminen ei ole ollut itsestään selvää, pienestä pitäen olen oppinut tekemään töitä haluamani eteen, on se sitten ollut tavara tai lupa tehdä jotakin. Mutta onko "hemmotteluni" ollut se jatkuvan tiedostuksen alaisena oleminen? Aina oli joku aikuinen joka tiesi missä olin. Ei ehkä ihan metrin tarkkuudella, mutta noin periaatteessa, tiedossa oli olinko metsässä, tallissa, kylässä vai omassa huoneessa leikkimässä..

Huomio, voin elää sillä. En tarvitse sitä että minulle puhutaan koko ajan, enkä sitä että joku pitää kädestä jatkuvasti. En todellakaan halua jokaista askeltani valvottavan ja tekemisiäni kyseenalaistettavan, mutten myöskään halua joutua taistelemaan huomiosta, minkään kanssa. Totesin joitakin aikoja sitten kokeneeni olevani huomion keskipiste, vaikkei kyseinen ihminen puhunut minulle, huomioinut minua tms. Huomion keskipisteeksi minut asetti tieto siitä että hän halusi minun olevan siinä missä olen. Hän oli uhrannut aikaa ja ajatuksia minulle saattaakseen tilanteen sellaiseksi kuin se sillä hetkellä oli. Ennenkaikkea hän ei pitänyt olemassaoloani itsestäänselvyytenä.

Tiedän mitä haluan. Tiedän haluavani sen tunteen että olen huomion keskipiste. En joka minuutti, en odota maailman pysähtyvän ja pyörivän vain haluni mukaan, vaan riittävän usein. En halua olla itsestäänselvyys, en saada puolihuolimatonta tervehdystä sanomalehden takaa, vaan odotan saavani olla huomion keskipiste silloin kun sen aika on. Haluan tuntea toisen olevan täydellisesti läsnä siinä hetkessä..
Ja oppia itse olemaan läsnä.