Kuolemanpelko

Tieto lisää tuskaa sanotaan. Jouduin taas toteamaan tuon olevan kovin kovin totta. Pääsin "opiskeluissani" siihen vaiheeseen jolloin iski ahdistus, muutosvastarinta..

Muistan kuinka joskus teinivuosina hain elämääni sitä jotakin suuntaa. Tuolloin hengellistä kasvua tuli etsittyä kristinuskon piiristä, olihan tuo se kaikkein lähin ja siinä mielessä loogisin vaihtoehto. Muistan kuinka tuolloinkin mieleni nousi kapinaan: miksi tämä elämä pitäisi elää "pyhimyksenä" jos ja kun tulevasta elämästä ei ole kuitenkaan varmuutta? Miksi pitäisi luopua kaikista tämän elämän tuottamista riemuista sen takia että joskus myöhemmin saisin "kirkkaamman kruunun"? Tuolloin järjestelin valintani palikat tiettyyn muotoon, rakensin persoonani ja identiteettini tietylle perustalle ja jatkoin elämääni uskoen toki korkeampiin voimiin, mutta pyrkimättä mitenkään pyhittämään itseäni tai elämääni..

Luen oppaani suosituksesta tällä hetkellä Sogyal Rinpochen Tiibetiläistä kirjaa elämästä ja kuolemasta. Alkuunsa suorastaan ahmin tuota kirjaa. Kirjasta henkii lämmin myötätunto ja rakkaus kaikkea elävää kohtaan. Sitten jotain tapahtui. Päästyäni parin sadan sivun kohdalle koin hirvittävää ahdistusta. Taas sama pelko, pelko siitä mistä kaikesta joudun luopumaan tavoitellessani buddhan kaltaista valaistumista. Lukemiseni keskeytyi maalta kotiinpaluun ajaksi, sinänsä hyvä että tuon ajan saatoin työstää mielessä pyöriviä kysymyksiä, eritellä tunteita ja tuntoja ja etsiä totuutta kaiken alta..

Tiedän, tiedostan ja tunnen että kaiken pinnan alla on se jokin. Se jonka ajattelukin saa lämpimän ailahduksen liikkeelle, nostaa kyyneleet silmiin, ja mieleen tunteen kuin olisi palaamassa kotiin. Kuitenkin halu lähestyä tuota aiheuttaa suorastaan paniikinomaisen rimpuilun. Lukemissani kirjoissa puhuttiin egon kuolemasta. Tunnistan tuon epävarmuuden, paniikin ja taistelun juuri tuoksi egon kamppailuksi omasta elämästään. Jos kykenenkin päästämään irti minäkuvastani, irroittamaan otteeni kaikesta siitä mitä olen aina selittänyt "olevan se mitä minä olen", olemus ja mielikuva joka minulla on itsestäni ollut, selitykset toimilleni jotka satuttavat itseäni ja muita. Mieleni käy taisteluaan säilyttääkseen oikeutensa elää kuten ennen..

Viime viikolla ajattelin "kuoleman" tarkoittavan sitä että minun olisi luovuttava kaikesta ulkonaisesta. Oltava valmis hyväksymään työn, kodin ja parisuhteen hetkellisyys. Ja ymmärrettävä että ihmisen elämä on pienempi kuin kärpäsen kakka valtameressä.. Mutta kaikki tuo ulkoinen ja kroppani elämään liittyvä olikin vain sipulin uloin kuori. Voidakseni tavoittaa sen todellisen voiman, täytyykin hyväksyä ettei se mitä aina olen sanonut omaksi itsekseni olekaan sitä. Tuittupäinen taivaanrannan maalari, aurinkoinen työnarkomaani, rokkimimmi, luonnonlapsi, eroottinen olento.. Kaikki nuo ovat vain mieleni, egoni, luomia harhoja joilla todellinen minäni on vangittu. Naamioita joilla olemukseni on peitetty niin että itsekin olen uskonut noihin ajattelematta, tietämättä, että voisin olla jotakin muuta. Jotakin suurempaa, todellisempaa ja täydellisempää..

Sitä mukaa kun tiedostan tämän kuolinkamppailun, sitä selkeämmin näen sen todellisen luonteen. Vähitellen "pelkoni" seuraavan askeleen ottamisesta vähenee, paniikki ei ole enää itsessäni vaan tuossa mieltäni hallinneessa kuvitelmassa..