Aallonpohjalta huipulle..

Olen tunnetusti tunneihminen. Reagoin kaikkeen hyvin vahvasti tunteillen.

Ihmisten saapuminen elämääni on usein hyvin pitkä prosessi, olkoonkin että joidenkin kanssa on heti "samalla aaltopituudella". Kun sitten uudelle ihmiselle on pedattu paikka elämääni, en enää suostu hänestä mielelläni luopumaan luopumaan. Toki on niitä ystävyyksiä jotka ovat vuosien mittaan haipuneet jonnekin, kun vain ei ole tullut pidettyä yhteyttä, mutta lyhyeen katkenneita "ystävyyksiä" on vuosien varrelta vain yksi.

Muutos on usein hyväksi, varsinkin kun on omannut tällaisen levottoman mielenlaadun. Aina kun elämässä tapahtuu muutosta, olen odottavan jännittyneellä kannalla. Kuitenkin huomaan taas vastustavani muutosta kynsin hampain. Tuttu ja turvallinen kuvio on juuri sitä, tuttu ja turvallinen, ja se mitä muutos tuohon kuvioon tuo pelottaa. Olkoonkin että uskaltaessani päästää irti, hyväksyä tilanteen tässä ja nyt, on mahdollista että saankin enemmän kuin mistä olin valmis pitämään kiinni. Mielen vuoristorata on silti keikuttanut vahvasti parin päivän aikana. Mieleni joka tavallaan on vaikuttanut tyyneltä uppoutuessaan tutkimaan elämän salaisuuksia, on kuitenkin huutanut, itkenyt ja raivonnut kiukutellen kuin pikku kakara. Tänään huomasin sen vihdoin rauhoittuneen, hyväksyneen. Ei se että ystävä kulkeen rinnallani askeleen kauempana kuin eilen tarkoita sitä että minut olisi hylätty, vaan sitä että saan tilaa oppia ja edelleen mahdollisuus tukeutua häneen kompuroidessani. Sillä vaikka minulle kertoisi kaikki maailman salaisuudet, vaikka lukisin kaikki kirjat ja katsoisin kaikki elokuvat, en silti oppisi. Vasta kun otan rohkean askeleen ja teen uusia asioita, ajattelen uudella tavalla, katson maailmaa uusin silmin, vasta sitten voin jotain todella oppia..