Halipula

Ajoittain iskee riivaus. Olotila jolloin tekisi mieli vain huutaa ja kiukutella kuin pikku kakara. Olo on äärimmäisen räjähdysherkkä, tavarat lentelevät liki huomaamatta ja tunnen suorastaan säkenöiväni (negatiivisesti) kuin tähtisadetikku, sillä erolla että tuo säkenöinti on jatkuvaa.. Tiedän, kyseessä on perinteinen PMS-oireilu.

Kun yhdistetään tuohon olotilaan matkaväsymys ja työstressi (tai sanotaan suoraan, vitutus työssä oloa kohtaan), niin ruutitynnyri on valmis. Kun tähän sitten tuikataan tuli kysymyksellä: "Mikä sua oikein riivaa?" on räjähdys valmis. Vastauksena latelen juuri kaiken tuon edellä mainitun: Se että loman jälkeen elämä on taas samaa paskaa, samalla painavat väsymys, vitutus/stressi, hellyyden ja seksin puute.. Ei, en suodata sanomisiani, minulla on paha olla ja kun kerran kysytään kerron ajatukset rehellisesti, kaunistelematta. Mitäs kysyt! Antaisit minun olla, antaisit käpertyä hiljaiseen yksinäisyyteen kunnes myrsky on laantunut. Tai jos kerran kysyt niin olisit sitten varautunut kuulemaan sen pahimman. Sulkisit korvasi siltä mitä sanon ja ottaisit vain syliin ja rutistaisit. Sitähän minä vain kaipaisin että sähikäinen laantuisi, sitä että rutistaisit kunnolla, suukottaisit ja sanoisit että nyt on oikea hetki käpertyä kainaloon ja kutitella, höpötellä ja saada minut unohtamaan paha oloni...

Kävelet pois ovet paukkuen, vetäytyen mykkään simpukkaasi. Sanomatta oikeastaan mitään otat koiran ja lähdet ulos. Erehdyt purkamaan oman vihasi kiskovaan koiraan. Räjähdän! En ole enään missään kontrollissa, liikkeeni ovat vaistonvaraiset ja agressiiviset, uhkaat laumaani. Hyökkään kimppuusi ja lyön! "MIKÄ VITTU SUA RIIVAA??!!!? Ei se koira ole mitään tehnyt, meidän välillä se paska on..."

Satutin, niin henkisesti kuin fyysisesti. Käsket minun painua helvettiin. Mennä ihan mihin vaan kunhan menen pois.. Ei kanssani voi jutella.. Tiedän että sinuun koskee, niin minuunkin, vaikkei se varmastikaan lohduta.. Kuinka paljon kumpikin on valmis antamaan anteeksi? Kuinka paljon kumpikin on valmis "uhraamaan" jatkaakseen? Jos ei puhuta, ei solmut koskaan aukea..

epäröintiä

Tietyllä tavalla asiat ovat hyvin selkeitä ja yksinkertaisia. Silti syystä tahi toisesta epäröin yhä. Pystynkö, jaksanko, osaanko..? Ystävät ympärillä uskovat, luottavat ja kannustavat. Pystyt kun haluat! Osaat! Kun vain päätät...

Kuitenkin vaikka tein päätöksen, selailen yhä työkkärin sivuja. Harkitsen yhä vaihtoehtoja. Ja kuitenkin useimmat vaihtoehdot eivät houkuta vähääkään. Tuntuu vain että tarvitsisin jonkin "turvaköyden" varmistamaan talouden. Samalla kuitenkin tiedän että juuri tuo turvaköysi on se joka aiheuttaa epäonnistumisen jos jokin. Se joka jarruttaa mahdollisuutta nousta vapaasti lentoon ja kohota huipulle.

Ehkä mieli on työstänyt tätä kysymystä ja on nyt valmis päästämään köydestä irti. Jos nyt olen valmis ottamaan hetken kerrallaan ja tekemään ratkaisut sen mukaan mitä elämä tuo tullessaan. Jos rohkeus yrittää levittää siivet jotka kantavat, ja miksi ei kantaisi, niin moni muukin elää tehden sitä mistä pitää sen sijaan että tekisi sitä mitä on pakko..

irtiotto

Viikonloppu oli totaalinen irtiotto arjesta. Toimi sikäli hyvin lomana, vaikka tällä hetkellä fyysisesti olenkin väsyneempi kuin aikoihin. Mieli on kuitenkin aurinkoinen, iloinen ja tyyni. Se lienee tärkeintä.

Koko viikonloppu oli todellakin hetken elämistä. Toki aikataulujen tarkisteluita ja varmisteluita fyysiseen tulevaisuuteen, mutta muuten keskittyminen, ajatukset ja tunteet olivat juuri siinä hetkessä. Ei kiirettä (mielellä) mihinkään. Aurinkoa, mukavia ihmisiä, koiria. Hyvää oloa, jännitystä, naurua. Hyvää ruokaa, lämpöä (välillä melkein jopa liikaa), kauniita maisemia. Hetkiä joilla ladattiin akut.

Vanha tuttu rauhattomuus, ahdistus ja epämukavuus alkoi hiipiä mieleen heti aamusta kun starttasin auton kohti työpaikkaa.. Yökin meni "liskojen yönä" herättäen pariin otteeseen suunnattoman kauhun vallassa. Kumpa loma olisi voinut jatkua ikuisesti..

kirjojen ihmeellinen maailma..

Olen viime aikoina lukenut taas melko paljon. Osin henkisen kasvun kirjallisuutta, osin aihepiiriä käsitteleviä fiktiivisiä kirjoja. Kummastakin olen löytänyt runsaasti avaimia omaan kasvuun ja kehitykseen. S kysyi muutamia päiviä sitten, miten voin antaa ihmisen joka ei ole koskaan minua tavannut ohjata elämääni kirjojensa välityksellä? En suinkaan sano hyväksyväni kaikkea kirjoista lukemaani pureskelematta. Välillä huomaan olevani täysin eri mieltä monesta asiasta, ja saatan pitkäksi aikaa jäädä pohdiskelemaan lukemaani, ja puntaroituani hyväksyn tai hylkään kirjassa esitetyn väittämän tai asian. Yleensä kirjat joita luen, ovat joko suosituksen perusteella tai niin että kyseinen kirja "tulee eteeni", voinen sanoa että intuition perusteella. Joskus kirjat ovat sellaisia että saatan aloittaa lukemisen, lukea ensimmäisen 50 sivua ja jättää kesken. Kyseessä ei aina ole huono kirja, tuo kirja saattaa vaan vaatia oman aikansa ennen kuin voin lukea sen kokonaan. Nyt on jo muutamia päiviä ollut syrjässä aloittamani Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta. Kirja on hyvä, koskettava ja puhutteleva. Tiedostan vain sen että mieleni tarvitsee aikaa sulatella lukemaansa ennen kuin voin jatkaa..

Niin, kuinka voin antaa jonkun minua tuntemattoman ohjata elämääni? Kirjaa lukiessa tiedän ja tiedostan omat haluni, kysymykset joihin kirjasta etsin vastauksia. Enhän valitse luettavaa kirjaa täysin umpimähkään, edes silloin kun kirjastossa harhaillessa otan sen kirjan joka vetää kosketukseni selkämykselleen. Eli haluan oppia enemmän, on kyse sitten itseäni, maailmaa tai harrasteita koskevista asioista. Kyseenalaistan ja kapinoin jos siltä tuntuu, toisaalta kun tuntuu että kirja "lohduttaa" avaten niitä näkemyksiä joita olen itsekin samoin nähnyt, mutten ole osannut muotoilla sanoiksi itselleni.

Minulle on monasti sanottu etten saisi "elää" niin tosissani lukemieni fantasiakirjojen maailmaa. Miksen? Uskon noissakin kirjoissa olevan paljon todellisuutta, sitä salattua maailmaa jonne olen aina kaivannut. Olen monasti miettinyt mistä tarinoihin tulevat lohikäärmeet, yksisarviset ja muut olennot joita tässä maailmassa ei nähdä. Miksi ihmiset luovat samoja "taruolentoja" sen sijaan että aina muodostuisi uusia olentoja täyttämään tilan sankarin tai hirviön rinnalle? Lukemattomia kertoja maailma on osoittanut olevansa vielä monimuotoisempi ja erikoisempi kuin mitä ihmisen mielikuvitus on voinut luoda. Ehkäpä kaikki nämä taruolennot ovat oikeastikin tässä maailmassa olevia, ehkäpä lentäminen, tavaroiden siirtäminen pelkän ajatuksen voimalla, uusien asioiden luominen tyhjästä jne jne ovatkin kykyjä joihin ihminen todellakin kykenee. Jos valtaosa ihmisistä elää elämäänsä vain "unessa", tyytyen siihen tavalliseen maailmaan jonka jokainen meistä tiedostaa. Maailmaan jossa aamulla hypätään autoon, ajetaan työpaikalle, suoritetaan työ josta ei saada suurta täyttymystä, haetaan lapset tarhasta ja ajetaan kotiin, ruokitaan perhe, katsellaan hetki muiden mielikuvituksen tuotantoa tv:stä ja mennään nukkumaan.. Maailmaan jossa ei tapahdu ihmeitä, jossa ennakoimaton tapahtuma muuttaa arjen katastrofiksi, ja jossa tiedostetut luonnonlait määräävät mitä voi tehdä. Vanha viisaus siitä kuinka mehiläisen ei tulisi kyetä lentämään, kertonee meille sen totuuden maailmastamme: Jos emme tiedä mikä on mahdotonta, emme myöskään koe sitä mahdottomaksi, me vain teemme.. Juuri kuten mehiläinen lentää, tänäänkin!

Enjoy

Makoilen pilvisen taivaan alla, odottaen ison pilven siirtymistä pois minun ja auringon välistä.. Aamulla jo tiskasin, ajoin nurmen ja parhaillaan pyörii toinen koneellinen pyykkiä.. Arkiset asiat voivat tuntua ihanan rentouttavilta kun tekemisen voi valita itse ja nauttia itse tekemisestä.. Nyt auringon helliessä nautin lomastani loikoen pihalla, lukien kirjaa ja kuunnellen hiljaisuutta..

siltojen yli

Luojan kiitos Ystävistä! Kiitos, että asiat palautettiin taas oikeisiin mittasuhteisiin. Että mielessä vellovat kummitukset haihdutettiin elämän realiteeteillä:

Ylitä silta vasta kun olet sen kohdalla.
Ei kannata murehtia mahdollisesti tulevaa, tai märehtiä mennyttä. Elää tässä ja nyt. Elää sen päätöksen mukaan jonka on tehnyt. Noudattaa sitä 110% ja jos tuo ei tuota haluttua tulosta, arvioida tilanne SITTEN uudelleen ja tehdä uusia päätöksiä..

Maailmasta eivät tiet ja vaihtoehdot katoa, ja jos en uskalla kokeilla tätä valitsemaani tietä tosissaan, kuinka uskaltaisin mitään muutakaan..?

Uskollinen

Minun pitäisi olla uskollinen. Näinhän yhteiskunta opettaa. Vaan mikä on todellista uskollisuutta? Ja onko tärkeämpää olla uskollinen puolisolle kuin itselleen? Eikö itsensä kanssa tule elää hautaan asti, puoliskon kanssa vain kunnes polut johtavat eri teille..?

Mikä sitten on uskollisuutta? Onko raja siinä että ei häslää kenenkään kanssa? Vai siinä ettei edes ajattele muita?? Rakastuneena on kaikilla tasoilla uskollinen, tuolloin mielessä pyörii vain rakkaan kasvot, kosketukset, sanat ja suudelmat. Vaikka ympärillä olisi tyrkyllä millaisia mahdollisuuksia, ei niitä edes näe. Silti sanotaan että rakastumista jatkuu korkeintaan suhteen pari ensimmäistä vuotta, sen jälkeen kuvioon astuu arki ja todellisuus. Silloin rakastuminen katoaa.. MIKSI?? Eikö rakkauteen tulisi kuulua myös uudelleen ja uudelleen rakastuminen? Eikö suhteen eteen pitäisi nähdä niin paljon vaivaa että toisen saisi jatkuvasti rakastumaan itseensä uudestaan?

Vaan kun rakastuminen on vaihtunut pelkäksi rakkaudeksi.. Muuttunut tunteeksi joka on jossakin tietoisuuden rajamailla, kietoneena parin syleilyynsä. Kun tunne ei ole enää kihelmöintinä vatsan pohjassa vaan osoitetaan vain sillä että tiskit on tiskattu tai nurmikko leikattu. Kun muutaman päivän erossa olo ei enää aiheuta eläimellistä himoa jälleennäkiessä vaan lähinnä yksinäisyydestä ja omasta rauhasta nauttimista ja melkein pettymystä toisen kotiutuessa.. Onko väärin toivoa rakastumisen tunnetta takaisin? Onko väärin haluta noita kipinöitä jokaiseen päivään?

Fyysinen uskollisuus ei loppujen lopuksi liene kenellekään ongelma. Kuten minulle on monasti todettu, eihän siihen tarvita kuin sopiva määrä leluja yöpöydän laatikkoon. Mutta entä se henkinen uskollisuus? Pelkkä keskittyminen ei riitä kahlehtimaan vaeltavaa mieltä. Tai vaikka mielen saisi kahlehdittua, onko tuo todellista uskollisuutta kun jatkuvasti joutuu taistelemaan oman itsensä kanssa.. Enkö sittenkin saisi suoda yhden monimielisen hymyn tuolle..? Eikö helppous ja hetkistä nauttiminen tämän ihmisen seurassa olekin sallittua..? Enhän satuta ketään jos muistelen sitä päivää, sitä ihmistä joka...? Pohtimaan mahdollisuuksia. Harkitsemaan vaihtoehtoja. Repimään itse rakentamiani kahleita vasten itseäni pala palalta riekaleiksi.. vieläkin!

Rakastu Suomenruotsalaiseen..

Aamulla töihin ajaessa mietin viikonlopun kisamatkaa ruotsiin. Kaikkia järjestelyitä joita pitää muistaa ottaa huomioon. Mietin sitäkin missähän oma passini mahtaa olla? No tärkeintä on että koiran passi ja rekkari on tallessa, kilpailukirja jo toimitettu joukkueenjohtajalle ja koiran osalta kaikki jokseenkin valmiina. Vielä kun saa omat kamat kasaan ja meidät ajoissa laivaan...

Muutama vuosi sitten HBL mainosti otsikon lauseella lehteään suomenkieliselle väestölle. Itsekin tilasin tuolloin pätkän ja palauttelin aamukahvin keralla kieltä mieleeni. Vaikka viime aikoina olenkin kuullut (jopa puhunut) ruotsia enemmän kuin aiemmin, on edelleen kynnys käyttää ruotsin kieltä korkeampi kuin englannin suhteen. Minulla pitäisi kaiken järjen mukaan olla ruotsinkieli hallussa, onhan koko äidin puoleinen suku suomenruotsalaista, ja lapsesta asti olen tuota olymppiakieltä kuullut (serkkuni toteamus alle kouluikäisenä äidin ja isoäidin puhuessa keskenään ruotsia oli että taas aikuiset puhuvat olymppiakieltä, suurien urheilukisojen televisioinnin yhteydessä kun oli tuohon aikaan selostus niin suomeksi kuin ruotsiksi).

Olen aina halunnut oppia puhumaan kunnolla ruotsia. Koulussa en inhonnut noita "pakkoruotsin" tunteja kuten luokkatoverini, toisaalta ympäristö aiheutti kyllä sen ettei tuota kiinnostustaan voinut näyttää vapaasti. Lukion aikaan aloin lukea ruotsinkielisiä kirjoja, ne lisäsivät sanavarastoa ja vahvistivat ymmärrystä. Mutta se puhuminen. Se on aina vain kompastuskivi. Englantia tulee käytettyä jossain muodossa liki päivittäin, niinpä se on huomattavasti vahvempi, jopa niin vahva että tunkee puheeseen vaikka yritän puhua ruotsia..

Suunnittelin aikanaan, että mikäli joskus lapsia saan, laitan lapset ruotsinkieliseen kouluun. Ihan vain sen takia että oppisivat varmasti tuon kielen. Lapsetkin tulisivat oppimaan englannin liki huomaamattaan, riippumatta siitä vahvistetaanko tuota puolta vai ei. No suuria suunnitelmia, nyt lienee ajankohtaista vain pyrkiä vahvistamaan omaa kielitaitoa, sillä lapsia tuskin tulen enää tekemään...

vaikutuksia

Viime päivät lienevät täyden kuun aikaa. Muistan katselleeni perjantaina keikalta palatessa mahtavasti möllöttänyttä kuutamoa. Toisinaan täysikuu on vienyt yöunet, tällä kertaa oloni on lähinnä ollut voimaton ja sisälläni on kuohunut todella runsaasti. En tiedä onko tänään päivälläkin rinnassa pomppineet rytmihäiriöt kuusta vai jostakin muusta johtuvia.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen kiinnittänyt enemmän huomiota kehoni viesteihin kuin pitkään aikaan sitä ennen. En ajattele kipuiluja enää siltä kannalta että mitä särkylääkettä vaivaan otan, vaan siltä kannalta mitä oire minulle kertoo. Päivittäin huomaan kuuntelevani vatsaani, suorastaan keskustelevani sen kanssa. Ja vatsani kyllä todellakin kertoo jos jotakin on vialla. Ruokavalion tarkennus ja vatsan toimintaa lisäävä magneesiamaito ovat vähentäneet vatsan kouristelut minimiin. Itseasiassa en muista koska olen normaalina päivänä joutunut kitumaan vatsa oireista. Toki jos ehdoin tahdoin yhdistän ruoka-annokseeni lihaa, pastaa/perunaa ja soosseja, niin aivan varmasti vatsani ilmoittaa huonosta olostaan.. Juhannuksen jälkeen tiesin kyllä syöneeni lihaa ja nauttineeni olutta, mutta tuo oli "tietoinen riski" jonka saattoi ottaa kun tiesi että tuskailu laantuu päivässä parissa.. Tosin onhan myönnettävä että jossain määrin noita juhannuksen seuraamuksia kärsin edelleen.. Loistavasti edennyt painon pudotus kärsi tuolloin nimittäin parin kilon takapakin, mutta nyt suunta on taas oikea ja tavoite lähenee hitaasti mutta varmasti..

Jostakin syystä en reagoi sydämeni rytmihäiriöihin mitenkään huolestuneena. Ennemminkin voisi sanoa että kuulostelen noita lähinnä huvittuneella mielenkiinnolla. Sillä samaan tapaan kuin kutitus tuntuu yhtä aikaa mukavalta ja epämiellyttävältä, niin samoin sydämen jamittelu on kaksijakoista. Päänsäryistäkään en eilistä ennen ollut oikeastaan kärsinyt puoleen vuoteen. Tai onhan päätä särkenyt, mutta nuo ovat olleet näitä itseaiheutettuja, alkomahoolin tai kofeiinivajauksen jälkiseuraamuksia. Eilinen päänsärky oli jotakin migreenin, normaalin hedarin ja lihasjännityksen välimuotoa. Särky katosi nyrkkeily riehumisen seurauksena, palasi sitten kuitenkin kuntoilun loputtua ja katosi loppujen lopuksi särkylääkkeen voimalla. Olisin saattanut kuunnella tuota särkyä illankin, mutta en kokenut moista masokismia tarpeelliseksi, kun kerran lääkettäkin oli tarjolla.

Ainoa kehoni oire joka riivaa tosissaan on tällä hetkellä tuo hermostuneisuus. Se tuntuu suorastaan fyysisesti kehoni ulkopuolelta tulevalta. Voisin jopa kuvata tuntemusta kuin joku painaisi hehkuvan hiilen rintakehäni sisään. Kuin tuo hiili polttaisi lihani ympäriltään ja saisi koko rintakehän puristumaan kasaan tuskan vallassa.. Ja inhottavinta on kun tuon tunteen perimmäinen syy ei ole itsellenikään selvä. Se vain saa minut ärtymään, kiukkuamaan, äyskimään ja itkemään. Vaikka yritän tarkkailla tuota tunnetta ulkopuolelta, tuntuu sen valta ylittävän mieleni yhtä lailla kuin kroppani yli. Ymmärrän tuon kyllä olevan juuri sitä kuoleman ja menettämisen pelkoa, mutta sen tietäminen ei riitä poistamaan tuota tunnetta.

Voima

Tänään tunnen itseni vahvaksi..

outoja lihaksia..

Olin eilen tv-sarjan kuvauksissa avustajana. Mukava hetki nyrkkeilyn parissa.. Koskaan ennen en ole oikeasti harkinnut nyrkkeilyä (edes kuntonyrkkeilyä) vaihtoehtona liikuntarepertuaariini. Eilen huomasin tuon olevan kivaa. Siinä vaiheessa kun ohjaaja laittoi musan pauhaamaan täysille ja sanoi että antakaa palaa vaan, mielikuvaksi vaikka sopiva naama säkkiin ja paukuttamaan.. tunsin suunnatonta nautintoa, en siksi että olisin vain purkanut agressioita tuohon säkkiin (sitäkin tein) vaan tiedostaessani taas "uusien" lihasten työskentelevän kropassani..

Tänään olen todellakin huomannut noiden lihasten olemassaolon.. oikean puolen olkapää, ja selkä/kylkilihas on totaalisen jumissa, kummankin käden allit "kipunoivat" ja kaiken kaikkiaan tuntuu melko mehevältä.. Tosin jos vertaa siihen että ihan oikeasti kävisi tunneilla, niin veikkaan tuon tunteen olevan nyt melko toispuoleinen, vaikka välillä yritinkin vaihtaa rytmitystä niin että rasitus kohdistuisi tasaisemmin..

Ainakin kotiin voisi harkita säkkiä..

Ajatusten kanssa kahden

Nolottaa.. Olen viime päivät käyttäytynyt kuin hemmoteltu pikku kakara. Ollut tyytymätön kaikkeen, valittanut, kiukutellut ja vaatinut huomiota..
Aamulla heräsin jotenkin "selkeämpänä". Ei sillä että halujani olisi täytetty eilen yhtään sen enempää kuin muinakaan päivinä, jotain oli vain taas "naksahtanut".

Opastajani ja lukemani kirjat käskevät keskittyä. Keskittyä tähän hetkeen ja siihen mitä on parhaillaan tekemässä. Että ajatusten pitää antaa vain virrata kiinnittymättä niihin (elleivät ne vaadi oikeasti huomiota). Tietyllä tavalla ymmärrän tämän. Silti ohjaus on ristiriitaista; asiat, halut ja mielikuvat jotka ensin on herätetty ja nostettu unohduksesta tietoisuuteen, tulisikin nyt uudelleen unohtaa ja päästää irti.. MINKÄ HEMMETIN TAKIA NE SITTEN PITI HERÄTTÄÄ???

Keskittyminen olevaan hetkeen on helppoa kun tekee jotain. Tiskaaminen, imuroiminen, siivoaminen, jopa nettisurfailu ovat asioita joiden yhteydessä on helppo keskittyä siihen mitä tekee. Mutta se autoilu. Istun päivittäin kolmatta tuntia auton ratissa, ja ellen kuuntele jotakin höpö-höpö radiokanavaa ja pyri kiinnittymään tuohon, ei pelkkä ajaminen anna tarpeeksi kiinnekohtia jotta voisin pysyä irti ajatuksistani. Ajoittain toki onnistuu huomioida vain ohi vilahtelevaa maisemaa ja pitää ajatukset tässä ja nyt, mutta usein mieli alkaa askarrella kuin jonkinlaisessa transsissa mieltä riivaavien kysymysten parissa. Olen pyrkinyt siihen etteivät ajatukseni suunnittele tulevaa tai muistele menneitä (toki kumpaakin tapahtuu) vaan ajatukseni vaeltelevat ja askartelevat sitten enemmän näiden "ajattomien" kysymysten parissa: Miksi tehdä sitä tai tätä, miksi haluan/pelkään sitä tai tätä..

Sunnuntaina minulle sanottiin että olen kuin tuollainen lasinen lumisadepallo: aika ajoin otan kiinni pallosta ja ravistan koko maailman uuteen uskoon. Toivon, ja uskon, että vaikka aika ajoin pääni vaikuttaa erittäin sekavalta näiden ajatusten kanssa, jokainen "hyrskytys" järjestää jokusen palasen paikalleen..

tärkeä ihminen

Eräs läheinen ihminen löysi elämäänsä uuden ihmisen, Sen Oikean, toivoakseni. Yhteydenpitomme oli viime aikoina muutenkin vähäistä, satunnaisia viestejä silloin tällöin. Hän totesi kuitenkin kertoessaan uudesta rakkaastaan, että olisin aina hänelle tärkeä ihminen. Tuo lämmitti mieltä.

Jotkut ihmiset ovat tärkeitä vaikkei heistä kuulisi vuosiin. Aikaa voi kulua todella pitkä aika, ja kun ollaan yhteydessä, tuntuu kuin aikaa ei olisi kulunut kuin muutama päivä. Sellaisten ihmisten kanssa ei tarvitse selitellä sitä ettei ole tullut pidettyä yhteyttä, ei tuntea huonoa omaatuntoa siitä että soittaminen, tai edes meilaaminen on jäänyt. Sellaiset ihmiset tietävät, että mikäli tarvitsevat minua, olen olemassa. Mielestäni todella tärkeät ihmiset ovat niitä joiden puolesta on valmis tekemään kaikkensa, ja todella tärkeät ihmiset eivät käytä tätä tietoa hyväkseen "väärin". Tarvittaessa apua, voin aina soittaa tällaiselle ihmiselle, ja tiedän saavani avun, vastaavasti on puhelimeni aina avoimena heitä varten. Ja voin liioittelematta sanoa lähteväni ajamaan yön selkään heti tällaisen ihmisen soittaessa. Se on todellisen ystävän merkki. Se kertoo kuinka tällaista ihmistä rakastan. Ja kyseessä voi yhtä hyvin olla perheenjäsen, sukulainen kuin ystävä. Sillä He ovat Tärkeitä Ihmisiä minulle.

kuohuvaa

En koskaan tule löytämään etsimääni. Minun tulisi vain oppia nauttimaan siitä mitä on..
Näin minulle taas sanottiin.

Tiedänhän ettei etsimäni löydy ulkopuoleltani. Tiedän ettei todennäköisesti koskaan löydy sitä työtä jossa olisin täysin tyytyväinen olooni, aina kaipaan jotain suurempaa, kiehtovampaa ja viehättävämpää.. Samoin parisuhteessa, tiedän ettei maailmassa ole ihmistä joka veisi tämän pahan olon pois. En vain haluaisi enää satuttaa ketään, voisin mielummin sulkeutua omaan yksinäisyyteeni, opetella elämään itseni kanssa ja ehkä sen jälkeen uudelleen etsiä ihmisiä ulkopuoleltani..

Toiset tyytyvät (käytän tätä hirveää sanaa, sillä tällä hetkellä se kuvaa tunnettani parhaiten) pieniin ympyröihin, siihen että on tuttu työ, turvallinen koti ja oma rakas kainalossa. Se on heidän koko maailmansa, ja siinä ollaan onnellisia. Itselleni on aina ollut kaipaus jonnekin. En ole antanut tuolle kaipaukselle periksi siinä että olisin matkustellut paljon tai työskennellyt ulkomailla. En ole vaihtanut miestä tiuhaan kuin sukkia. Silti tuo kaipaus jostain on ollut aina. Olen usein onnistunut hautaamaan sen jonnekin mieleni syvyyksiin, mutta aika-ajoin se nostaa päätään ja vaatii muutosta. Työpaikan vaihdos, uudet harrasteet, uudet ihmiset ympärilläni ovat hetkellisesti helpottaneet oloani...

Nyt minulle sanottiin että kaiken uuden kaipaus, huomion hakuisuus ja runsaat ystävämäärät ovat vain pakoani. Keinoni piiloutua maskien taakse. Piilottaa ne piirteet joita epäilen muiden pitävän vikoinani. Pitää ihmiset tarpeeksi kaukana itsestäni, kiintymättä ja antamatta kenenkään kiintyä kunnolla.

Lienee totuus, ainakin sanat sivalsivat kovemmin kuin ruoska..

Kesäpäivä Porvoossa

Poikkeuksellista.
Mukavaa.
Päivä Porvoossa.
Vierailua puutarhalla ja käsityöpajoilla.
Kävelyä käsi kädessä vanhassa kaupungissa.
Lounas ravintolassa ja suklaata Brunbergiltä..

Kun elämä olisikin aina tällaista..

Kykyä ja tahtoa

Muutos. Tuo sana, outo, kiehtova, jopa pelottava sana. Kanavat on avattu. Tunnen kuinka muutos virtaa lävitseni. Kuinka kaikki asiat saavat uuden merkityksen, uuden suunnan. Perjantaina sanoin muutoksen yhä pelottavan. Tällä hetkellä juuri tuo muutos tuntuu kaikkein tyynnyttävämmältä.

Tuntuu että nyt tiedän mitä haluan. En edelleenkään voi yksilöidysti muotoilla sanoiksi mitä tuo haluni kohde on, mitä tulen tekemään, minne menemään, mutta tunnen että vastaus suunnasta on muotoutunut sisälläni. Tuo tieto on tuonut varmuuden, rohkeuden ja luottamuksen. Tiedän että vaikka teen muutoksen ja siihen liittyvät päätökset yksin, en silti ole yksin. Uskallus tehdä päätöksiä saa tukea..

Ystäväni sanoi viikolla, että meidän pitäisi välillä olla itsekkäitä eikä kuunnella ympäristön mielipiteitä meistä. Aloin miettiä mikä on todellisuudessa ympäristön mielikuva minusta, ja mikä on oma mielikuvani. Ja ennen kaikkea, mikä on se mielikuva joka mielessäni ympäristöllä on minusta. Mikä noista on todellisuus, vai onko mikään? Epäröin usein hiljaa (ja välillä vähemmän hiljaa) tekojani, kykyjäni ja ratkaisujani. Ympäristöni tuntuu kuitenkin luottavan kykyihini. Olen viime viikkoina saanut kuulla useammalta taholta kuinka varmasti menestyn missä tahansa mitä päätänkin tehdä, kuinka olen se seikkailullinen, rohkea ja menestyvä.. Itse edelleen kuitenkin tunnen epäröinnin. En epäröi sitä ettenkö voisi menestyä, epäilen vain tahdonvoimaani, teen kyllä päätöksiä, mutta kun pitäisi kyetä seisomaan tehtyjen päätösten takana, en pysty. Onko vikana olleet väärät päätökset, vai olenko aina antanut periksi siinä vaiheessa kun maailma on ensimmäisen kerran testannut sitoutumistani..?

Olen saanut henkistä pöytääni siivottua. Paljon sellaista joka vie voimia ja energiaa on karsiutunut. Ihmisistä on karsiutunut useita, useita joiden tiedän olleen elämässäni vain luomassa egolleni olemusta. Kylmästi sanottuna, ihmisiä joita en tarvitse enää. Toisaalta olen myös tiedostanut ne ihmiset joilla on elämääni yhä suuri vaikutus, ihmiset joita en missään tapauksessa halua kadottaa elämästäni.

Rautaneito

Ei tuottanut pettymystä.. Soundit olis voinu olla paremmat, yleisö olis voinu olla tykimmin mukana, screenit ja lava olis voinu olla ylempänä.. Mutta kaikkiaan hyvä keikka, jäi hyvä fiilis ja nyökyttelevä paholainen oli hellyyttävä

rauhoitus

Muutaman päivän repivä tunne on kuin pois pyyhkäisty. Lohduttavaa tai harmillista, kuinka asiaa haluaa katsoa, ei vaatinut kuin muutaman ulkoisen merkin ja olin taas "järjestyksessä". Kun tuntuu että on eksyksissä oman päänsä sisällä, tuntuu helpottavalta kuulla turvallinen ääni joka opastaa oikeaan suuntaan. Tuli mieleen lapsuuden leikit ja eksyminen vaatekaupan rekkien väliin. Kuinka tuntuu että paniikki valtaa mielen, kyyneleet tulvivat silmiin ja koko lapsen maailma on sekaisin. Sitten yksi tuttu ääni joka johdattaa oikeaan suuntaan ja koko pelko ja kauhu on taakse jäänyttä.

Harmillista tavallaan (jälleen egoni nostaa päätään) on se etten kyennyt itse itseäni rauhoittamaan, vaan tarvitsin avun ulkopuolelta..

Hykerryttävää..

Kuinka toivonkaan että aavistukseni osuvat oikeaan, että ihmiset joiden toivoisin sopivan toisilleen oikeasti sopisivat..

Ja silti, vaikka koko sydämestäni niin toivon, silti tuntui se pienen pieni pisto rinta-alassa kun merkit näyttivät hyvältä.. Pieni luopumisen pisto. Vaikka tiedän etten menetä mitään, saatan vain saada enemmän..

Nyt tämä on täysin toisten käsissä, vain seuraan ja hykertelen..

epäoikeudenmukaisuudellansakaan

Tuska ja levottomuus hallitsevat tänään mieltäni. Aikaisemmasta tyyneydestä ja onnellisuudesta ei ole tietoakaan. Eniten sisälläni raatelee epätietoisuus siitä mikä olisi kaikille tahoille oikein ratkaisu. "Mihinkäs tiikeri pilkuistaan pääsee" on ollut lausahdus jota olen vuosia jo käyttänyt. Mielestäni tuo kuvaa melko hyvin tätä epämääräistä suhtautumistani itseeni ja tekoihini. Se mikä on maailman normien mukaan normaalia ja hyväksyttävää olisi tiikerillä raidat, mutta jos itsellä on olo että ne pilkut kuuluvat kuvaan niin ne istuvat olemuksessa kuin täi tervassa.

Tiedostan edelleen että noista(kin) tulisi päästää irti, vain siten voisi polkuni edetä, kuten toivon, leveämmäksi tieksi. Tavallaan olenkin päästänyt irti. Sanon tavallaan, sillä jos irroittautuminen olisi täydellistä, en vatvoisi näitä ajatuksia tällä hetkellä. Jos ja kun tavoite on ettei tuota kenellekään tuskaa ja kärsimystä, ei itselleenkään. Onko silloin luovuttava kaikesta siitä mitä mieli huutaa? Vaan kuinka?? Onko oikeampaa sulkea kaikki halut ja tarpeet mielestä (mielestäni tämä on kieltämistä) ja pyrkiä elämään normien mukaan, jättämättä merkkiä maailmaan. Vai hyväksyä että omat toiveet ja halut eivät ole normien mukaisia ja antaa itselleen vapaus niiden suhteen.. Eikö todennäköisesti hyväksyminen ja irtipäästäminen tuo loppujen lopuksi suurimman vapauden, rauhan ja onnellisuuden? Mutta, (inhoan tuota sanaa) se että hyväksyy itse ei tarkoita että muut hyväksyvät. Kumpi on tärkeämpää, olla tuottamatta kärsimystä itselleen vai olla tuottamatta kärsimystä toisille? Riittääkö se että minä hyväksyn egoni ryppyilyt, ja näinollen päästän kärsimyksestä irti siihen että väreet lähtevät laajenemaan, että muutkin voivat hyväksyä ilman kärsimystä ja tuskaa??

Kun tietäisi niin olisi helpompaa elää.. Tosin jo pelkkä ajatusten pyörittäminen näppäimistön kautta helpotti hetkeksi omaa oloa..

Romahdus

Pelkään.
Ahdistaaa..
Tuntuu että koko maailma romahtaa juuri nyt...

Ei, mitään ei ole tapahtunut. Tunnen vain että hajoan kappaleiksi, räjähtäen sisälleni..

Halu yksinäisyyteen

Puhuin eilen ystäväni kanssa yksinäisyydestä ja siitä kuinka yksin ihminen voi olla myös ollessaan yhdessä toisen kanssa. Vaikken ehkä sitä vaikutelmaa anna, niin olen osittain erakko luonteeltani. Ja olen huomannut nyt, kun S on ollut kesälomalla, kuinka paljon kaipaan yksinäisyyttä. Tietysti on ihanaa kun kerrankin on aikaa ja mahdollisuutta tehdä asioita yhdessä, mutta samalla olen menettänyt "oman aikani". Vaikka S puuhaa omiaan, auton kanssa, koneella tms, en silti voi keskittyä omiin juttuihin täydellisesti, sillä tiedän juuri uppoutuessani kirjaan, kirjoittamiseen, mietiskelyyn.. oven käyvän ja alhaalta kuuluvan huikkauksen hänen tarvitessa jotain.. Niinkin pieni asia voi suuresti ärsyttää, kuin toisen höpötys tietokoneen äärellä, silloin kun haluaa keskittyä omiin ajatuksiinsa..

peilikuvajainen

Puhuin edellisessä postauksessa heijastuksista. Tarkoitin tuolla tekojeni ja tuntojeni heijastuksia ympäristööni. Jäin sitten miettimään sitä kuinka usein ihminen hakeutuu seuraan jossa tuntee itsensä hyväksytyksi. Sanotaan että seura tekee kaltaisekseen. Olisiko kuitenkin niin että ihminen hakeutuu siihen seuraan jossa saa olla oma itsensä, ainakin jollain osa-alueella.

Maailma on täynnä ihmisiä jotka elävät kaksoiselämää. En puhu nyt niistä ihmisistä joista paljastuu "pimeä puoli" täysikuulla tai heistä joilla on ikuinen suhde "onnellisen" avioelämän rinnalla. Vaan niistä jotka elävät kahta toisistaan erkanevaa elämää päivästä toiseen. "Kahdeksasta neljään" eletään sitä työpaikan elämää, pukeutuen, käyttäytyen ja ajatellen kuten kyseiseen normistoon kuuluu. Ja työajan päättyessä eletään sitä toista, "todellista" elämää. Työympäristöä ja työkavereita ei useinkaan voi valita, joten tuo toinen elämä sisältää enemmän sen todellisen minän elementtejä, sen aikana hakeudutaan kaltaiseensa seuraan. Eletään sitä elämää joka tyydyttää ja antaa elämälle sisältöä..

Kuinka usein toistensa seuraan ajautuvatkaan ne ihmiset jotka ovat toistensa peilikuvia, heijastuksia. Joiden ajatusmaailma ja arvot ovat saman kaltaisia. Kuinka usein näihin omiin kuvajaisiin huomaa kiintyvänsä kuin itseensä, takertuen, uskoen ja toivoen ymmärtävänsä näitä ihmisiä paremmin kuin muut ymmärtävät. Ja kuinka usein ihmiset jossain vaiheessa jotutuvatkaan toteamaan kiintyneensä vain siihen olettamukseensa mikä heillä toisesta ihmisestä on..

Silti, niin kauan kuin olettamukseni vaikuttavat todellisuudelta uskon niihin.. ja samankaltaisuuteen.

Väreitä

Mielenkiintoista huomata kuinka oma kehitysprosessi heijastuu ympäristöön. Toki jälleen on myönnettävä egoni suuri nautinto havaitessa moisen heijastuksen, mutta toisaalta jos oma muutos aikaansaa muutoksen lähipiirissä, ja heidän muutoksensa hiljalleen heijastuu heidän lähipiiriinsä, ei mene aikaakaan kun koko maailma on muuttunut astetta paremmaksi..

Tietysti olen huomannut myös olevani vasta hiljalleen saavuttamassa sitä muutosta jota osa ystävistä on jo läpikäynyt vaikka itse olen ollut liian sokea tuota aiemmin huomaamaan. Tuntuu kuin koko maailma hakisi tällä hetkellä henkistä kehitystä, muutosta parempaan.

Suurin muutos jonka viime päivinä olen itsessäni huomannut on tuo vihdoinkin löytynyt hiljaisuus. Eiväthän hiljaiset hetket pääni sisällä kestä pitkiä aikoja, mutta jo se että niitä on tuntuu hyvältä. Samalla kuitenkin on ajoittain vahvistunut raastavan epätoivon tunne. Mitä minä oikeasti haluan saavuttaa? Tiedän että tärkeintä olisi keskittyä vain tähän hetkeen, mutta tietoisuus tulossa olevista muutoksista saa epämääräisen levottomuuden vellomaan. En voi täysin vain antaa asioiden olla ja odottaa lokakuuta ja olettaa asioiden naksahtavan seuraavaan vaiheeseen ilman etukäteis valmisteluja.. Olkoonkin että pieni ääni takaraivossani sanoo että juuri niin minun tulisi tehdä, että asiat järjestyvät kyllä kun niiden aika on. Silti selailen työpaikkailmoituksia, mietin mitä haluaisin ja jaksaisin tehdä tulevaisuudessa. Samalla kuitenkin taas tuo ääni kertoo että minulla on työ valmiina, odottamassa vain sitä että päästän tämän hetkisen työn käsistäni ja olen valmis vastaanottamaan uudet haasteet...

Tarvitsisin muutakin kuin pään sisäisen äänen sanomaan että kaikki on järjestetty, että minun pitäisi keskittyä ja hoitaa nämä työt ennen kuin uudet voivat alkaa..

lisää hengitystä

Olen viime aikoina opetellut hengittämään. Tietoisesti. Pari viikkoa takaperin sain huomautuksen kuinka käytän vain keuhkojen ylintä osaa, niinpä päivittäin treenaan saadakseni koko kapasiteetin käyttöön.

Hengityksen hallitseminen tuntuukin yllättävän vaikealta. Vaikka saan hengityksen rauhalliseksi hyvinkin nopeasti, saan myös tietoisesti sydämen sykkeen hidastumaan (testattu pulssimittarin kanssa), niin hengityksen ohjaaminen oikeaan paikkaan ei onnistu. Eilen tiedostin mistä tämä todennäköisesti johtuu. Hengityksenhän pitäisi tapahtua pallean voimalla, ja jotta pallea voi toimia, täytyy sen päästä laajenemaan. Mutta, kun vuosia on tolkutettu hyvästä ryhdistä, siitä kuinka vatsa tulee vetää sisään jotta näyttää mahdollisimman hoikalta ja suoraselkäiseltä.. Miten ihmeessä se pallea pääsee sitten laajenemaan kunnolla jos vatsalihakset on rutistettu tiiviisti littanaksi??? Eli on jälleen tehtävä valinta: haluanko näyttää mahdollisimman hyvältä, vai hengittää niin että koko kroppani saa happea..

Pilateksessa puhutaan lihaskorsetista, eli vatsan (ja selän) lihasten muodostamasta tukipisteestä. Tuon korsetin kurominen ei koskaan ole ollut ongelma, nyt on vain opittava löysäämään sitä hengityksen ajaksi..

Uskon että tämän asian tiedostaminen jo helpottaa oikean hengitystekniikan löytymiseen. Ja ennenkaikkea sen tiedostaminen miksi tuo kuristus on aikanaan muodostunut.. Jälleen asia josta voin hyvin päästää irti nyt kun sen tiedän.

Outo hiljaisuus

Takana on todella mukava viikonloppu. Juhlistimme ystäväni tulevia häitä polttareilla. Mukavia ihmisiä, rentoa yhdessäoloa ja hyvää ruokaa. Muiden majoittuessa ylämökkiin, valitsin nukkumapaikakseni saunamökin. Olisin toki helpostikin mahtunut samaan mökkiin muiden kanssa, mutta jostain syystä tuntui hyvältä tuo yksinäisempi vaihtoehto.
Aamulla heräsin ensimmäisen kerran seitsemän maissa. Tarkistettuani kännykästä kellon ajan käänsin kylkeä ja jatkoin tyytyväisenä uniani. Vaikka nukkumaan mennessä epäilytti onko saunamökki liian kuuma, tuntui saunan jälkilämpö seinän takaa hyvinkin miellyttävältä. Ja kun kuitenkin nukun alasti, ei kuumuuskaan haitannut.

Olin laittanut puhelimen hälyttämään yhdeksän maissa. Ja vaikka käänsinkin hälytyksen soimaan myöhemmin, en saanut enää unta. Jäin kuuntelemaan hiljaisuutta. Täällä ei kuulunut sähkölaitteiden surinaa, ei jääkaappia, ei muiden hengitystä. Vain oma hengitykseni ja kohina pääni sisältä. Toki linnut lauloivat saunamökin ulkopuolella, mutta niidenkin äänet kuuluivat vaimeina. Hiljaisuus oli kuitenkin taas täynnä meteliä. Kuuntelin keskusteluja pääni sisällä. Kerrankin vain kuuntelin, en takertunut, en analysoinut. Äänet tulivat ja menivät, kuuntelin kuinka nainen selitti jotakin toiselle. Kuulin lapsen itkun. Kuulin pariskunnan keskustelun. Äänet ja keskustelut soljuivat jatkuvana virtana. Tuntui kuin olisin matkustanut metrossa joka syöksyy ohi keskustelujen. Noukin sanan sieltä,
lauseen täältä, irrallisia, mihinkään kuulumattomia pätkiä. Tietoinen minäni nosti esiin vain yhden kysymyksen: mistä nämä äänet tulevat? Keskityin. Kuuntelin kehoani. Tunsin kuinka elimistöni toimi: hengitykseni, suolistoni, sykkeeni. Keskityin näihin pieniin tuntemuksiin. Puhuvat äänet hiljenivät, vaimenivat. Vain yksittäisiä ääniä enää. Huomasin kommentoivan äänen taas palanneen, äänen joka kertoi ääneen kaiken sen mitä elimistössä tapahtui. Ja kohina. Suorastaan korvia huumaava kohina, kuin äänivalli joka esti totaalisen hiljaisuuden.

Toiset nukkuivat yhä mökissä. Minä nautiskelin aamun hetkistä rauhassa, kuunnellen, mietiskellen ja
käyden pala palalta elimistöäni läpi. Ei krapulaa, ei väsymystä, vain tyynen rauhallinen hyvä olo.

romuttamolta hyvää päivää

Tuntuu hyvältä. Tuntuu rauhalliselta. Tuntuu että asiat soljuvat eteenpäin omalla painollaan. Tällä hetkellä en oikeastaan pelkää katastrofeja. En pelkää että tapahtuu jotain joka räjäyttää maailman pirstaleiksi..

Tänään aion keskustella. Kun emme ole väsyneitä. Kun ilmassa ei ole kiukkua ja riitaa, vaan elämä tuntuu mukavan hyvältä. Tänään on hyvä hetki puhua. Kuunnella. Puntaroida..

Vaikka on se vaara että sen jälkeen maailma räjähtää sirpaleiksi. Mutta mielummin niin kuin hidas kuristuminen kuoliaaksi, kärsien ja kituen.. Toisaalta voihan olla ettei räjähdäkään, voihan olla että asiat vain muuttuvat.. voihan..

Silti, oloni on tyyni ja rauhallinen.

Orava

Eilen aamulla töihin lähtiessä pysähdyin hetkeksi pihamaalle kuuntelemaan hiljaisuutta. Jokaiseen aamuuni, ellei vettä tule taivaan täydeltä, kuuluu tuo hiljainen hetki. Tuntuu rauhoittavalta kuunnella tuulta ja lintuja, luonnon ääniä, ennenkuin käynnistää auton ja uppoutuu päivän meteliin.

Kuunnellessani hiljaisuutta ja hengittäessäni aamun tuoksua, huomasin pihakuusesta leijailevan alas jotain kellertävää. Hiljaiset rapsahdukset kuuluivat oksistosta tuon putoavan laskeutuessa maahan. Kuuntelin. Hetken kuluttua toinen rapsahtelu, kävyn suomu. Siirryin puolikkaan askeleen sivummalle ja näin aiheuttajan ylhäällä kuusen latvuksissa. Orava. Tyynenä istui tuo puuhkahäntä kuusen oksalla nakerrellen aamupalaansa ja pudottaen suomu kerrallaan kuusen kävyn paloja maahan. Hymyilin. Toivotin hiljaa mielessäni kurrelle hyvää päivää, en halunnut rikkoa tuota hiljaista hetkeä sanomalla ääneen mitään.

Kävelin autolle hymyillen onnellisesti. Tyynenä.

jäähyväisiä

Jotkin asiat vain poistuvat elämästä, ajattelematta niitä sen enempää. Toiset vaativat hyvästelyn jotta niistä voi päästää irti. Toisinaan jäähyväiset vaativat valmistelun, rituaalin, toimiakseen. Toisinaan taas vain huomaa asian/tilanteen/ajatusten muuttuneen niin että jotenkin tietää jättävänsä jäähyväisiä vaikkei sitä ääneen sanokaan..

Mennyttä ei takaisin saa sanotaan. Kun pari päivää sitten kirosin "menneisyyden haamuja", yritin taistella vastaan. Kun sitten päästin irti, hyväksyen sen etten voi taistella egoani vastaan, huomasinkin asioiden muuttuneen. Se mikä ennen oli kuin viinaryyppy alkoholistille, turmiollinen mutta silti niin kovin houkutteleva, omasi edelleen oman hyvänolontunteen, syyllisyydenkin, muttei enää sitä pakkomiellettä joka huutaa tarvettaan, haluaan ja kaipaustaan. Antamalla lopulta periksi, antautumalla, jätin jäähyväiset ja huomasin irroittautuneeni.

En sano etteivätkö riivaajat tulisi uudestaan, varmasti tulevat. Tiedän vain että tulevaisuudessa muistan tämän tunteen. Tiedän mielen luoneen harhan, ja tiedän sen olevan katoavaista.. Nyt ainakin tuntuu riivajat olevan hyvästelty, ehkei ainiaaksi, mutta ainakin joksikin aikaa..

palkkaa?

Päivän puheenaihe on ollut palkat. Paljonko missäkin hommassa tienaa (huomaako sen että porukka on kesälomalla eikä olan yli vahtijoita ole paikalla...). Jos olisin vain rahan ja makean elämän perässä, kannattaisi varmaan harkita myyntityötä, kuulemma lääkefirmojen myyntiedustajat tienaavat kepeästi 7000€ kuussa (monin kertaisesti oman palkkani siis). Myydäkin osaan, edustavakin olen, joten miksipä ei..

Toisaalta voisin hyödyttää osaamistani nykyisen työnantajan palveluksessa eri työtehtävissä (niissä mielekkäämmissä) ja tienata tuplasti sen mitä nyt..

En vain ihan varmasti tiedä onko tuo sittenkään sitä mitä haluaisin tehdä..

Ehkä sitä on tyytyminen pienempään palkkaan ja työhön joka antaa sisäistä tyydytystä.. Kun vain tietäisi mikä olisi se fiksuin ja pitkäkestoisin vaihtoehto. Vaikka muutos tuo vaihtelua elämään, ehkä joissakin asioissa voisi harkita sitä vakautta...

Sanojen valta

Sanat ovat aina olleet muodossa jos toisessa minulle tärkeitä. Jo pienenä sepittelin tarinoita ja runoja. Kuvailin leikin kuluessa kavereille mitä ympärillämme tapahtuisi ja johdattelin näin kaikkien mielikuvitusta. Ainekirjoitus oli ala-asteella yksi lempi aiheistani. Muistan kuinka meillä oli pienet (A5?) kokoiset vaakasuuntaiset vihkot joihin tunnin aikana piti aine kirjoittaa. Kun osa oppilaista sai vaivalla sivun tai kaksi aikaiseksi, kirjoitin itse viidestä kahdeksaan sivua. Käsialani oli kyllä aivan hirveää. Aineitani luettiin usein ääneen, sillä opettajani halusi kannustaa aktiivista kirjoittamistani, ja ehkä nuo pilviä hipovat seikkailutarinat olivat muidenkin mieleen..

Yläasteella ensimmäinen suomenlehtorini oli erikoinen mies. Ainekirjoituksella ei tuolloin ollut enää suurta merkitystä vaan painopiste oli enemmän esitelmissä, referaateissa ja vastaavissa. Referaattien teko oli myös mieleeni, luinhan viikottain useita kirjoja, ja mikä sen hauskempaa kuin paketoida tuo muutaman sadan sivun tieto pieneen tiiviiseen pakettiin. Esitelmistäkin pidin. Valitsin usein aiheeksi jotain sellaista jota muut eivät edes harkinneet. Muistan kerrankin kun päätin pitää esitelmän paikkakunnan "rock lupauksesta", vanhemmat oppilaat varoittelivat ettei Hoselle (en muista mikä opettajan oikea nimi oli, mutta Hoseksi häntä kutsuttiin tuhisevan hengityksen takia) kannata yrittää tarjota mitään bändiesitelmää, siitä tulee välittömästi seiska tai huonompi.. No pidin pääni. Teinitytön urheudella marssin bändin treenikämpälle ja ääni väristen kerroin pojille että halusin tehdä heistä esitelmän. Kundit oli vuoden pari itseäni vanhempia, ja olleet tuon saman opettajan tunneilla. He naureskelivat että jos tosiaan haluan huonon numeron niin toki auttavat, ja taisihan se hiukan hivellä tulevien rokkistarojen egoa kun heistä haluttiin tehdä "juttu". Suurin syy tietysti tuohon esitelmän aiheen valintaan oli suunnaton teinitytön rakkaus bändin kitaristi-laulajaa kohtaan, ja tämä oli ainoa keino jolla saatoin julkituoda olemassaoloni hänelle tuntematta itseäni tyhmäksi tyrkyksi.. (oma lehmä ojassa jälleen). No lopputulos oli kuitenkin kannattava. Parin viikon materiaalin keräämisen, poikien haastattelun ja sanojen sorvaamisen jälkeen sain arvosanaksi 9½. En muista mikä tiputti tuon puolikkaan, ehkä ne olivat nuo ruusunpunaiset lasit joiden läpi esitelmän tein. Ehkä opettaja tiesi ettei tuon bändin todellisuus kanna niin pitkälle kuin teinin kuvitelmat. (Bändi tuossa kokoonpanossa hajosikin vuoden sisällä kun uudet projektit astuivat kuvioihin).

Hose kuoli sydänkohtaukseen kesken lukukauden ja sijaiseksi tuli täysin auktoriteetitön nainen. Ei hän varmaankaan huono opettaja olisi ollut, jostain syystä vain meidän luokkamme muodostui hänen kiirastulekseen. Ei ollut tunti eikä kaksi kun opettaja poistui luokasta itkien, teinit voivat olla julmia. Opettajan riivaamiseen eivät syyllistyneet suinkaan luokan häiriköt vaan me "huippuoppilaat" joille äidinkielen tunnit olivat olleet suuri mielenkiinnon kohde kieliopillisesta kidutuksesta huolimatta. Eräänkin tunnin päätteeksi, ennen luokasta itken poistumistaan, opettaja käski minun pitää seuraavan tunnin jos kerran tiesin asiat niin paljon paremmin ja omasin enemmän auktoriteettia. Ja minä pidin. Myönnän että ennen tuntia olin todellakin "vetelät housuissa", jos en saisikaan luokkaa pidettyä hiljaa.. Vaikken oppilaiden keskuudessa ollutkaan mikään suosikkioppilas, yhteinen rintama piti kuitenkin opettajaa vastaan. Koko luokka istui hipi hiljaa koko tunnin, esittäen vain tarkentavia kysymyksiä. Saattaa jopa olla että tuon tunnin aikana luokka oppikin jotain. Itse en kyllä enää edes muista mikä aiheena oli..

Sijaisen jälkeen suomenkielen lehtoriksi tuli Iivarinen, räväkkä nainen joka otti luokan tiukkoihin ohjaksiinsa. Tunnilla ei jurpatettu eikä purpatettu, asiat tehtiin hyvin ja huolella eikä mutinoita kuunneltu. Jopa ne luokan pahimmat lusmut taipuivat tuon rautatahtoisen naisen otteeseen. Tuolloin näin ensimmäisiä kertoja kunnolla kuinka "naisellisilla aseilla" nujerretaan miehinen vastarinta. Opettajan taito ilmeni nimittäin myös siinä kuinka hän osasi käsitellä niskoittelevat nuoret miehet. Sen sijaan että olisi tuhlannut voimavaroja huutamiseen ja kurinpalautukseen, otti hän avuksi pienen flirtin ja pyöritti näin pojat pikkusormensa ympärille.

Olen usein miettinyt mikä pidättää minua toteuttamasta unelmaani kirjan kirjoittamisesta. Liekö osasyynä tuon opettajan toteamus siitä kuinka hän on vain kahdelle oppilalleen antanut arvosanaksi todistukseen kympin. Toisesta oli tullut toimittaja ja toisesta kirjailija. Opettaja ei varmasti tarkoittanut lausahdustaan niin etteikö meistä voinut tulla toimittajia tai kirjailijoita (kumpikin kun oliva haave ammattejani), mutta omaan alitajuntaani tuo viesti oli juuri tuo. Jos kyseinen opettaja ei antanut todistukseeni kymppiä, ei minusta voisi tulla kirjailijaa tai toimittajaa.. Hiljalleen uskon noiden sanojen voiman murtuvan. Vähitellen hyväksyn sen tosiasian että voin olla mitä tahansa riippumatta siitä mitä opettajat vuosien varrella ovat sanoneet.

Kunpa vain kaikki nuo "kansankynttilät" ymmärtäisivät kuinka suuri vaikutus heidän sanoillaan voi ollakaan nuoren ihmisen tulevaan elämään. Ja ennenkaikkea, kun ymmärtäisivät sen kuinka suuri vaikutus voi olla jollakin sellaisella jonka sanomiseen he eivät välttämättä edes ymmärrä kiinnittää huomiota.

epätodellista

On päiviä jolloin koko elämä tuntuu epätodelliselta, jotenkin irralliselta:

Kun yöllä sängyn valtaavat kuolevat ampiaiset ja lukemattomat hämähäkit. Kun keskellä yötä herää puhelinsoittoon jonka missaa unenpöppörössä, ja johon ei uskalla soittaa takaisin pelätessä pahinta. Kun aamun täyttää ratkaisujen teko ja huoli perheestä. Kun ystävä vuosien takaa ilmoittelee itsestään ja aikaansaa naurukohtauksia työpaikalla. Kun ihminen jolta sitä vähiten odottaisi kertoo rakastavansa minua, pehmentäen kyllä sanomisensa rakastavansa myös veljeään. Kun...

ja jostain syystä tänään jatkuvasti kirjoitan päivämääräksi 9.8.2008

pitkiä aikoja

Tässä oman ikuisen muutoshakuisuuden keskellä mietin niitä ihmisiä jotka haluavat pysyviä asioita. Itselläni toki parisuhde on kestänyt jos liki 13 vuotta, mutta vaikka tavallaan tuon kestämistä ja jatkumista on halunnut ja suunnitellut, niin silti ajatus on ollut aina jatkaa niin kauan kuin tuntuu hyvältä. Siinä lienee syy ikuiseen avoliittoon sen sijaan että papin edessä sanoisi tahdon.. Tuntuu paremmalta kun tietää ettei mitään "ikuista" ole luvattu..

Samaa mietin työpaikkojen kanssa. Toiset viihtyvät sitkeästi saman työnantajan palveluksessa vuodesta, jopa vuosikymmenestä, toiseen. Toki välillä jurpattaen, mutta silti kiltisti jatkaen. Itsellä taas jos runsasta jurpatuksen aihetta nousee, etsin mielummin uuden työmaan kuin jään kitumaan paikalleni. Toisaalta muutoshalukkuuteeni liittyy varmasti myös ikuinen halu oppia uutta. Kun työ muodostuu liian rutiiniksi, niin ettei tarvitse uhrata ajatustakaan sille mitä tekee, on työ mielestäni saavuttanut haastavuustasonsa, joten uusia haasteita etsimään.. Silti olenhan viihtynyt pisimmillään yli viisi vuotta saman työnantajan palveluksessa, eli ihan jatkuvaa tuo muutoshakuisuuteni ei ole..

Ehkä meidän kaikkien ei tarvitse kerätä vuosikymmenien ansiomerkkejä saman työnantajan palveluksessa notkumisesta. Ehkä toisille meistä rauhallisin ja tasapainoisin elämä muodostuukin jatkuvan muutoksen ilmapiirissä. Ehkä muutos ei olekaan sama asia kuin rauhattomuus ja levottomuus, ehkä se on enemmän vapautta vastaanottaa kaikki se mitä elämällä on tarjota..

Ylppö, Ihmiset ja Kleopatra

Aika ajoin jokin kappale "riivaa", viime aikoina päässäni on soinut hyvin tiuhaan tahtiin Herra Ylpön ja Ihmisten Kleopatra:

Vapaudu pelosta

ota kiinni minusta

Vapaudu kaikesta siitä

mitä muut vaativat

Heitä hyvästit

järjelle

Antaudu tunteesi valtaan

[Chorus:]

Haluatko takaisin, haluatko takaisin

entiseen elämääsi?

Haluatko takaisin, haluatko

surulliseen menneeseen?

Jos sen teet, en ehkä kestä

mutta kunnioitan päätöstäsi

Jos sen teet, sydämeni särkyy

Entisen rakkaasi

suru ja syytökset

Kaipaus ja kiintymys

ovat muuri välillämme

Sitä ei murra sinun suloinen ihastuksesi minuun

Antaudu tunteesi valtaan

[Chorus]

(Kleopatra)

Laitakaupungin viirien

(Kleopatra)

Tiedät ikävän kauneuden

(Kleopatra)

Olenko sinua varten vai en

Haluatko takaisin, haluatko takaisin

vanhaan elämääsi?

Jos sen teet, sydämeni särkyy

Haluatko takaisin, haluatko takaisin

entiseen elämääsi?

Haluatko takaisin, haluatko takaisin

entiseen elämääsi?

Haluatko takaisin, haluatko takaisin

entiseen elämääsi?

Haluatko takaisin, haluatko

surulliseen menneeseen?

(Kleopatra)

(Kleopatra)

Laitakupungin viirien

(Kleopatra)

Tiedät ikävän kauneuden

(Kleopatra)

Olenko sinua varten vai en?

riivaajat

Riivaajat kiusaavat. Houkuttelevat palaamaan entiseen. Niin helppoa olisi vain antaa periksi. Lähteä noudattamaan vahaa tuttua kaavaa. Voisihan sitä myöhemmin palata takaisin "kuriin ja järjestykseen". Alkaa uudestaan rakentamaan itseään.

Tunnen olevani kuin kuilun partaalla, roikkumassa. Taistelen kaikin voimin pysyäkseni kiinni pienessä hennossa oksassa. Nyt ei alhaalla odota suuri tuntematon, vaan juuri se vanha ja tuttu. Putoaminen ei tappaisi minua, se vain pyyhkisi pois kaiken saavutetun, palauttaisi takaisin lähtöpisteeseen. Ainahan voi aloittaa uudestaan, kerta toisensa jälkeen, niin kauan kuin on voimia. Tällä hetkellä vain pelkään että putoamisen jälkeen ei ole voimia rimpuilla ylös..

Apua! 'huokaus'

55

55 työpäivää on jäljellä tätä työsuhdetta..

noin 400 tuntia tuottamatonta aikaani..

24000 minuuttia hoitaa työni täydellisesti ja valmistella kaikki seuraajalleni..

Viikonloppuna päätös vahvistui. Urani tässä yrityksessä ei jatku!

Kuolemanpelko

Tieto lisää tuskaa sanotaan. Jouduin taas toteamaan tuon olevan kovin kovin totta. Pääsin "opiskeluissani" siihen vaiheeseen jolloin iski ahdistus, muutosvastarinta..

Muistan kuinka joskus teinivuosina hain elämääni sitä jotakin suuntaa. Tuolloin hengellistä kasvua tuli etsittyä kristinuskon piiristä, olihan tuo se kaikkein lähin ja siinä mielessä loogisin vaihtoehto. Muistan kuinka tuolloinkin mieleni nousi kapinaan: miksi tämä elämä pitäisi elää "pyhimyksenä" jos ja kun tulevasta elämästä ei ole kuitenkaan varmuutta? Miksi pitäisi luopua kaikista tämän elämän tuottamista riemuista sen takia että joskus myöhemmin saisin "kirkkaamman kruunun"? Tuolloin järjestelin valintani palikat tiettyyn muotoon, rakensin persoonani ja identiteettini tietylle perustalle ja jatkoin elämääni uskoen toki korkeampiin voimiin, mutta pyrkimättä mitenkään pyhittämään itseäni tai elämääni..

Luen oppaani suosituksesta tällä hetkellä Sogyal Rinpochen Tiibetiläistä kirjaa elämästä ja kuolemasta. Alkuunsa suorastaan ahmin tuota kirjaa. Kirjasta henkii lämmin myötätunto ja rakkaus kaikkea elävää kohtaan. Sitten jotain tapahtui. Päästyäni parin sadan sivun kohdalle koin hirvittävää ahdistusta. Taas sama pelko, pelko siitä mistä kaikesta joudun luopumaan tavoitellessani buddhan kaltaista valaistumista. Lukemiseni keskeytyi maalta kotiinpaluun ajaksi, sinänsä hyvä että tuon ajan saatoin työstää mielessä pyöriviä kysymyksiä, eritellä tunteita ja tuntoja ja etsiä totuutta kaiken alta..

Tiedän, tiedostan ja tunnen että kaiken pinnan alla on se jokin. Se jonka ajattelukin saa lämpimän ailahduksen liikkeelle, nostaa kyyneleet silmiin, ja mieleen tunteen kuin olisi palaamassa kotiin. Kuitenkin halu lähestyä tuota aiheuttaa suorastaan paniikinomaisen rimpuilun. Lukemissani kirjoissa puhuttiin egon kuolemasta. Tunnistan tuon epävarmuuden, paniikin ja taistelun juuri tuoksi egon kamppailuksi omasta elämästään. Jos kykenenkin päästämään irti minäkuvastani, irroittamaan otteeni kaikesta siitä mitä olen aina selittänyt "olevan se mitä minä olen", olemus ja mielikuva joka minulla on itsestäni ollut, selitykset toimilleni jotka satuttavat itseäni ja muita. Mieleni käy taisteluaan säilyttääkseen oikeutensa elää kuten ennen..

Viime viikolla ajattelin "kuoleman" tarkoittavan sitä että minun olisi luovuttava kaikesta ulkonaisesta. Oltava valmis hyväksymään työn, kodin ja parisuhteen hetkellisyys. Ja ymmärrettävä että ihmisen elämä on pienempi kuin kärpäsen kakka valtameressä.. Mutta kaikki tuo ulkoinen ja kroppani elämään liittyvä olikin vain sipulin uloin kuori. Voidakseni tavoittaa sen todellisen voiman, täytyykin hyväksyä ettei se mitä aina olen sanonut omaksi itsekseni olekaan sitä. Tuittupäinen taivaanrannan maalari, aurinkoinen työnarkomaani, rokkimimmi, luonnonlapsi, eroottinen olento.. Kaikki nuo ovat vain mieleni, egoni, luomia harhoja joilla todellinen minäni on vangittu. Naamioita joilla olemukseni on peitetty niin että itsekin olen uskonut noihin ajattelematta, tietämättä, että voisin olla jotakin muuta. Jotakin suurempaa, todellisempaa ja täydellisempää..

Sitä mukaa kun tiedostan tämän kuolinkamppailun, sitä selkeämmin näen sen todellisen luonteen. Vähitellen "pelkoni" seuraavan askeleen ottamisesta vähenee, paniikki ei ole enää itsessäni vaan tuossa mieltäni hallinneessa kuvitelmassa..

enteet

Aamulla töihin ajaessa pohdiskelin noita enteiden merkityksiä. Enteet ovat kuulemma Jumalan ripottelemia tienviittoja jotka ohjaavat meitä oikeaan suuntaan.. Itsellä on aina ollut hiukan ylireagoiva tapa tarttua enteisiin. Jokaista uutta eteen tulevaa asiaa olen mielelläni pitänyt enteenä joka kertoo minun olevan oikealla tiellä. Silti aika usein olen joutunut toteamaan hakkaavani päätä seinään kun "tienviitta" on vienyt polkuni umpikujaan..

Pitkääkö ensimmäisestä vinkistä ottaa vaari? Carpe diem - tartu hetkeen, vai pitääkö odottaa vahvistavaa merkkiä kuten moottoritiellä: liittymä 2 km kuluttua, liittymä 500m ja viimein liittymä. Entä jos tuo olisikin se elämän mahdollisuus joka tarjotaan vain kerran, jos menetän sen vain siksi etten tartu ensimmäiseen mahdollisuuteen?? Toisaalta, jos pyrin tarttumaan kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin vinkkeihin, päädyn pian hötkyämään entistä enemmän vaihtoehtojen perässä..

Tietyt merkit ovat nyt vahvistuneet elämässäni, olen tyynenä odottanut toista ja kolmattakin ennusmerkkiä, ja noita merkkejä on eteeni tullut. Aivan täysin selkeä ei kuva vieläkään mielessäni ole, mutta merkit ovat osoittaneet että hakemani suunta on oikea. Ainakin tällä hetkellä. Ja kun saavutan tuon merkkien osoittaman askeleen, voin tarkistaa suuntaa uudestaan merkkien ja enteiden kompassista. Eikä se mihin päädyn loppujen lopuksi olekaan se kaikkein tärkein asia, vaan se mitä matkan jokaisella askelella koen ja kuinka matkan jokaisen sekunnin elän..

araknofobiaa

Siinä se istui, tuulilasilla, kun istahdin tankkauksen jälkeen autoon. Se, pienen pieni hämähäkki. Ei niitä kaikkein pienimpiä punaisia (joista jotkut sanovat että ovat punkkeja eivätkä hämiksiä) vaan sellainen vaalean ruskea, melkein kermatoffeen värinen. Siinä se istui. Kun käynnistin auton ja lähdin ajamaan, vilisti tuo välillä ikkunan puitteisiin piiloon, vain palatakseen näkökenttääni.

Tunsin itseni hulluksi, miksi keskustelin hämähäkin kanssa? Kerroin sille kuinka päästäisin sen pois autosta kunhan pysähtyisin postille. Käskin sitä pysymään paikallaan ja odottamaan. Tuntui kuin hämähäkki olisi kuunnellut sanojani, välillä se veti jalkansa suppuun ja nousi "varpailleen", välillä taas ojensi kaikki jalkansa mahdollisimman levälleen tuulilasin pinnalle. Matka lienee ollut liian pitkä, sillä äkkiä hämähäkki alkoi rauhattomaksi. Se kutoi seittiään ja pudottautui tuulilasista kohti rattia. Hilasi kuitenkin itsensä seuraavassa hetkessä takaisin tuulilasille. Seuraava pudottautuminen meinasi pudottaa sen hameelleni. Nappasin ohuesta seitistä kiinni ja pudotin hämähäkin ratille, mielummin sinne kuin hameelleni josta tuo juoksentelisi paljaalle iholleni. Hetkeksi hämähäkki asettui kyhjöttämään ratin korkeimpaan kohtaan. Kadoten kuitenkin seuraavaksi näkyvistäni ratin toiselle puolelle. Ja taas matkalla alas, seitin päässä vauhdilla aleneva hämähäkki lähestyi hamettani.

Uusi pelastautuminen, seitistä kiinni ja hämähäkin heilautus oveen. "Pysyt nyt siinä, kymmenen kilometriä enää niin pääset pihalle.." selitin hämähäkille kuin lapselle tai koiralle. Ja taas tuntui kuin se kuuntelisi. Kuin se olisikin joku muu kuin vain kahdeksanjalkainen ötökkä. Oliko tuo hämähäkki tunne joka sai vatsanpohjani kihelmöimään tänään iltapäivällä? Vai oliko se sittenkin vain hämähäkki? Hämähäkki kipitti vierelleni, kipusi oven lukitusnupin huippuun ja kohosi taas "varpailleen". Näytti kuin se olisi halunnut katsoa minua suoraan silmiin. "Pysy siellä, et hyppää", vilkuilin hämähäkkiä sivusilmällä ja yritin pitää auton tiellä.

Hämähäkit. Otukset joiden oikeasti olevan täysin vaarattomia (no muutamaa purevaa lajia lukuunottamatta) ihmiselle. Jostain syystä olen aina inhonnut hämähäkkejä. Pelkkä ajatus ihollani kävelevästä hämähäkistä saa inhon väristykset liikkeelle. Silti, en halua vahingoittaa niitä. Tiedän tietyissä asioissa jopa rakastavani niitä: Mikä on sen kauniimpaa kuin aamuauringossa kasteesta kimmeltävä hämähäkinseitti. Mikä sen ekologisempi tapa poistaa hyttysiä ja kärpäsiä kuin hämähäkit.. Silti, en halua niitä iholleni.

Pieni toffeenruskea hämähäkki kipitti sivuikkunan yläreunaan. Avasin ikkunan raolleen jotta otus pääsisi ulos. Se kuitenkin painautui lasia vasten kuin ei haluaisi lähteä. Katsoin ajorataa ja silmäkulmastani havaitsin liikkeen, hämähäkki oli poissa. Suljin ikkunan vaikken tiennyt oliko se mennyt ulos vai pudottautunut lattialle. Sillä ei ollut merkitystä, yhteinen hetki oli ohi...

Höyrykattila

Oloni on kuin höyrykattilalla... Miljoona asiaa kihisee sisälläni. Asioita joihin tarvitsen apua, tarvitsen tietoa, tarvitsen jotain..

Haluaisin tehdä päätöksiä. Palauttaa jo häivähdyksenä käynyt mielenrauha. Mutten voi, en ennenkuin tiedän varmemmin niistä asioista joista ei annettu lupauksia. En vielä uskalla heittäytyä tuntemattomaan, en ennenkuin kuulen taas sen yhden lauseen:"Minä autan sinua."

Heijastuksia vedessä

Iltapäivän kruunasi terapeuttinen uimahetki rakkaan ystävän kanssa. Positiivista huomata kuinka paljon parempi kunto on kuin edellisellä kerralla kun olimme yhdessä pulikoimassa. Vaikka päivän vakio lausahdus olikin suositus uimakoulun käymisestä (niin itselle kuin muille), niin silti tuntui että matka etenee suhteellisen vaivattomasti ja kerrankin keskittyen uimiseen altaassa höpöttämisen sijasta. Saunan lauteilla ja altaan reunalla sitten kyllä parannettiinkin maailmaa senkin edestä..

Kumma kuinka helppoa on antaa toiselle elämän ohjeita. Kuinka vaivattomasti lipsahtaa suusta se "no eihän se vaadi kuin..." lausahdus, vaan kun pitäisi omaan elämään siirtää nämä samat ohjeet niin sitä taas huomaa kuinka vaikeaa kaikki on. Kauempaa sitä kai näkee sen suuremman kuvan helpommin, näkee sen mikä omasta mielestä olisi helpoin ja yksinkertaisin vaihtoehto. Vaan kun kukaan ei ole koskaan sanonut että elämä olisi helppoa ja yksinkertaista, edes niiden valintojen tekeminen. Tai varsinkaan niiden.

Uidessa oli hetkiä jolloin kykenin keskittymään vain siihen hetkeen. Tuntemaan veden virtauksen iholla. Lihasten jännittymisen käsivarsissa valmistautuessa seuraavaan vetoon. Kloorin tuoksuun. Ja taivaan heijastumiseen väreilevällä veden pinnalla. Katselin noita heijastuksia vedessä, pilviä, sinisiä taivaan repaleita, puita. Veden pinta väreili ja eli jatkuvasti, kuviot vaihtelivat, palasivat muodostamaan jonkin selkeän muodon vain kadottaakseen heijastuneen puun tuhansiksi pieniksi välkkeiksi. Huomasin etteivät ajatukseni vaellelleet. Olin vapaa kaikista murheista. Vapaa ajatuksista mitä minun pitäisi tehdä, voisin tehdä, mitä minulle tehdään.. oli vain tuo hetki, vesi ja sen heijastukset..

Pikkuvikoja..

En taas tiedä mitä olen oikein viikonlopun/alkuviikon mittaan puuhannut, mutta kumpaakin olkapäätä vihloo vietävästi.. Varsinkin vasen olka on niin kipeä että aamulla herätessä tuntui kuin tuonne olisi puukkoja survottu.. Voihan vikana olla huono sänky, tai outo nukkuma-asento.. tai sitten kehoni yrittää taas vain kertoa jotain..

No toivottavasti iltapäivän neutiskeluhetki ystäväni kanssa uimastadikalla vie kivut mennessään..

Vastareaktio

Miksi olen muuttamassa mitään? Mikä oikeus minulla on olla itsekäs? Eikö elämäni ole ihan hyvä tällaisenaan? Eikö? Miksi?

Kun pyörä lähti pyörimään, heräsivät samalla myös pelot. Pelko siitä olenko tuhoamassa kaiken. Egoni alkoi rimpuilla vastaan kynsin hampain. Koko illan näin mielessäni vain kuinka hyvin kaikki on. Kuinka turvallista ja varmaa elämä on jos sitä jatkaa näin. Kuinka voisin vain lopettaa etsimisen ja päättää olla onnellinen kaikesta siitä mitä minulla jo on..

voisin.. vaan kun en voi..

Tiedän, että jos nyt annan pelolle vallan ja jään paikoilleni, menee vuosi, ehkä kaksi, ja olen taas samassa tilanteessa. Tilanteessa jossa sydämeni ja järkeni repivät eri suuntiin. Tilanteessa jossa aiheutan tuhoa ympärilleni yrittäessäni kynsin hampain tyytyä siihen mitä minulla on, vaikka samalla tiedän että "tuolla ulkona" olisi niin paljon mahdollisuuksia jotka vain odottavat minua..

Muutos pelottaa! Menestyminen pelottaa. Lienen maininnut tämän joskus ennenkin, mutta ystäväni vuosien takaa kysyi joskus miksi pelkään onnistumista ja menestymistä? Totesin jo tuolloin että tiedän kuinka selvitä oman kurjuuteni kanssa, menestyminen toisi eteen uusia asioita ja muutosta..

Tunnen nyt olevani valmiimpi muutokseen. Onneksi minulla on apua, en ole tässä prosessissa täysin yksin. Tarvittaessa saan ja voin myöntää olevani umpikujassa, tarvitsevani tukea ja ohjausta, ja saan apua seuraavan askeleen löytämiseen. Vaikka muutos on itsessäni tapahtuva prosessi. Vaikka päätökset ovat omiani. Vaikka itse valitsen elämäni tien, silti oppaani on lähellä osoittamassa oikeaa suuntaa..

Irti päästäen..

Tänään oli sitten SE keskustelu esimiehen kanssa.. Vaikka suu sanoi:" Mielelläni jatkan firman palveluksessa, varsinkin jos työnkuva tulee jonkin verran muuttumaan." niin sydän teki jo lähtöä. Tunteellisuuteni sai miehet (esimies ja talouspäällikkö) vaivautumaan, en vain voinut mitään sille että siinä vaiheessa kun sain esittää omaa kantaani asiaan tulvahtivat kyyneleet silmiin.. Tietyllä tavalla tuo tunteilu oli juuri sellainen tunne irtipäästämisestä, sen hyväksymisestä että elämä muuttuu..

Edelleen kaikki vaihtoehdot on avoinna. Elokuun alussa (viimeistään) tehdään päätöksiä puolin ja toisin. Kerroin kyllä avoimesti motivaatiotasoni ja mielenkiintoni. Mielummin antaa tässä vaiheessa työnantajalle mahdollisuuden valita kuin se että lähtisin lätkimään kesken koeajan.. Tuntuu taas kuin pönkä olisi otettu pois ison pyörän rattaista, hitaasti mutta varmasti tuo pyörä lähtee liikkeelle. Mihin suuntaan se sitten kuljettaa, aika näyttää..