Simpukka

Tiedättehän sen tunteen kun kaikki on hyvin, kun on oppinut luottamaan ja avautumaan. Sen tunteen kun itseään voi ilmaista vapautuneesti tarvitsematta pelätä mitä reaktioita omat ajatukset ja tunteet vastapuolessa herättävät. Se on autuas tunne.

Tuon tunteen säilyminen on kuitenkin taiteilua veitsen terällä. Yksi sana, yksi väärä reaktio horjuttaa tasapainon ja kuori alkaa huomaamatta rakentua suojaamaan herkkää ydintä. Muurit kohoavat hitaasti mutta varmasti. Tuntuu kuin olisin isossa ämpärissä, ja vesi vääjäämättä nousee. Yritän taistella vastaan, en halua noita muureja ympärilleni, en halua veden hukuttavan minua, mutta vaikka tiedostan kilven rakentumisen ympärilleni, en voi sitä estää.. Jälleen kerran, vaikka uskoin, toivoin ja kuvittelin toisin, joudun myöntämään reagoivani liian helposti toisten sanomisiin ja tekemisiin.

Kuinka helppoa olisikin luovuttaa ja palata entisiin toimintamalleihin.. En osaa yksin, en jaksa..
ja silti, tiedän tämänkin pohjanoteerauksen menevän ohi. Tiedän pukevani hymyn kasvoille, hampaat irvessä pakottavani itseni jaksamaan, kunnes hiljalleen kipu laantuu ja seuraava askel on taas helpompi astua kuin edellinen..