perjantai

Poikkeuksellista, perjantai-ilta. Kumpikin kotona. Nautin loikoilusta kuunnellen radiota ja surfaten netissä. S puuhaa alakerrassa uusia asennuksia. Koirat meuhkaavat pihalla. Tunnelma on kaikkiaan mukava. Aurinko on laskemassa ja värjää puiden latvoja oranssinpunaisellaan. On uskottava että kesä on taakse jäänyttä..

Erikoinen päivä. Kävin tänään hoidossa, muutama palanen loksahti taas paikalleen ja sain ohjeet homeopaattiseen lääkkeeseen. Totta vai mielikuvaa mutta hoidon jälkeen purkautunut pieni itku ja keskustelun selkiyttämät ajatukset toivat seesteisen olon. Kävin suoralta kädeltä hakemassa vielä tasapainottavat pikku palleroni, joita otinkin heti apteekista lähtiessä. Liekö syynä ajatuksia selkiyttänyt terapiointi vai lääkkeet, mutta olo on rauhallinen. Sopii sinänsä loistavasti vapaaseen perjantai-iltaan jolloin ei ole kiire mihinkään..

Näitä hetkiä ei ole ollut liian usein. Hetkiä jolloin ei tarvitse olla valmistautumassa johonkin. Jolloin ei takaraivossa tao ajatus tekemättömistä asioista (on niitä nytkin, mutten uhraa niille nyt yhtään ajatusta). Hetkiä jolloin elämän äänet kuuluu ympäriltä ja silti olen vain minä ja ajatukseni.

En ole pariin viikkoon kirjoittanut kirjaani. Ajatus on muhinut kyllä koko ajan takaraivossa, mutta kiireessä pakottamalla ei voi kirjoittaa. Runoja on kyllä putkahdellut senkin edestä. Nyt olen ottanut tavakseni puhua runot ja ajatukset puhelimen sanelukonetoiminnon muistiin, yleensä kun nuo putkahtavat esiin juuri autoa ajaessa jolloin on paha alkaa kirjoittaa ajatuksia ylös..

Lasillinen punaviiniä lämmittää. Elämä on rauhallista ja hyvää. Nautin tästä hetkestä nyt hetken.

Sohvaunelmia

Kauan sitä haaveiltiin.. Tässä se nyt on.. Ja todistettavasti sohva on joskus ollut vaalea beige, tuskin se sitä kauaa on..

Sanatonta

Olisiko kellään myydä toimivaa kristallipalloa? Vähän käytetty, tai hyvin palvellut. Kunhan varmasti kertoo mitä muiden mielessä liikkuu... vai liikkuuko..

Olen toivonut, pyytänyt, rukoillut ja jopa uhkaillut. En ehkä tarpeeksi, mutta olen yrittänyt. Jos ja kun toinen ei avaa sanaista arkkuaan, en voi muuta kuin tehdä ratkaisut omien mielipiteiden mukaan. Ei keskustelua ole se että toinen toteaa vain ajattelevansa asioista pitkälti samoin.. Mistä asioista?? Jos annan kaksi vaihtoehtoa - Valitse noista, ei voi sanoa ajattelevansa asioista pitkälti samoin..

Kyllähän kumpikin rakastaa. Tavallaan. Vaan jos palaset eivät sovi yhteen. Miksi rikkoa, repiä ja raadella hitaasti mutta varmasti kahta sielua.. Miksi, miksi, miksi..

Silti jokin osa minusta yhä huutaa antamaan aikaa.. vaikka toinen osa tietää ettei aika muuta mitään.. Ainoa jota voisin muuttaa on itseni, enkä taida haluta muuttua siihen suuntaan joka tekisi tässä tilanteessa onnelliseksi. Sillä se tarkoittaisi eräiden osa-alueiden totaalista tappamista..

Rakkaus on tahtolaji

Pohdiskelin tänään voiko sammuneen liekin sytyttää uuteen roihuun. Kuulemma voi, kyse on vain tahdosta. Mutta tahtooko? Uskooko siihen että vuosien jälkeen se jokin voi syttyä uudelleen? Voiko ja haluaako pyyhkiä kaiken huonon pois, putsata pöydän ja uskoa? Niin, olen aina ollut huono uskomaan itseeni. Muihin voin helposti uskoa ja luottaa kuin vuoreen, mutta itseeni...

Rakkaus ei sinänsä vaadi tahtoa, rakkaus ei häviä mihinkään, pääsääntöisesti. Se vain muuttaa olemustaan, intohimo vaihtuu ystävyydeksi ja toveruudeksi, rakastuminen arkipäiväksi. Jos rakkaus olisi tahtolaji, en haikailisi aina sitä mitä en voi saavuttaa. Kohdistaisin (ja niin varmasti kaikki muutkin) rakkauden sinne mistä varmasti saisin vastarakkautta. Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Onnellista elämää yksinkertaisuudessaan. Vaan kun rakkautta ei voi määrätä. Se kipunoi sielä missä ei saisi, se roihahtaa liekkiin vaikka järki sanoo että kohde on täysin väärä, ajankohta mahdoton. Ja se hiipuu olemattomiin vaikka kaikki on hyvin ja rakkautta tulvii ympärilleni ovista ja ikkunoista..

Se ei ole tahdosta kiinni. Tai jos on niin tahtoni haluaa muita asioita kuin järkeni...

tasavertaisuus

Viime aikoina olen kovin runsaasti pohdiskellut parisuhdetta (jep, olette huomanneet).. Tänään pohdiskelun kohteena oli parisuhteen tasavertaisuus. Sanotaan että onnellisimmillaan ihminen on tasavertaisen kumppanin keralla.. Sanotaan ja sanotaan, mutta onko se oikeasti niin?

Mitä on tasavertaisuus? Onko se sitä että kumpikin tienaa yhtä paljon ja maksaa oman osansa kuluista? Vai olisiko se ennemminkin niin että kumpikin huolehtii omasta osa-alueestaan ja tuo toisen elämään sen mitä toinen tarvitsee, kaipaa ja haluaa, riippumatta siitä kuinka sinänsä tasa-arvoisia puoliskot olisivat. Jos toinen haluaa valvoa, huolehtia ja ylläpitää toisen hyvinvointia, ja toinen haluaa antaa kaiken päätäntävallan toiselle osapuolelle, eikö tällainen pari olisi äärimmäisen tasavertainen? Tietysti olettamuksena on että kyseinen pari haluaa säilyttää valitsemansa "roolit". Jos jossakin vaiheessa tilanne heilahtaakin toisen kapinoimiseen siitä kuinka hänen aina pitää kantaa vastuu kaikesta tai toisen pettymykseen siitä kuinka hän ei koskaan saa päättää mistään, silloin onnellisuus voi olla kovinkin kaukana.

Eikö tasavertaisuus tarkoita siis juuri toisen tasapainotusta, sitä että puoliskot täydentävät toisiaan, antavat toiselle täydellisyyden tunteen ja tuntien samalla itse täydetyvänsä? Yhdeksi.

Vaiston varassa

Jälleen kerran se tuli todistettua, vaistoni ilmeisesti toimii edelleen. Sainhan viime viikolla uuden työn, jonka lopullinen vastaanotto oli sopimuksen allekirjoitusta vaille valmis. Paperitkin olivat itseasiassa jo allekirjoitettuna ja odottamassa sitä että saisin kuoren postiin. Tuo kuori pyöri autossani, jokin pidätteli laittamasta kuorta postiin. Jotenkin tuntui ettei tuo ehkä sittenkään olisi minun juttu.. ainakaan vielä..

Tänään oli sitten työpalaveri. Ja kuten olin jo aiemmin ajatellut, työsuhteeni kyseiseen firmaan päättyy lokakuun alussa.. Se olikin sitten ainoa asia joka meni juuri kuten olin ajatellut.. Työni jatkuvat, ainakin toistaiseksi, tosin nyt sillä muutoksella että laskutan yritystä toiminimeni kautta. Joten tavallaan olen nyt tuntityöläinen, ja mikä parasta, minulla on mahdollisuus myös hoitaa muita keikkoja vaikka olenkin sopimuksessa tuonne. Eli en ole kahdeksasta neljään enää sidottuna toimistolle. Tuntuu hyvältä. Tuntuu todella hyvältä..

Eihän tämä ole mikään ikuisuus-ratkaisu. Mutta ainakin saan pehmeän laskun muihin töihin. Täytyy vain taas muutenkin luottaa siihen mitä vaistoni sanoo..

sattuu.. sattuu...

Hermokipu, tuo todellakin hermoja raastava kipu. Pari päivää se on hiipinyt kuin huomaamatta kimppuuni, pistelynä pakarassa, tunteena kuin oikean reiden takaosa olisi avohaavaa. Hidasta pahenemista, enkä taaskaan ajoissa kiinnittänyt siihen huomiota. Nyt tuska raastaa oikeaa jalkaa pitkin kuin hermot olisi viritetty viulun kieliksi. Iskias.

Kuin vastapainona jalan riistävälle tuskailulle on vasen olkavarsi ja käsivarsi myös tuskaileva.. Olenhan tiennyt olevani kiero ihminen (sanan kaikissa merkityksissä) ja kerta toisensa jälkeen terapeuttini yrittää oikaista olemustani, mutta näköjään ainakin nämä tuskaisat oireilut tulevat selkeästi samasta lähteestä vaikka eri puolille heijastuvatkin..

Ja, vaikka tuskailee ja kipuilee, niin yritän selvitä päivästä ilman kipulääkkeitä (saa nähdä onnistuuko). Illalla on pilates, tuon uskoisin ainakin auttavan issiakseen venyttävyydellään ja pistämällä veren kiertämään elimistössä..

Pitäisi vissiin vähän vähentää tuota autossa istumista, sillä lienee osuutensa tähän asiaan..

Kasvava varmuus..

Keräilin perjantaille taiteiden yöhön esitettäväksi muutamia runoja. Kohdalle osui seuraava tuotokseni:

Pelko

Pelkään huomista päivää.
Itseäni
Varjoja

Pelkään ottaa sen askeleen
Irroittautua
leijua

Tuulessa kulkeva kevyt höyhen.
Uudet tuulet
maisemat
haasteet

Pyörittelevä tuuli
hyväellen poskellani
kuin kosketuksesi

Hiljainen kuiskaus korvaani:
Minä autan sinua

Luin runoa muutamaankin otteeseen ääneen, saadakseni sen toimimaan. Se mitä mielessä oli kun tuota kirjoitin ei ollut ensimmäisiä kertoja äänessä yhtään niin voimakkaana tunteena kuin olisin toivonut. Runoa lukiessa tapahtui muutakin kuin pelkkä runon rytmin ja tunteen löytäminen. Vahvistuin. Uskoin taas itseeni. Uskoin siihen että ne ratkaisut joita nyt työn osalta olen tekemässä ovat oikeita. En minä ole näiden muutosten keskellä yksin. Olen saanut lupauksen, useita kertoja, että saan apua ja tukea. Miksi sen uskominen on ollut niin vaikeaa? Miksi mielen on pitänyt räpiköidä kuin kala verkossa peläten epäonnistumista? Nyt uskoin, nyt luotin.

Mieleni on ollut koko aamun kovin rauhallinen.. Ihanaa

epävarmuutta ilmassa

Juuri kun kuvittelen kaiken olevan selkeää ja varmaa. Juuri kun oletan ohjien olevan kädessäni tiukasti ja suunnan selvillä, eivät asiat menekään kuten oletin. Ei olettamaani reaktiota. Ei toimintamallia johon olin varautunut..

Nyt tunnen olevani eksynyt. Totaalisen hukassa. Joudunko miettimään uudestaan. Joudunko etsimään toisen ratkaisun. Entä jos ratkaisua ei olekaan? Entä jos päivästä toiseen, vuodesta vuoteen tulen kiertämään samaa kehää, yhtä jumissa kuin häkkiinsä vangittu tiikeri. Entä jos..

Onko tämä oikein? Onko tämä väärin? Juuri näinkö asioiden pitikin mennä? Vai onko tämä taas vain harhaa. Harhaa johon on helppo takertua. Turruttaa itsensä uskomaan kaiken olevan hyvin. Asiat ovat hyvin tänään. Ovatko ne hyvin vielä huomenna. En tiedä. En oikeastaan edes jaksa välittää. Tällä hetkellä olen tässä. Irti päästäen. Rimpuilematta. Vaikka se pieni ääni rinnassani huutaa. Huutaa vääryyttään. Ikäväänsä. Annan järjen äänen vaientaa sen. Järjen joka vakuuttaa näin olevan paras.. Onko? Onko oikeasti? Onko vielä huomennakin?

Rauhallisuus

Kumma juttu kuinka asian tiedostaminen toi taas rauhan. Tiedän eräiden tahojen nyt nyökyttelevän tyytyväisenä myhäillen. Niin tiedostaminen tuo aina rauhan..

Tiedostaminen ei vielä tarkoita sitä että asiat olisi muuttuneet paremmaksi, mutta se tarkoittaa että asioille voi tehdä jotain. Ja jos ei voi tehdä, on vain hyväksyttävä.

Mielessäni olen tehnyt jo kaikki muutokset. Järjestänyt elämäni sille mallille joka minulle sopii. Valitettava tosiasia vain on se että minun elämäni ei ole ihan pelkästään minun, vaan päätökseni ja tekoni vaikuttavat muidenkin elämään, tavalla tai toisella. Joten kaikki ei tule menemään ihan kuten olen mielessä ajatellut.. Sillä ei ole sinänsä merkitystä, vain sillä on merkitystä että olen selvittänyt asian mielessä itselleni. Olen tiedostanut tunteeni ja haluni, ja tiedän nyt missä asioissa en tee kompromisseja..

Elämme mielenkiintoisia aikoja..

mee-mee

Pitkään aikaan ei ole tullut meemattua, johtuen osin siitä että pitkään aikaan ei ole tullut luettua toisten blogeja niin että niissä olisi ollut sopivia meemejä..

Omaa blogiani (itserakas, minäkö) selatessa osui tällainen vanha hyvä ajatusleikki kohdalle. Hyvät jutut kestävät muutamankin toiston. Eli:

10 vuotta sitten minä...
1. Asuin Tapulikaupungissa kaupungin vuokra-asunnossa
2. Elin onnellisessa avoliitossa ja kuvittelin meneväni piakkoin naimisiin
3. Työskentelin Hobby Hallin varastolla tehden satunnaisia kauneushommia

5 vuotta sitten minä...
1. Asuin puoliskon kanssa (pankin)omassa Pääskyn pesässä sörnäisissä
2. Kävin läpi rankkaa parisuhdekriisiä..
3. Työskentelin yksityisyritäjänä kauneuden parissa

3 vuotta sitten minä...
1. Asuin puoliskon kanssa vuokralla omakotitaloa Sipoossa
2. Kävin edelleen läpi parisuhdekriisiä, mutta eteenpäin mentiin päivä kerrallaan
3. Työskentelin hoiva-alalla palveluassistenttina ja pyöritin omaa firmaa rinnalla..

1 vuosi sitten minä...
1. Muutin puoliskon kanssa omaan (pankin siis) hirsimökkiin keskelle Askolan metsiä
2. Hain elämään ja parisuhteeseen tasapainoa tavalla jos toisella
3. Työskentelin yhä palveluassistenttina ja yrittäjänä

Tähän asti tänä vuonna minä...
1. Olen "rakentanut" yhteistä kotia maalla
2. Olen todennut etteivät asiat haikailemalla parane, vaan on joko lopetettava kuun tavoittelu taivalta tai alettava tehdä asioille tosissaan jotain..
3. Teen töitä projektiassistenttina ja lisäksi toimin yrittäjänä..

Eilen minä...
1. Kävin ihanan nuoren ihmisen rippijuhlissa, perheen kanssa rämpimässä suolla ja keräsin mustaviinimarjoja
2. Tiuskahdin ja harrastin mykkäkoulua..
3. Vietin vapaapäivää ilman ajatustakaan töistä

Tänään minä...
1. Roikuin hermoromahduksen partaalla töissä
2. Harkitsen elämän ratkaisuja
3. Olen illan koulutuksessa ja hoidan asiakaskontakteja sen jälkeen

Huomenna minä...
1. Kulutan päivän toimistolla
2. Lämmitän saunan ja värjään hiukseni
3. Hoidan muutaman rästityön pois päiväjärjestyksestä

huomion keskipiste

Puhuin ystäväni kanssa odotuksista parisuhteessa. Kuinka täysillä tuossa olisikaan oltava mukana. Tosissaan, jottan voisi odottaa toiselta samaa. Oma haihatteleva luonteeni on ajoittain nostanut mieleeni milloin minkäkinlaisia ajatuksia siitä mitä parisuhteelta haluaisin. Kuinka haluaisin säilyttää vapauteni ja silti saada hellyyden ja luottamuksen. Tai kuinka olisin tyytyväinen "toisena naisena", jolloin voisin nauttia suhteen parhaista puolista (hyvistä hetkistä, hellyydestä, seksistä) joutumatta kestämään arkea..

Ystäväni sanoi parisuhteen vaativan kummaltakin kompromisseja. Miksi? Miksi aina pitäisi antaa periksi, luopua omista odotuksistaan, haluistaan ja tarpeistaan? Miksi sen sijaan että olisi kaksi täydellisen onnellista ihmistä onkin kaksi osin onnetonta. Toki ihminen muuttuu. Tietysti ihminen mukautuu, mutta miksi pitäisi ehdoin tahdoin odottaa, edellyttää ja valmistautua tekemään kompromisseja? Jos toinen tykkää makkarasta ja toinen juustosta, ei se edellytä kompromisseja jotta jääkaappiin voi ostaa kumpaakin. Jos toinen on vegetaristi ja toinen rakastaa lihaa, ei sekään vaadi kummankaan kompromissejä, ellein nyt ehdottomasti halua mukautua toisen ruokavalioon, muutoin se vaatii vain hiukan vaivannäköä..

Mitäkö minä haluan? Tiedän olevani taas itsekäs ja omaan napaani tuijottaja, mutta tämä on minun blogini ja minulla on oikeus olla täällä täydellisen egoistinen narsisti.. En minä paljoa vaadi, haluan vain olla elämäni miehen huomion keskipiste. En odota jatkuvaa palvomista, mutten halua hävitä autolle, moottoripyörälle, televisiolle, tietokoneelle, urheilulle tai edes ystäville. Kaikille noille ja paljon muullekin luovutan ilolla aikaa ja huomiota, KUN minun tarpeeni on täytetty. En odota toisen ihmisen kulkevan rinnallani 24/7, kertovan kuinka ihana olenkaan, tai suunnilleen pureskelevan ruokani puolestani. Odotan vain että kun tarvitsen häntä, kun haluan häntä, tai kun kaipaan mielipidetään on hän olemassa juuri minua varten. Ei puolihuolimattomalla toteamuksella "joo-joo, ihan kohta".. vaan juuri silloin, edes sen verran että kertoo koska hänellä on aikaa minulle ja tarpeilleni..

Parisuhde on vuorovaikutusta. Mihin itse sitten lupaudun ja sitoudun. Aivan samoihin asioihin. Antamaan aikani, rakkauteni ja huomioni toisen sitä tarvitessa. Järjestelellen menemiseni ja tekemiseni sen mukaan että asetan toisen elämäni tärkeimmäksi asiaksi ennen töitä ja harrasteita. Yksittäisissä asioissa voin tehdä kompromisseja, jos minä haluaisin mennä syömään kiinalaiseen ja hänen mielensä tekeekin sushia, voin aivan hyvin myöntyä tahtoonsa, tietäen että jousto toimii toisinkin päin..

Tätä minä haluan. Nyt olen sen pukenut sanoiksi.. vihdoin

aloillaan, polvillaan..

Tehdessäni viime keväänä viimeisimmän aarrekartan, osui eteeni otsikon lause. En muista kunnolla mikä oli alkuperäisen lauseen kokonaissanoma, mutta nuo kaksi sanaa pysäyttivät. Sitä halusin, voiman joka auttaisi pysähtymään. Jonkin joka lopettaisi levottoman haihatteluni sinne tänne..

Äsken vihdoin kotiin päästyäni huomasin olevani totaalisen väsynyt. En henkisesti, vaan fyysisesti. Takana on monivaiheinen päivä, jonka mittaan on moni asia selkeytynyt. Jotenkin tuntuu että tämä väsymys on hyvää väsymystä, sitä joka vaivuttaa rentouttavaan uneen joka nollaa mielen ja antaa mahdollisuuden pysähtyä. Viime päivinä on tapahtunut paljon. Ennenkin olen sanonut uskovani asioilla olevan tarkoituksensa ja ihmisten ja tapahtumien tulevan eteen yleensä silloin kun on niiden aika. Tänään sain kuulla olevani monelta osin paremmassa kunnossa kuin puolisen vuotta sitten. Tiedostan sen muutoksen itsekin. Vaikka yhä haikailen monesti mahdottoman perään, tai haluaisin juuri sitä mitä minulla ei ole tai mitä en voi saada, tiedostan asiat eri tavoin kuin ennen. Tiedostan milloin jokin tekemäni tai sanomani asia, se kuinka reagoin eri tilanteisiin, on vain egoni eli tarvettani päteä, voittaa tai saada hyväksyntää. Olen huomannut entistä useammin kykeneväni kohtaamaan kanssaihmiset pystypäin ja tyynenä. Minä joka ennen epäröin ja vihasin päätösten tekemistä (pahimmillaan ratkaisin asioita heittämällä lanttia kun en osannut päättää, enkä siltikään edes luottanut kolikon kertomaan..) olen saanut oppia että päätös on tehtävä. Se onko päätös oikea vai väärä, on toisarvoista, sillä tarvittaessa tilanteen voi arvioida uudestaan ja tehdä uusia päätöksiä...

Totesin tänään että vielä jokin klikki korvieni välissä huutaa epävarmana työ-ratkaisujen suhteen, mutta samalla kuitenkin epäonnistumisen pelko on kadonnut jonnekin. Vaikkei kuulemma tunteille ole olemassa on/off-katkaisijaa, niin muuten ihmisen mieleen voi vaikuttaa hyvinkin vahvasti.Vaikka aina usko itseensä ja omiin kykyihin ei yksistään riittäisi kantamaan, mutta se kun vahvempi taho, "auktoriteetti", kertoo että osaan ja voin, vaikuttaa tuo niin että epävarmuus ja turvattomuus katoaa..

Tuntuu että aamulla on oltava muistiinpanovälineet valmiina, sillä tulevan yön jälkeen on varmasti monia ylös merkittäviä asioita..

Mikä minä olen..

Naamakirjaa selaillessani osui kohdalle useita määritteleviä pikku pelejä. Milloin määritellään mikä kukka ollaan, toisinaan taas mikä paukku jne jne. Aloin miettiä mitä kaikkea itse olen.

Viime viikolla tuli yhdestä suosikki kirjoistani tehty elokuva: Kadotettujen kuningatar. Olen aina ollut vampyyri-fani, ja voinee kai jollain tasolla sanoa näinollen että olen vampyyri. En toki juoksentele tuolla pitkin öitä pureskelemassa ihmisten kauloja, mutta kaikkiaan tuossa ajatuksessa on jotain niin kovin kiehtovaa että kaikki vampeista kertovat kirjat ja elokuvat ovat viehättäneet.

Mitä muuta olen?

Olen intiaani. Samoin kuin verenimijät ovat intiaanit aina kiehtoneet. Koko lapsuuteni muistan leikkineeni intiaania, ja jotakin tuosta ajatusmallista on aina kulkenut mukanani. En tarkoita nyt mitään tiipii-asumista tms vaan sitä yhteyttä luonnon kanssa ja eräänlaista ykseyttä maailman kanssa. Muistan kuinka lapsena opettelin kävelemään metsässä niin ettei oksakaan risahtanut. Puut, eläimet ja luonto kaikkineen on ollut kuin ystävä, aina.

Entä muuta?

Olen puolihaltija. Jostakin kumman syystä en koskaan ole ajatellut itseäni keijuksi tai haltijaksi, vaan aina puolihaltijaksi (eli siis jos joku ei ole lukenut haltija-sci-fiä selvennettäköön, puolihaltija on siis haltijan ja ihmisen liitosta syntynyt, eli ei täysin ihminen muttei täysin haltijakaan) ja tällä hetkellä ikäni on hiukan alle 400 vuotta.. Ei minulla koskaan mitään ikäkriisiä ole ollut...

Entä vielä?

Olen parantaja. Joskus ammattia valitessa oli vakavassa harkinnassa lääkärin tai eläinlääkärin ammatit. Silloin kun koulussa olisi oikeasti pitänyt tehdä ratkaisuja joilla moiset koulutuslinjat olisivat olleet mahdollisia, ei noiden suunta kuitenkaan houkuttanut. Silti, vaikkei varsinainen lääketiede ole kiinnostanut, on aina ollut jonkinlainen parantaminen taustalla. Jälleen kerran, leikeissä kosketus oli parantava. Nuoruudessa opin sen paljonko voi ihmisiä auttaa pelkällä kuuntelemisella, ja kuinka ollakaan leikkien lisäksi myös todellisessa elämässä kosketukseni on tuonut helpotusta, hieronta on ollut kuulemma synnynnäinen taitoni, tuota jos harjoittelisi, saattaisi joskus oikeastikin saavuttaa tuon nimikkeen..

Mikä minä sitten olen? Olen paljon muutakin kuin nämä neljä, perinteisesti sanottuna: puoliso, ystävä, huora, madonna, rakastajatar, diiva,"äiti", opastaja/kouluttaja, opiskelija, työntekijä, lapsi, lapsenlapsi, sisko, serkku, naapuri.. ja.. ja.. ja..

Ja silti kaikki tuo, kaikki mitä kuvitella saattaa, olen minä.

ahdistus

Kiirettä, sterssiä, toimimattomia koneita...
Toisaalta myös hyviä hetkiä mukavien ihmisten seurassa, välittämistä ja taivaallista liikuntaa..

Mielessä jyllää, mutten ehdi kaikkea kirjoittaa.. vielä..

opiskelijaelämää

Nyt olen sitten virallisesti opiskelija, taas.. No koulu alkaa vasta ensi kuussa ensimmäisellä lähipäivällä, ja varsinaisesti hommiin pääsee vasta seuraavassa kuussa, mutta olen opiskelija yhtä kaikki..

Jotenkin on tuntunut että asioiden loksahdettua korvieni välissä on moni asia alkanut loksahdella kohdalleen myös muuten elämässä. Päätökseni panostaa taas yrittäjyyteen on kuin huomaamatta poikinut myös liudan asiakkaiden yhteydenottoja, ja kalenteri alkaa kuin huomaamatta täyttyä syksyn osalta, jopa niin että on myönnettävä näiden viimeisten noin 35 työpäivän tökkivän urakalla.. Silti taas tänään kuullessani työympäristön muutoksista, häivähti mielessä ajatus "entä jos sittenkin..?". Ammuin ajatuksen alas samalla sekunnilla. Ei, ei näissä tehtävissä ainakaan.. Yksinkertaisesti tiedän sen etten jaksa, etten halua, ja etten näinollen voi.. Miksi siis edes kuvitelmissa antaa aikaa moiselle ajatukselle jonka tiedän käytännössä mahdottomaksi. Ennemmin sitten vaikka lehden jakoa aamuyön tunteina, tai aivotonta liukuhihnatyöskentelyä jolloin mieli saa seikkailla omissa luovuuksissaan.. Ei enää huomion vaativaa pikkutarkkaa näperrystä asian parissa joka ei voi vähempää kiinnostaa.. Olkoonkin että tietyt osa-alueet kiehtoisivat yhä, tiedän että halutessani motivaatiotakin voisi löytyä, mutta jos työnantajan ja minun intressit eivät kohtaa, miksi tuhlaisin voimiani työpaikkaan joka taatusti saa paremmin irti työtehon irti sellaisesta ihmisestä joka pitää juuri tuosta hommasta.. Uskon että omat vahvuuteni ovat aivan muissa asioissa kuin kustannusseuranta-taulukoiden täyttämisessä ja raporttien tekemisessä..

Odotan tältä syksyltä paljon. Odotan itseltäni paljon. Nyt on aika alkaa lunastaa niitä lupauksia joita tähän asti on vain ilmaan heitelty..

Helsinki mereltä

Kävimme porukalla katsomassa KOM-teatterin esityksen Tuntematon sotilas Suomenlinnan kesäteatterissa. Ei voi muuta todeta kuin WOW!

Esitykset jatkuvat vielä käsittääkseni kuukauden eteenpäin, ja suosittelen todellakin lämpimästi. Ihan kaikki katsojat eivät tainneet nähdä esitystä yhtä komediallisena kuin meidän porukka, mutta eipä sille oikein mitään voi kun tietyt hahmot näyttämöllä saavat läheisten piirteitä niin tuppaa tuo naurattamaan..

Vaikken mikään sotafriikki tai tuntemattoman fani olekaan, oli tuo esitys tehty niin selkeäksi ja mukaansa tempaavaksi että esitystä oli kaikkineen ilo (sanan varsinaisessa merkityksessä) katsella.

Lauttamatkalla kaupunki näytti meille kauneimmat kasvonsa. Kyllä Helsinki on kaunis kaupunki. Kuva vaan ei tee oikeutta näkymälle...

pari erosuhdetta

Tämä vuosi on ollut yllättävän muutosrikas parisuhderintamalla. Eroja ja pariutumisia on piisannut usealla taholla. Jäin miettimään näitä eroja. Parin vuoden seurustelun ja/tai avioliiton jälkeiset erot ovat usein niitä jotka jäävät kaivelemaan. Mietitään olisiko enemmän voitu tehdä, olisiko sittenkin pitänyt antaa toiselle mahdollisuus jne. Mutta kun mietin niitä eroja joita oli pidemmistä suhteista, huomasin mielenkiintoisen tosiasian. Toki jos ero tuli toiselle osapuolelle "yllätyksenä" kymmenen (tai kymmenien) vuoden liiton jälkeen, seuraus oli yleensä alkuhämmästyksen jälkeen kaksi onnellista tahoa. Jompi kumpi tai kumpikin löysi elämään melko nopeasti uuden rytmin, uudet tärkeät asiat. Osan kanssa jopa mieleen tuli ajatus, olisiko ero pitänyt tulla aiemmin? Onko ollut perusteltua hakata päätään seinään niin kauan kuin on tehty sen sijaan että pyrittäisiin onnellisuuteen erillään jos sitä ei yhdessä löydetä..

Onko yleensä yhdessä pysymiselle suurin syy pelko siitä mitä ympäristö asiasta sanoo? Tai se että on vain niin totuttu olemaan yhdessä, vaikka elämä on enemmän riitaa kuin rakkautta?

Muistan joskus nähneeni elokuvan jossa parisuhde piti vaihtaa tietyn vuosimäärän jälkeen (olisiko ollut 7 vuotta) ja pääosan esittäjät olivat edelleen niin rakastuneita että halusivat jatkaa yhdessä vaikka laki kielsi moisen.. Nurinkurinen ajatus sinänsä, mutta ehkäpä parisuhteet tulisi olla määräaikaisia ja määräajan täyttyessä pitäisi ottaa etäisyyttä, kartoittaa tilanne ja varmistaa haluaako jatkaa yhdessä..

Mikä sitten olisi oikea aika "tarkistuspisteelle"? Minkä jälkeen voisi todeta tietävänsä onko suhteella kehittymismahdollisuuksia edelleen vai onko tämän ihmisen kanssa kaikki jo tehty? Ja olisiko sitten syytä tyytyä olemaan "vain ystäviä" jos jompi kumpi tai kumpikin kokee ettei suhde tyydytä kaikilla osa-alueilla..? Jään yhä pohtimaan ajatusta...

vaikutuksille altis

Olen tiedostanut taas entistä vahvemmin kuinka vaikutuksille altis olenkaan. En tarkoita että juoksisin muotioikkujen perässä laumasieluna lampaana, vaan sitä kuinka helposti omaksun vaikutuksia niiltä ihmisiltä ja niistä asioista joita haluan. Uskon että oikealla motivaatiolla oppisin vaikka puhumaan kiinaa parissa viikossa.

Mieleni myllerrys viime aikoina ei niinkään ole ollut suoranaista sisäistä taistelua (toki sitäkin) vaan voisi enemmänkin sanoa kanavan avaamiseksi, vaikutteiden vastaanottamiseksi, avautumiseksi mahdollisuuksille. Toisaalta voi sanoa että välttelen vastuuta ratkaisujen teosta, mutta tunnen itseni niin hyvin, että tiedän tarvitsevani aikaa nähdäkseni mihin suuntaan alitajuntani kallistuu. Jos nyt valitsen tien x, eikä se ole oikea, tiedän sisäisten ristiriitojen jatkuvan ja uuden pähkäilyn olevan edessä nopeammin kuin haluaisinkaan.. Tiedän myös sen että kaikille on paras että päätän jotain pian. Ei tee kenenkään mielelle hyvää roikottaa vaihtoehtoja ikuisesti, silloin ei pääse mihinkään vaan vain roikkuu jossain epämääräisessä välitilassa kiinnittymättä mihinkään.. Toisaalta, asiat sietävät myös parin viikon harkinnan, ei ole tarvetta tehdä hätiköityjä ratkaisuja joita katuisin kovin pian..

Vaikutuksia, noita pienen pieniä ohjauksia on tullut tänäänkin jo pariin otteeseen. Puhelu joka kertoo suuntaa tuonne, meili joka vahvistaa ratkaisuja, tekstari joka lisää uskoa.. Minun tarvitsee vain elää tässä ja nyt, valita seuraava askeleeni sen mukaan kun se kohdalle tulee. Ei tarvitse kiirehtiä, ei ylittää siltoja ennenkuin on niiden kohdalla, eikä ennenkaikkea surra mennyttä millään muotoa. Tiedän, uskon ja luotan siihen että jokainen askeleeni saa tarvittavan tuen. Jokainen päätös saa tuekseen suuntaviitan ja vaikeatkin asiat luonnistuvat kun niiden aika on..

Olen onnellinen kaikesta mitä minulla on. Iloitsen jokaisesta pienestä hetkestä, takertumatta. Kiitos elämä!

Teetä ja sympatiaa

Oli mielenkiintoista käydä arvauskeskuksessa tänään. Ei niinkään sen takia että olisin epäillyt minkä diagnoosin tohtori tulee tekemään, tai saanko tarvitsemani saikkulapun, vaan lähinnä sen takia että edessäni oli kerrankin lääkäri joka lausui nimeni oikein.. Tosin täytyy myöntää että hiukan huvitti lääkärin taivastelu kuinka suomalaisella naisella voi olla arabialainen nimi..

Kaksi päivää saikkua vielä. Lääkäri epäili kyseessä olevan viirus. Olisin voinut kertoa lääkärille tämän viiruksen sijaitsevan ihan täysin korvieni välissä, mutta ehkä kuitenkin oli parempi että saikkulappuun tuli maininnaksi pitkittynyt flunssa. Ja tottahan tuo on, nenä oli tukossa ja olo on voimaton, lihaksia ja päätä särkee. Tosiasia on kuitenkin se että kotiin päästyäni olo parani liki heti, tiedän kuitenkin että työkuntoinen en ole, joten levon kannalta..

Ihmetyttää kyllä tässä flunssassa sellainen outo piirre, että vaikken ole muutamaan päivään muuta syönyt kuin teetä, teetä, kahvia, kivennäisvettä ja paria erilaista keittoa sekä muutaman näkkärin päivässä, on paino koko ajan noussut. Ymmärtäisin jos teehen olisin laittanut kilokaupalla hunajaa, mutta jos puolen litran kupilliseen laitan vajaan teelusikallisen. En mielestäni ole mitään suuresti lihottavaa syönyt, mutta paino vain nousee.. No, vaikka ravaan pissillä vähän väliä, lienee valtaosa tuosta teestä kuitenkin varastoitunut vuoteessa rötköttävään elimistöön.. Eli ehkä, toivottavasti, paino putoaa normaaleihin lukemiin heti kun nousen ja alan taas liikkua normaalisti.. Toivon sitä todellakin!

402

Tämä on jo neljässadas toinen blogipäivitykseni.. uskomatonta.. Jos jokainen näistä päivityksistä olisi ollut sivu kirjaani, olisin jo kirjoittanut melko paksun kirjan.. Unelmien toteuttaminen voi eteenpäin katsottuna vaikuttaa vaikealta, mutta kun katsoo huomaamatta tehtyjä "saavutuksia" huomaa että kaikki, todellakin KAIKKI asiat ovat mahdollisia kun vain edetään pala ja askel kerrallaan..

Sain tänään ystävältäni ihanan sähköpostin, ja haluan jakaa sen kaikkien kanssa..


George Carlinin ajatuksia ikääntymisestä.
(Kertakaikkisen upeaa tekstiä)

Ainoa ajanjakso elämässämme
jolloin pidämme vanhenemisesta,
on silloin kun olemme lapsia.
Jos olet vähemmän kuin 10-vuotias,
olet niin innoissasi vanhenemisesta
että ajattelet ikääsi murtolukuina.

'Kuinka vanha olet?'
'Olen neljä ja puoli!'
(Et ikinä tule olemaan
kolmekymmentäkuusi ja puoli.)
Olet neljä ja puoli ja ihan kohta viisi!
Siinä on koko jutun juoni.

Teini-ikäisenä sinua ei pidättele enää mikään.
Hypit seuraavaan mahdolliseen numeroon,
tai jopa parin numeron ylitse.

'Kuinka vanha olet?'
'Ihan juuri 16!'
(Voisit sanoa 13 mutta ihan kohta olet 16!)
Ja sitten tulee elämäsi paras päivä...

Tulet 21 vuoden ikään.
Jopa sen sanominen on kuin pieni seremonia:
TULET 21 VUODEN IKÄISEKSI.
JESSSS!!!

Mutta sitten täytät 30.
Oho, mitä oikein tapahtui?
Ihan kuin olisit hapanta maitoa!
(Hän täytti ja meidän piti heittää hänet pois.)
Enää ei ole hauskaa. Olet vain hapan möykky.
Mikä on vinossa? Mikä on muuttunut?

TULET 21-vuotiaaksi, TÄYTÄT 30 vuotta,
ja sitten LÄHESTYT neljääkymmentä.
(Ohhoh! Painahan jarrua, kaikki on luisumassa käsistä!)
Ennen kuin huomaatkaan, SAAVUTAT 50 ja kaikki
mistä ikinä unelmoit, on mennyttä.

Mutta odotas!!!
Sinä SELVIYDYT kuusikymppiseksi.
Etpä olisi uskonut!

Sinä siis TULET 21-vuotiaaksi, TÄYTÄT 30,
LÄHESTYT neljääkymmentä, SAAVUTAT 50
ja SELVIYDYT kuusikymppiseksi.

Olet saavuttanut jo sellaisen vauhdin,
että TÖMÄHDÄT seitsemäänkymmeneen!
Sen jälkeen elämä onkin jo päivä kerrallaan -meinikiä.
Tömähdät jopa keskiviikkoon!

Pääset kahdeksalle kymmenellesi ja
jokainen päivä on täydellinen ympyrä:
TÖMÄHDÄT lounasaikaan;
päivä TÄYTTÄÄ 16:30 ;
SAAVUTAT nukkumaanmenoajan.
Eikä se siihen pääty.

Yhdeksänkymppisenä alat kulkea takaperin;
'Olin IHAN JUURI 92.'

Sitten tapahtuu outoja.
Jos sinusta joskus tulee satavuotias,
tulet uudelleen lapseksi.
'Olen 100 ja puoli!'

Tulkoon sinusta terve 100 ja puolivuotias!

KUINKA PYSYÄ NUORENA?

1. Heitä mielestäsi turhat numerot.
Niihin kuuluvat: ikä, pituus ja paino.
Anna lääkärisi huolehtia niistä.
Siitähän sinä hänelle maksat.

2. Pidä vain iloluontoiset ystävät.
Hapannaamat saavat sinutkin masentumaan.

3. Jatka oppimista.
Opettele tietämään enemmän tietokoneista,
käsitöistä, puutarhanhoidosta, mistä tahansa.
Älä ikinä anna aivojen laiskotella.
'Joutilas mieli on paholaisen työkalu.'
Ja paholaisen nimi on Alzheimer.

4. Nauti pienistä asioista.

5. Naura usein, pitkään ja äänekkäästi.
Naura kunnes joudut haukkomaan henkeäsi.

6. Joskus kyyneleet vaan tulevat.
Kestä se, sure ja jatka elämää.
Ainoa ihminen joka on kanssamme elämämme
loppuun saakka, katsoo vastaan peilistä.
ELÄ niin kauan kuin olet elossa.

7. Ympäröi itsesi asioilla joita rakastat,
olipa se perhettä, lemmikkieläimiä, muistoja,
musiikkia, kasveja, harrastuksia, mitä tahansa.
Kotisi on turvapaikkasi.

8. Pidä huolta terveydestäsi:
Jos se on hyvä, säilytä se.
Jos se on häilyvä, paranna sitä.
Jos et voi itse sitä parantaa, hanki apua.

9. Älä tee matkoja syyllisyyteen.
Tee reissu ostoskeskukseen,
tai toiseen kaupunkiin,
tai jopa toiseen maahan.
Mutta älä mene sinne
missä syyllisyys asuu.

10.Jokaisen tilaisuuden tullen:
kerro rakkaimmillesi
että rakastat heitä.

JA MUISTA AINA:
Elämää ei mitata
hengenvetojen määrällä,
vaan niiden hetkien määrällä,
jotka saavat
henkemme salpautumaan.

Huumehoureita..

Ei sentään huume, vain ja ainoastaan kuume.. Eikä edes kuume kipua mihinkään huippulukemiin, vain juuri sen verran että joka ikistä lihasta, luuta ja niveltä särkee. Sen verran tuskaista etten jaksa keskittyä kirjan lukemiseen, mutta sähköpostien ja blogin räplääminen läppärillä vuoteessa makoillen onnistuu.. Enemmän kuin todellinen kropan hätähuuto taisi tämä flunssa olla mielen vaatima tauko. Hetki jolloin voin olla yksin kotona, ilman että kukaan edellyttää ja odottaa minun tekevän yhtikäs mitään. Aika jolloin voin pyöritellä ajatuksiani vapaasti pohdiskellen ilman että huomiotani revitään miljoonaan suuntaan.

Sairaspäivänä, jos en jaksa lukea, tulee tuijotettua telkkaria. Tai lähinnä tuo ruutujumala on auki, suoltaen tasaista virtaansa täyttämään hiljaisuutta. Jostakin syystä sairastaessa en halua olla täydessä hiljaisuudessa (poikkeuksena migreenikohtaus jonka aikana toivon totaalista hiljaisuutta ja pimeyttä). Sairastamiseen "kuuluu" jopa ärsyttävän ostosteeveen katselu. Ohjelma, tai sanoisinko mainoskimara, jota normaaliolosuhteissa en todellakaan katso. Ja jälleen kerran huomasin kuinka koukuttava tuo onkaan, olin heti kättelyssä valmis tilaamaan höyrysilittimen jolla voi silittää vaatteet suoraan henkarissa (olkoonkin etten ymmärrä miksi farkut tulisi silittää), Windsor Pilates setin, sekä höyrytoimisen lattian puhdistimen.. No onneksi terve järkeni kertoi etten tarvitse tuota lattiapuhdistinta. Ja että todennäköisesti höyrysilitin olisi pääsääntöisesti käyttämättä, vihaan silitystä. Ja vaikka pilates-setti olisikin sinänsä fiksu, voisin treenata kotona, tunnen itseni niin hyvin että tiedän että mikäli en raahaa itseäni tunneille, en treenaa kotonakaan.. Enhän ole tehnyt treenejä jumppapallollani, kuminauhallani tai joga-videon tahdissakaan..
Pidän siis edelleen koneesta poissa ostoshelvettien osoitteet ja keskityn aivojen nollakäyttöön..

Niin, aikaa ajatella. Kirjani alkaa hahmottua. Muutama muukin päätös on vahvistunut mielessäni. Osa muutoksista tapahtuu heti, osa pian, osa saa muutaman kuukauden aikaa seurailulle ennen lopullista päätöstä. Jostakin syystä mieleeni on hiipinyt taas astetta rauhallisempi varmuus. Ne asiat joita olin pelännyt, menetykset, ovat jotenkin muuttaneet olemustaan. En pelkää enään, vaan luotan että asioille löytyy oikeat ratkaisut ja elämälle näin oikea suunta.

Voimaton ja väsynyt

Mukava viikonloppu, kokonaisuutena. Olkoonkin että olen väsynyt, henkisesti ja fyysisesti. Olen ruhjeilla: oikea puoli verinaarmuilla ja poltettu käsi. Lihakset jumissa. Kuumeilevan flunssainen olo..

Mutta, lauantaina ehdin nauttia hyvästä kirjasta aurinkoa palvoen. Kokata ruuan josta sain kaikilta osallisilta kiitosta. Saunoa ja uida.

Olihan tunteiden myrskyäkin ilmassa. Ei paratiisia ilman myrkkyä..

Nyt flunssan raadellessa kroppaa, tuntuu että voisin käpertyä peiton alle piiloon pahaa maailmaa.. vaan tällä viikolla moiseen ei ole aikaa..

Kesäilta

Mikä ihanampaa kuin tyyni kesäilta mökillä, järven rannalla, suomen suven ollessa parhaimmillaan ympärillä..

Pimennys

Näin, vaikkei kuvasta näykään.. Jotenkin epätodellinen valaistus, fiilis..

Lukuja

61,7
2
38-39
3

kun työssä joutuu pyörittelemään lukuja, niin pyörittelee noita omassa elämässäkin..

Painon kipuaminen alkukesän hyvistä lukemista on onneksi pysähtynyt ja hiljalleen alkanut taas pudota. Kahden viikon kuluttua alkavat "omat" pilatestunnit, joten elämä saa taas siltä osin oikean rytmin. Alkuviikosta selviää onko edessä (tästä päivästä laskettuna) 38 vai 39 työaamua.. Vaikka pieni kaiherrus mielessä kummittelee kertomassa että ihan hyvin voisin jatkaa työskentelyä nykyisessä paikassa, niin käytännössä tiedän etten voi.
Tärkeitä ei tällä kertaa ole kuutta vain kolme

Väkivaltaisuus

Mielenkiintoista huomata mikä asia saa ihmiset kommentoimaan. Kun puhuu asioista joihin oikeastaan toivoisi jonkun sanovan jotain, on hiljaista. Kun purkaa tuskan johon ei ohjeita kaipaa, sillä tietää kyllä mikä olisi oikein, niitä kyllä tarjotaan..

Jäin tuon edellisen viestin kommentin jälkeen miettimään kuinka monia ihmisiä suomestakin löytyy joilla "vastaavassa" tilanteessa kuin itsellä meni kuppi nurin kuten meni, pato on murtunut vielä pahemmin. Lienee monia surullisia tarinoita joissa se kiltti ja kunnollinen perheenäiti/isä on tarttunut vihan roihahtaessa veitseen ja puukottanut vastapuolta kunnes tuo ei enää ole ärsyttämässä. Ei nuokaan ihmiset ole käyttäytyneet väkivaltaisesti aiemmin. Ei heillä ole ollut tapana ratkaista ongelmia nyrkein tai ylipäätään väkivallalla. On niitä ihmisiä jotka ovat nielleet pahan olonsa. Kerta toisensa jälkeen nöyrtyneet vastaanottamaan sen missä muodossa elämä päättää paskaa kaataa niskaan. Ei ole puhuttu asioista. Ei ole selvitetty ongelmia. Ei ole haettu apua siihen mistä lopullisena seurauksena onkin vakava väkivallan teko. Jälleen kerran, tuo alla oleva kommentti osui sikäli kohdalleen että apua tulisi hakea, mutta onko se että kerran kohottaa kätensä toista kohtaan syy hakea apua väkivaltaisuuteen? Eiköhän tärkeämpää ole saada apua niihin syihin jotka moisen reaktion aiheuttavat.

Sitten on tuo toinen "koulukunta". Se jossa joka perjantain rituaaliin kuuluu pullo kossua ja perheen piekseminen. Sinänsä mielenkiintoinen ajatus sekin, että yleensä perheen hakkaajat tosiaan harrastavat väkivaltaa aineiden vaikutuksen alaisena. Selvinpäin nuo lienevät yleisesti normaaleja ihmisiä normaalein murhein. Jälleen, onko ongelma ihminen joka kumoaa viinan kurkkuunsa ja herättää pedon sisältään vai se kuningas alkoholi? Eikö tällaiselle ihmiselle ole tärkeämpää löytää muita keinoja purkaa pahaa oloaan kuin viina ja sen päälle riehuminen.

Ja väkivallassa on aina myös toinen puoli, osapuoli. Yksi asiansa ovat nämä tilanteet jossa sanat loppuvat, tai niiden teho loppuu ja fyysinen voima puhuu puolestaan. Toinen ovat nämä, sinänsä osin sama asia, toistuvat väkivallan teot. Sanotaanhan että kun kerran on kohottanyt kätensä lyöntiin on toinen kerta helpompi tehdä. Entä sitten se vastapuoli, se joka jää odottamaan lyöntiä (tai kuten julkkistappelupari Nykänen-Tapola, jossa kummankin nyrkit heiluu). Kerta menee vielä "vahinkona", mutta kun tuo alkaa olla enemmän tapa ja tottumus, kun viikon lähestyessä loppua tietää odottaa viikonlopun selkäsaunaa.. Kuinka paljon uhri on muuta kuin uhri. Kuinka tällaisen ihminen jää odottamaan seuraavaa lyöntiä? Kuinka usein "uhri" jopa tiedostamattomasti nauttii omasta tuskastaan ja ärsyttää toisen tuolle rajalle. Voin myöntää itse olevani tällaista ärsyttäjätyyppiä, kun itsellä leikkaa väärässä paikassa kiinni, en yleensä lyö vaan ärsytän toisen lyömään voidakseni sitten olla se marttyyri..

Loppuyhteenvetona totean ettei kuntonyrkkeily liene mulle sopiva harrastus, jos kertakokeilu lisää lyöntirefleksiä tässä määrin...