Heijastuksia vedessä

Iltapäivän kruunasi terapeuttinen uimahetki rakkaan ystävän kanssa. Positiivista huomata kuinka paljon parempi kunto on kuin edellisellä kerralla kun olimme yhdessä pulikoimassa. Vaikka päivän vakio lausahdus olikin suositus uimakoulun käymisestä (niin itselle kuin muille), niin silti tuntui että matka etenee suhteellisen vaivattomasti ja kerrankin keskittyen uimiseen altaassa höpöttämisen sijasta. Saunan lauteilla ja altaan reunalla sitten kyllä parannettiinkin maailmaa senkin edestä..

Kumma kuinka helppoa on antaa toiselle elämän ohjeita. Kuinka vaivattomasti lipsahtaa suusta se "no eihän se vaadi kuin..." lausahdus, vaan kun pitäisi omaan elämään siirtää nämä samat ohjeet niin sitä taas huomaa kuinka vaikeaa kaikki on. Kauempaa sitä kai näkee sen suuremman kuvan helpommin, näkee sen mikä omasta mielestä olisi helpoin ja yksinkertaisin vaihtoehto. Vaan kun kukaan ei ole koskaan sanonut että elämä olisi helppoa ja yksinkertaista, edes niiden valintojen tekeminen. Tai varsinkaan niiden.

Uidessa oli hetkiä jolloin kykenin keskittymään vain siihen hetkeen. Tuntemaan veden virtauksen iholla. Lihasten jännittymisen käsivarsissa valmistautuessa seuraavaan vetoon. Kloorin tuoksuun. Ja taivaan heijastumiseen väreilevällä veden pinnalla. Katselin noita heijastuksia vedessä, pilviä, sinisiä taivaan repaleita, puita. Veden pinta väreili ja eli jatkuvasti, kuviot vaihtelivat, palasivat muodostamaan jonkin selkeän muodon vain kadottaakseen heijastuneen puun tuhansiksi pieniksi välkkeiksi. Huomasin etteivät ajatukseni vaellelleet. Olin vapaa kaikista murheista. Vapaa ajatuksista mitä minun pitäisi tehdä, voisin tehdä, mitä minulle tehdään.. oli vain tuo hetki, vesi ja sen heijastukset..