Pohdiskelin tänään voiko sammuneen liekin sytyttää uuteen roihuun. Kuulemma voi, kyse on vain tahdosta. Mutta tahtooko? Uskooko siihen että vuosien jälkeen se jokin voi syttyä uudelleen? Voiko ja haluaako pyyhkiä kaiken huonon pois, putsata pöydän ja uskoa? Niin, olen aina ollut huono uskomaan itseeni. Muihin voin helposti uskoa ja luottaa kuin vuoreen, mutta itseeni...
Rakkaus ei sinänsä vaadi tahtoa, rakkaus ei häviä mihinkään, pääsääntöisesti. Se vain muuttaa olemustaan, intohimo vaihtuu ystävyydeksi ja toveruudeksi, rakastuminen arkipäiväksi. Jos rakkaus olisi tahtolaji, en haikailisi aina sitä mitä en voi saavuttaa. Kohdistaisin (ja niin varmasti kaikki muutkin) rakkauden sinne mistä varmasti saisin vastarakkautta. Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Onnellista elämää yksinkertaisuudessaan. Vaan kun rakkautta ei voi määrätä. Se kipunoi sielä missä ei saisi, se roihahtaa liekkiin vaikka järki sanoo että kohde on täysin väärä, ajankohta mahdoton. Ja se hiipuu olemattomiin vaikka kaikki on hyvin ja rakkautta tulvii ympärilleni ovista ja ikkunoista..
Se ei ole tahdosta kiinni. Tai jos on niin tahtoni haluaa muita asioita kuin järkeni...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti