epäoikeudenmukaisuudellansakaan

Tuska ja levottomuus hallitsevat tänään mieltäni. Aikaisemmasta tyyneydestä ja onnellisuudesta ei ole tietoakaan. Eniten sisälläni raatelee epätietoisuus siitä mikä olisi kaikille tahoille oikein ratkaisu. "Mihinkäs tiikeri pilkuistaan pääsee" on ollut lausahdus jota olen vuosia jo käyttänyt. Mielestäni tuo kuvaa melko hyvin tätä epämääräistä suhtautumistani itseeni ja tekoihini. Se mikä on maailman normien mukaan normaalia ja hyväksyttävää olisi tiikerillä raidat, mutta jos itsellä on olo että ne pilkut kuuluvat kuvaan niin ne istuvat olemuksessa kuin täi tervassa.

Tiedostan edelleen että noista(kin) tulisi päästää irti, vain siten voisi polkuni edetä, kuten toivon, leveämmäksi tieksi. Tavallaan olenkin päästänyt irti. Sanon tavallaan, sillä jos irroittautuminen olisi täydellistä, en vatvoisi näitä ajatuksia tällä hetkellä. Jos ja kun tavoite on ettei tuota kenellekään tuskaa ja kärsimystä, ei itselleenkään. Onko silloin luovuttava kaikesta siitä mitä mieli huutaa? Vaan kuinka?? Onko oikeampaa sulkea kaikki halut ja tarpeet mielestä (mielestäni tämä on kieltämistä) ja pyrkiä elämään normien mukaan, jättämättä merkkiä maailmaan. Vai hyväksyä että omat toiveet ja halut eivät ole normien mukaisia ja antaa itselleen vapaus niiden suhteen.. Eikö todennäköisesti hyväksyminen ja irtipäästäminen tuo loppujen lopuksi suurimman vapauden, rauhan ja onnellisuuden? Mutta, (inhoan tuota sanaa) se että hyväksyy itse ei tarkoita että muut hyväksyvät. Kumpi on tärkeämpää, olla tuottamatta kärsimystä itselleen vai olla tuottamatta kärsimystä toisille? Riittääkö se että minä hyväksyn egoni ryppyilyt, ja näinollen päästän kärsimyksestä irti siihen että väreet lähtevät laajenemaan, että muutkin voivat hyväksyä ilman kärsimystä ja tuskaa??

Kun tietäisi niin olisi helpompaa elää.. Tosin jo pelkkä ajatusten pyörittäminen näppäimistön kautta helpotti hetkeksi omaa oloa..