Tämä vuosi on ollut yllättävän muutosrikas parisuhderintamalla. Eroja ja pariutumisia on piisannut usealla taholla. Jäin miettimään näitä eroja. Parin vuoden seurustelun ja/tai avioliiton jälkeiset erot ovat usein niitä jotka jäävät kaivelemaan. Mietitään olisiko enemmän voitu tehdä, olisiko sittenkin pitänyt antaa toiselle mahdollisuus jne. Mutta kun mietin niitä eroja joita oli pidemmistä suhteista, huomasin mielenkiintoisen tosiasian. Toki jos ero tuli toiselle osapuolelle "yllätyksenä" kymmenen (tai kymmenien) vuoden liiton jälkeen, seuraus oli yleensä alkuhämmästyksen jälkeen kaksi onnellista tahoa. Jompi kumpi tai kumpikin löysi elämään melko nopeasti uuden rytmin, uudet tärkeät asiat. Osan kanssa jopa mieleen tuli ajatus, olisiko ero pitänyt tulla aiemmin? Onko ollut perusteltua hakata päätään seinään niin kauan kuin on tehty sen sijaan että pyrittäisiin onnellisuuteen erillään jos sitä ei yhdessä löydetä..
Onko yleensä yhdessä pysymiselle suurin syy pelko siitä mitä ympäristö asiasta sanoo? Tai se että on vain niin totuttu olemaan yhdessä, vaikka elämä on enemmän riitaa kuin rakkautta?
Muistan joskus nähneeni elokuvan jossa parisuhde piti vaihtaa tietyn vuosimäärän jälkeen (olisiko ollut 7 vuotta) ja pääosan esittäjät olivat edelleen niin rakastuneita että halusivat jatkaa yhdessä vaikka laki kielsi moisen.. Nurinkurinen ajatus sinänsä, mutta ehkäpä parisuhteet tulisi olla määräaikaisia ja määräajan täyttyessä pitäisi ottaa etäisyyttä, kartoittaa tilanne ja varmistaa haluaako jatkaa yhdessä..
Mikä sitten olisi oikea aika "tarkistuspisteelle"? Minkä jälkeen voisi todeta tietävänsä onko suhteella kehittymismahdollisuuksia edelleen vai onko tämän ihmisen kanssa kaikki jo tehty? Ja olisiko sitten syytä tyytyä olemaan "vain ystäviä" jos jompi kumpi tai kumpikin kokee ettei suhde tyydytä kaikilla osa-alueilla..? Jään yhä pohtimaan ajatusta...
