enteitä ja kirjoitusta

Viime viikot ovat nostaneet esiin vakavan pohdiskelun siitä mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Kuten mainitsin, en koe oloani hyväksi "normaalissa" 8-16 työssä (laiskuutta kuten S toteaa). Pointti ei ole siinä ettenkö haluaisi tehdä töitä, tarvittaessa painan pitkää päivää viikkojakin putkeen, mutta kaipaan tietynlaista vapautta. Myönnän joskus nuorempana ottaneeni saikkupäivän kun työmotivaatio on ollut hukkateillä. Nykyään en mielellään kuluta työnantajan rahoja siihen jos tarvitsen aikaa itselleni tai asioiden hoitamiseen, enkä ennen kaikkea todellakaan halua valehdella olevani sairas jos ainoa syy vapaan tarpeeseen on tarve saada olla hetki rauhassa /tai tehdä jotain muuta kuin sitä mistä työnantaja palkan maksaa.. Toinen mikä on alkanut tökkiä nykyisessä työssä on tuo liiallisuus rutiinillisuus, ymmärrän toki että kulujen seuranta on tärkeää jotta tiedetään onko budjetti hollillaan, mutta kun samaa tietoa pitää arkistoida paperina ja sen lisäksi pariin - kolmeen - jopa neljään eri paikkaan, tuntuu tuo pahuksen turhalta.. Tosin, onneksi tuohonkin asiaan on tulossa muutosta, joten tilanne korjautuisi kyllä syksyn mittaan, mutta...

Mitä sitten haluan?

Jokaisen on seurattava elämän tietään. Jokainen valitsee oman tiensä. Sama asia hiukan eri tavoin sanottuna. Tuota lausetta eri muodoissa huomaan tulevan eteeni joka puolelta. Osin on varmasti kyse samasta asiasta kuin uuden auton kanssa: aiemmin ei ole kiinnittänyt mitään huomiota fiat puntoihin, mutta sitten kun sellaisen ostaa, tuntuu että maailma on täynnä fiat puntoja. Vaikka siitä olisikin kyse, silti tiedän ja tiedostan sen että voidakseni luopua levottomuudesta, on minun tiedettävä mitä elämältäni haluan. Jos edelleen vain otan vastaan mitä elämä eteeni kuljettaa, oletettavasti jatkuu "harhailuni" hamaan hautaan asti ja vain siksi etten uskalla ottaa selvää siitä mikä on unelmani. Aiemmin jo kirjoitin haluavani kirjoittaa. Viime päivinä tuo halu on kasvanut entisestään. En vain tiedä onko nyt kyse vain suuresta unelmasta kirjasta, vai tyydyttäisikö mieltäni mikä tahansa kirjoittaminen? Edellisessä työpaikassa pidin suuresti asiakaskirjeiden kirjoittamisesta, markkinointikirjeistä, viesteistä, saatteista.. oikeastaan kaikesta johon voin pyöritellä sanoja, miettiä lauseita ja luoda mielikuvia. Savolaiseen tapaan yksinkertaisen asian voi ilmaista laajasti kaartelemalla, jättäen lukijalle mahdollisuuden tulkita lukemaansa. Toisaalta osaan tarvittaessa myös tiivistää asian mahdollisimman selkeään ja vähäeleiseen muotoon. Ihmekkös tuo että pidän runoista ja aforismeista, lyhyen ytimekkäitä ja vain oleellinen ilmaistuna..

Missä työssä sitten pääsisin käyttämään parhaiten kykyäni? Nykyinen työ ei millään muotoa tuo tyydytystä tuohon tarpeeseen, vaikka ehkä puhtaaksikirjoitusta pääsenkin tekemään, mutta se ei ole sama kuin oman tekstin luonti. Kenties parhaiten halun täyttäisi markkinointiassistentin työ, ehkäpä jopa joku mainostoimiston homma.. Kolumnistiksi en itseäni voi/osaa kuvitella, vaikka varmasti siitä pitäisinkin, uskon että tarvittava terävyys ja objektiivisuus puuttuu tavastani kirjoittaa. Eikä muutama kohdalleen osuva teksti vielä luo satunnaisesta näppäimistön näpyttelijästä suurta kirjailijaa.. Askel kerrallaan kohti suurta unelmaa.

Ymmärsin sen tänään, työmotivaation ollessa karkuteillä "loman" jälkifiiliksissä. En ole vastuussa siitä kuinka nykyinen työpaikkani pärjää työsuhteeni päättyessä. Työsuhteeni on määräaikainen, sen valinnan he tekivät palkatessaan minut. Vaikka ihmiset ja ympäristö ovat juuri sopivan hulluja, viihdyn hyvin, ei ole minun vastuulla huolehtia työtehtävieni hoitumisesta työsuhteen päättyessä.. Toki jos työnkuvaani tarkistellaan vastaamaan enemmän niitä tarpeita joita hulluuteni vaatii, eihän sitä tiedä jos vaikka vietänkin seuraavat kymmenen vuotta pumppujen ihmeellisessä maailmassa.. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu.. Ainakin tiedostin sen että tässä on jälleen yksi sellainen kohta jossa on opittava "kuolemaan", päästämään irti, avaamaan mahdollisuuksille ovia, lukea ja uskoa ennusmerkkeihin, jotta voin löytää sen tien jota kulkemalla kuljen samalla kohti unelmaani..

hengitys

Perjantaina sain taas muistutuksen siitä kuinka väärin hengitän. Ihme kyllä hengissä olen säilynyt, mutta kieltämättä on myönnettävä että elimistöllä olisi varmasti käyttöä suuremmallekin happimäärälle.. Hengityksenhän tulisi tapahtua pallean avulla ja täyttää keuhkot pohjia myöden.. no oma hengitykseni on hyvin pinnallista, ja ylös suuntaavaa. Eli voisi sanoa että käytän vain ylintä viidennestä keuhkojeni kapasiteetista. Koko viikonlopun olen nyt aktiivisesti ohjannut huomiotani kiinnittymään hengitykseen, siihen että hengittäisin oikein.

Täytyy todeta että pahuksen vaikeaa tuo on, mutta harjoittelemalla tekniikka muuttuu oikeaksi.. toivottavasti!

Paluu arkeen

Rentouttava pitkä viikonloppu on takana. Aurinkoa, ukkosmyrskyjä, vesisadetta..

Pitkästä aikaa mahdollisuus shoppailuun S:n kanssa. Mielenkiintoista taas huomata kuinka "terapeuttista" on tuhlata rahaa.. No tuo terapeuttinen vaikutus lienee perustuvan ensisijaisesti siihen kuinka mieli piristyy kun kotiin saa hiukan uutta ilmettä ja ennenkaikkea kun retuperällä olleita asioita saadaan paremmalle mallille.. Pienissä neliöissä kun voi jo jopa vaatteista muodostua ongelma.

Päivät menivät harmittavan nopeasti. Osin rentoutuen auringossa kirjan kanssa, osin hoidellen asioita stadissa. Sunnuntain kohokohdaksi muodostui harvinainen vierailu. Vihdoinkin sain isovanhemmat käymään. He eivät ole käyneet kyläilemässä yhdessäkään asunnossani (no isoisän pikaista poikkeamista yhdessä ei voi kyläilyksi laskea). Ja kun olosuhteet huomioiden on myönnettävä se tosiasia että koskaan ei tiedä koska he eivät enää ole täällä kyläilemässä, niin tuo vierailu tuntui erityisen tärkeältä. Jostakin syystä tunti tärkeältä osoittaa kuinka suloinen pieni mökkimme onkaan ja kuinka onnellista elämä on...

Viikonlopun pääasiallisena lukemistonani oli Paolo Coelhon Pyhiinvaellus. Eli elämän tutkimisen teema jatkuu. Tuo kirja (ja perjantain kohtaaminen menttorini kanssa) kuohautti mieltäni taas. Huomaan uppoutuvani kirjan tapahtumiin uskomattoman voimakkaasti, enkä edes tehnyt ensimmäistäkään kirjassa olevaa harjoitusta. Yksinkertaisesti en uskaltanut noita harjoituksia vielä tehdä. Eli olen taas siinä tilanteessa että mieli tiedostaa mitkä mahdollisuudet olisi käden ulottuvilla, ja silti takerrun entiseen uskaltamatta päästää totutuista kaavoista irti niin paljon että voisin antaa itselleni mahdollisuuden kokeilla kuinka nuo harjoitukset toimivat.. MUTTA, nyt olen lukenut kirjan läpi ja olen päättänyt aloittaa harjoitukset tänään. Kirjan ja tapaamisen aiheuttamat mielen myllerrykset ovat heijastuneet uniin: Outoja ihmisiä, outoja tilanteita ja reagointeja on vilissyt niin että yöni eivät suoranaisesti ole olleet virkistäviä.. Unet ovat alitajunnan viestejä, mutta näistä viesteistä en kyllä ole mitään tolkkua ainakaan vielä saanut..

Enää 4 viikkoa seuraavaan lomaan... *huokaus*

Lomailua

Vaikka kuurot riivaa, on lomapäivästä otettava kaikki irti..

Loma

Tuo kauan kaivattu, odotettu ja toivottu. Loma!! Kolmen tunnin kuluttua seuraavat 48 tuntia vietän hyvin ansaittua työnantajan maksamaa loma-aikaa. No, kyllähän noita lomapäiviä on tämän työsuhteen aikana kertynyt peräti se kaksi viikkoa, mutta loput onkin sitten säästetty hiukan myöhempään ajankohtaan nautittavaksi..

Aion todellakin nautiskella näistä tunneista, tilattuna on pelkkää auringonpaistetta. Hyviä hetkiä ystävien kanssa, ja aikaa koirille sekä kodille. Kun vapaata on niin vähän mitä viimeisen vuoden aikana (tai varsinkin viimeisen 9 kk aikana) on ollut, osaa jokaista vapaapäivää arvostaa. Joudun jälleen toteamaan, ettei minua ole luotu 8-16 työskentelyyn viitenä päivänä viikossa. Mieluummin painan 12 tuntisia päiviä tarpeen niin vaatiessa ja haaveilen sitten pilvilinnoistani niinä päivinä jolloin pakollista työvelvoitetta ei ole.. Jos, ja kun kohta on työneuvotteluiden aika, aion asian ottaa esille, tarvitsen oman vapauteni voidakseni antaa työnantajalle sen mikä hänelle kuuluu.

Nyt aion juhlistaa alkanutta lomaani lasillisella hyvää punaviiniä ja nautiskelemalla pienestä kauneushoidosta oman kylpyhuoneen syövereissä.. Malja kesälle ja vapaudelle!

Unelmat

Kaikki merkit kertovat ja muistuttavat kuinka ihmisen tulisi toteuttaa unelmansa, seurata elämän polkua.. jäin tänään (työmotivaation ollessa kunnolla miinuksella) miettimään mikä oikein olikaan unelmani..

Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan. Muutamaan otteeseen tuon olen aloittanutkin, mutta jotenkin idea on "karannut" niin ettei valmista ole syntynyt. Tekstiä kyllä syntyy, senhän todistavat jo lukemattomat blogin merkinnät, joten siitä ei ole kiinni. Ehkä tässäkin asiassa minua on pidätellyt epäonnistumisen pelko.. Mietin oliko tämä se unelma johon nyt olisi aika tarttua..?

Mietin myös muita unelmiani, halua matkustaa, nähdä maailmaa, ehkä työskennellä ulkomailla. Tuohokin on aina ollut syynsä miksi reissuja ei ole tullut tehtyä. On sitten ollut rahapula (rahaa riittää aina siihen mihin haluaa sen riittävän), ihmissuhteet tai muut velvoitteet ovat estäneet lähtemisen kauemmas ja/tai pidemmäksi aikaa..

En lue unelmiksi suoranaisesti minkään omistamista, vaikka olisihan se pinkki unelma (harrikka tai urheiluauto) mukava. En näinollen pidä rahaakaan unelmana. Raha on se jolla unelmia voi toteuttaa, ostaa ne lentoliput haluttuun paikkaan, maksaa välttämättömät kulut jotta voi keskittyä siihen mikä ruokkii sielua.

Jälleen päädyn samaan tuttuun ajatukseen, ellen voi/osaa/uskalla päästää irti siitä mitä minulla jo on, en voi tavoitella unelmiani. On lähdettävä voidakseen palata. On uskallettava irroittaa jotta voi avata sylinsä maailman lahjoille. On vain uskottava ja uskallettava..

Katse menneeseen ja tulevaan

Viimeinen vuosi on ollut kovin erilainen aikaisempiin verrattuna. Selailin blogiani taaksepäin ja huomasin viimeisen vuoden pää puheenaiheen olleen muutos, sen haluaminen, hakeminen ja toteuttaminen. Joku saattaisi todeta että on hyvä että päälle kolmekymppinen nainen alkaa tietää mitä elämältä haluaa. Edelleen joudun toteamaan etten ehkä vieläkään tiedä mitä haluan, tiedän vain mitä en halua..

Vaikka halu muutokseen on, olen myös joutunut huomaamaan ettei pelkkä halu riitä. Tarvitaan myös muutosta ylläpitävä voima. Mielen motivointi, jotta henki olisi lihaa vahvempi, vaatii ulkoista ärsykettä, sillä itseään on kovin helppo huijata. Helppo on selitellä kuinka tämä yksi olut on sallittu raskaan työpäivän jälkeen, kuinka tämä pähkinä-pussi ei kerrytä kiloja vyötärölle kun en ole tänään muuta syönyt, kuinka ja kuinka.. Huijausta. Tiedän sen olevan pelkkää itsepetosta, ja vihaan itseäni siksi. Samalla kuitenkin suon nuo "rikkeet" mieleni lohdukkeeksi. Kun itsetunto rämpii syvässä suossa, on helpoin antaa periksi mielihaluille ja lohduttautua herkuttelulla joka loppujen lopuksi aiheuttaa vain suon syvenemisen. Näihin tarvitaan avuksi se kiintokohta, se ulkoinen syy miksi jättää se olut avaamatta, miksi jättää pähkinät ostamatta.. Tiedän ja tunnen itseni liian hyvin voidakseni kuvitella pelkän tahdonvoiman riittävän, ei se ole ennenkään riittänyt. Toisaalta en tarvitse kuin sen pienen pienen kimmokkeen, sen pienen merkin joka kertoo kuinka tärkeää on että tahdonvoimani kestää, kuinka pidän itseni kurissa.. Se pieni hämähäkin seittiäkin ohuempi kiintokohta riittää, kunhan voin luottaa sen säilyvän, aina.

Lihakset kehittyvät kuulemma levossa, näin tehotreenaajat ovat kertoneet. Tosin jotta kasvua tapahtuu, edellyttää se lepoa edeltävän rasituksen. Huomaan mieleni toimivan samoin. Pitkin kevättä on minua "aivopesty" kehittymään, ajatteluani ja minuuttani on treenattu. Nyt kun vuorossa oli "lepo" olen huomannut kuinka prosessi on edennyt. Asiat joihin vielä alkuvuodesta takerruin pakonomaisesti, ovat nyt kaikessa hiljaisuudessa muuttuneet merkityksettömiksi tai ainakin erilaisiksi. Uskon tulevien päivien/viikkojen osoittavan askeleiden uuden suunnan, tiedän oikean oven avautuvan ja uusien polkujen löytyvän.. Pian!

Elämä on muutosta, muutos on elämää

Olen taistellut itseni kanssa menneinä viikkoina (lienen maininnut jo asiasta). Suurin ongelmani on etten oikeastaan tiedä mitä elämältä haluan. Tai ehkä tiedän, mutten uskalla myöntää sitä edes itselleni. Nykyinen työsuhde päättyy
lokakuun alussa, kaiken todennäköisyyden mukaan työni jatkuisi, niin jatkuisi, en vain tiedä haluanko jatkaa. Työpaikka on kiva, ihmiset mukavia, työ osin jopa haastavaa, ilmapiiri mitä parhain, mutta... Kuitenkaan en tiedä mitä muuta haluaisin tehdä. Olisihan Mary Kay, kaikki portit avoimina sen suhteen, olisi mahdollisuus panostaa siihen täysillä, katsoa mihin tuo tie vie, mutta... Toisaalta haluaisin tehdä jotain luovaa, mutta mitä..? Opiskelun olen aloittamassa, se on ainoa joka on varmaa. Toisaalta tuo opiskelu ei elätä, eikä täytä päiviäni aamusta iltaan, joten jotain muutakin, mutta mitä..

Haluaisin ehkä kirjoittaa. Kirjankin, mutta tarkoitan nyt työkseni jotain jossa pitäisi tuottaa tekstiä. On se sitten mainostekstiä, tarinoita, juttuja.. kunhan saisin päästää näitä sanoja ulos itsestäni, purkaa ajatuksiani luettavaan muotoon.. Mutta...

Moni muukin asia odottaa vuoroaan, muutostaan.. Osan tiedän jo miten menevät, kuinka asiat etenevät, osa kuten toivon, osa kuten pelkään. Osa on vielä täysin tuntematonta, silti viivat kämmenessä kertovat jo paljon. Ne muuttuvat, elävät.. ja niin minäkin.

miksi

Miksi keikuttaa venettä?
Miksi lähettää aaltoja maailman ääriin?
Miksi olla pieni perhonen?
Miksi aiheuttaa myllerrys maailman laidalla?

Miksi murskata muiden unelmat?
Siksi,
että olisin itse onnellinen

Kaiherrus

Kiire, pitää mielen puuhakkaana. Kun kaikki on hyvin, eikä kuitenkaan ole. Kun rinnassa tuntuu tuo tuttu kaiherrus, melkein kuin kyyneleitä, eikä kuitenkaan. Kun itselle ei anna aikaa pysähtyä ajattelemaan. Kärsimään kipua. Puhumaan ajatuksista tai purkamaan sydäntään..

Kun päivästä päivään pitää itsensä aktiivisena, ei ehdi jäädä miettimään kuolemaa.. Tänäänkään..

ärsytyskynnys

Juhannus oli mukavan rentouttava, vaikka ilmassa olikin pientä kähinää.. Lepäsin, saunoin, uin, söin ja luin.. Koirat nauttivat olostaan, vapaana, vaikkakin Wäiski oli taas "rautanaama" kuonokoppansa kanssa.

Kun malttoi olla välittämättä pienistä piikittelyistä.
Kun kulutti aikaa "omassa maailmassa", hengittäen, keskittyen, kuunnellen hiljaisuutta.. Kaikki meni hyvin..

Töihin tulin tänään hyvillä mielin. Huomatakseni ärsytyskynnykseni olevan todella alhainen. Hammasta purren yritän välttää tiuskimasta. Keskittyä käsillä olevaan työhön, hoitaa sen huolella.. Hermostuttaa. Ärsyttää.. kun vielä hetken pärjää niin selvinnen kunnialla tästä päivästä...

Simpukka

Tiedättehän sen tunteen kun kaikki on hyvin, kun on oppinut luottamaan ja avautumaan. Sen tunteen kun itseään voi ilmaista vapautuneesti tarvitsematta pelätä mitä reaktioita omat ajatukset ja tunteet vastapuolessa herättävät. Se on autuas tunne.

Tuon tunteen säilyminen on kuitenkin taiteilua veitsen terällä. Yksi sana, yksi väärä reaktio horjuttaa tasapainon ja kuori alkaa huomaamatta rakentua suojaamaan herkkää ydintä. Muurit kohoavat hitaasti mutta varmasti. Tuntuu kuin olisin isossa ämpärissä, ja vesi vääjäämättä nousee. Yritän taistella vastaan, en halua noita muureja ympärilleni, en halua veden hukuttavan minua, mutta vaikka tiedostan kilven rakentumisen ympärilleni, en voi sitä estää.. Jälleen kerran, vaikka uskoin, toivoin ja kuvittelin toisin, joudun myöntämään reagoivani liian helposti toisten sanomisiin ja tekemisiin.

Kuinka helppoa olisikin luovuttaa ja palata entisiin toimintamalleihin.. En osaa yksin, en jaksa..
ja silti, tiedän tämänkin pohjanoteerauksen menevän ohi. Tiedän pukevani hymyn kasvoille, hampaat irvessä pakottavani itseni jaksamaan, kunnes hiljalleen kipu laantuu ja seuraava askel on taas helpompi astua kuin edellinen..

Muutos

Jumala suokoon meille
Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita emme voi muuttaa,
Rohkeutta muuttaa mitkä voimme ja
Viisautta erottaa nämä toisistaan.

Jumalatar

Kaikki on yksi. Näin minulle kerrottiin jo aikaa sitten. Totesin tuolloin vain kaiken vaikuttavan kaikkeen, ja että olisi nähtävä suuri kokonaisuus. Vastaus oli että kaikki on yksi. En tajunnut sitä silloin..

Vuosia sitten, kun henkinen etsintäni oli jälleen kerran aktiivisena, kävin kokouksissa, seurakunnassa, luin niin juutalaisuudesta, hindulaisuudesta kuin buddhalaisuudesta. Kristinuskon ja itämaisten uskontojen lisäksi mieltäni kiehtoi wiccalaisuus, druidit ja keltit.. Tuolloin jouduin loppujen lopuksi toteamaan uskoni olevan irrallaan uskonnoista. Löysin kyllä kaikista joitakin elementtejä jotka tukivat omaa uskoani mutta yhtä lailla kaikissa oli joitakin piirteitä jotka eivät mielestäni olleet yhteneväisiä omien ajatusteni kanssa. "Appeni" katastrofin aikaan tukeuduin vahvasti "kristittyyn jumalaan", olinhan lapsesta asti kasvanut uskomaan Luojaan ja Kristukseen jotka kuulevat, auttavat ja pelastavat. Tuo aika oli myös uskolleni vahvistava tekijä, sillä näin konkreettisesti rukouksen voiman, näin parantavan kosketuksen ja näin ihmeen johon lääkäritkään eivät uskoneet.

Tiedän hakeneeni liian vahvoja kokemuksia. Olenhan nähnyt Helluntai-kokouksissa kuinka ihmiset puhuvat kielillä, rammat kävelevät jne, ja jotenkin uskoin että omankin kokemukseni pitäisi olla jotakin maata järisyttävää voidakseni uskoa. Kuitenkin kaikki merkit, enteet ja selkeät viittaukset osoittavat ja kertovat kuinka mikä tahansa on mahdollista kun vain uskoo. Jostakin kumman syystä saatan kyllä epäröimättä uskoa tuntemieni ihmisten kykenevän tekemään ihmeitä, saatan pitää heitä jopa "yliluonnollisina". Uskon että ihminen voi mielellään parantaa itsensä sairaudesta josta lääkärit eivät anna mitään toiveita paranemisesta. Enkä pelkää kuolemaa, sillä tiedän paremman odottavan meitä "siellä toisella puolella".

Kaikki on yksi.

Miksi maailma on täynnä eri uskontoja? Siksi että vaikka kaikki on yksi, ilmenee tuo yksi lukemattomin variaatioin.Ja jos tarjolla olisi vain yksi vaihtoehto jolla tien perille voisi löytää, ei ihmismieli hyväksyisi sitä, sillä ratkaisu olisi liian helppo, liian ilmeinen. Ihmisellä on oltava vapaus valita, kuten vaikka siinä haluaako jäätelön töttörönä vai litran pakkauksesta, kumpikin on kuitenkin jäätelöä vaikka ne onkin pakattu eri tavalla.
Samalla tavoin uskon kaikkien uskontojen loppujen lopuksi olevan se yksi ja sama, johtavan kohti samaa "paratiisia", nirvanaa ja valaistumista, riippumatta siitä millä nimellä kyseisen uskonnon kannattajat itseään (tai toisiaan) kutsuvat..

Kaikki on yksi.

Miksi ihmeitä tapahtuu? Jos käytössä on rajoittamattomat rahavarat, voi ihminen ostaa mitä vain, eikä hänen tarvitse edes miettiä onko se mahdollista, onko hänellä varaa siihen. Sama pätee ihmiseen itseensä. Käytössä on rajoittamattomat mahdollisuudet, ja ainoa "luottokortti" joka tarvitaan on usko. Uskooko ihmeen tekijäksi Jumalan, Pyhän Hengen, Allahin tai itsensä "supervoimineen", tarvitaan vain usko siihen että voi tehdä. Voi parantua sairaudesta josta ei pitäisi selvitä hengissä, voi siirtää vuoria tarvittaessa.. Uskon että ihminen voi tehdä mitä vain, jos ja kun kaikki on yksi, voi tuota elämän yhtenäisyyttä, energiaa, muokata, siirtää ja ohjailla tahtonsa mukaan. Tarvitsee vain uskoa että kaikki on yksi..

Niin, jumalatar.. Joskus nimeni mytologiaa tutkiessani osuin nettisivuille jossa kerrottiin nimeni tarkoittavan Zeuksen sisarta. Että nimeni oli jonkinlainen vastine Diana jumalattarelle (Artemis) eli metsän ja metsästyksen jumalatar. Muistan kuinka pikkutyttönä usein leikin olevani Tüa Isabel, tyttö jonka äiti oli ihminen ja isä metsän jumala Hern (jumala jolla oli hirven pää ja miehen vartalo). Hahmollani oli kaksi erityistä kykyä: Hallita tuulta ja lentää. Luonnollisesti ymmärsin kasvien ja eläinten kieltä.. Tuntikausia vietin yksin aikaani metsissä, puhuen linnuille ja kasveille. Tavaten aika ajoin isäni tai saaden häneltä viestejä eläinten ja kasvien kautta, ja leikkien tuulen ja metsän puiden kanssa.. Vaikka leikin yksin, siis ettei seuranani ollut ihmisiä, en koskaan ollut yksinäinen, minulla oli yhteys "maailman sieluun", ja saatoin tehdä mitä halusin.. Viime kesänä kun kotipaikallani lenkkeilin koirien kanssa vanhoilla leikkipaikoillani, palautui kaikki tuo mieleeni. Tervehdin vanhan tutun suuren kuusen lammen rannalla, kuiskasin sen kaarnaa vasten kuinka ikävöin Hern-isääni. Keskustelin tuon lenkin aikana eläinten kanssa, näin vilauksen vanhoista ystävistäni, kuitenkin kaikki tuo oli kuin sumuisen harson läpi.. Mutta, nyt tuntuu että tuo harso on väistymässä, alan taas oikeasti olla yhteydessä siihen minuuteen jota eivät tavallisen maailman
säännöt rajoita. Siihen itseeni joka voi ihailla tuntikausia yhtä ilmassa leijuvaa voikukan haituvaa, solmien samalla monipolvisen tarinan siitä kuinka tuo voikukan yksinäinen lentelevä siemen ei olekaan vain siemen, vaan uusiin seikkailuihin käyvä pikkiriikkinen olento joka on päättänyt toteuttaa suuren unelmansa ja matkata maailman ääriin löytääkseen uuden maan johon kaivaa juurensa ja valloittaa koko maailman sydän kukkiessaan loppujen lopuksi kauniin keltaisin kukkasin..

Olen tällä hetkellä kiitollinen. Kiitollinen Jumalalle, kiitollinen elämälle ja kiitollinen oppaalleni silmieni avaamisesta.Olen myös onnellinen. Huominen voi tuoda murheet, mutten sure niitä etukäteen. En kanna mukanani tehtyjä virheitäni, vaan elän tässä ja nyt. En pääse eroon sanoista, mutta ei minun tarvitsekaan. Riittää että hyväksyn sanat, annan niiden virrata omana tarinanaan takertumatta, yrittämättä estää. Kuunnellen hiljaisuutta sanojen takana ja antaen jokaisen hengityksen viedä minua lähemmäs elämää.. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, levoton mieleni on hiljalleen oppinut rauhoittumaan..

sirpaleiden kasaamista

Näennäisen ehjä ja kokonainen ihminen on ollut eksynyt, sirpaleinen ja totaalisen rikki. Puolen vuoden intensiivinen työskentely on kuitenkin hiljalleen rakentanut uuden ehjemmän ihmisen. Rakennus- ja ehjäystyö ei varmasti lopu koskaan, mutta tuntuu että nyt seison "uuden minän" kynnyksellä.

Vaikeinta oli ymmärtää että kaikki se mitä olen jatkuvasti hakenut ulkopuoleltani; hyväksyntä, rakkaus, kunnioitus, tasapaino.. kaikki nuo voin löytää vain ja ainoastaan sisältäni. Saan hakea hamaan hautaan asti sitä "täydellistä" puolisoa joka tasapainottaisi minut. En voi löytää tuota tasapainoa ja rauhaa mistään ulkoisesta, senhän on todistanut jo etsinnät uskontojen, mystiikoiden ja jopa luonnon parista. Kaikki nuo toki luovat puitteet jossa sisäisen rauhan ja tyyneyden löytäminen on helpompaa kuin kaiken härdellin keskellä..

Eilen kuuntelin Alkemistin loppuun. Ja tänä aamuna aloin kuunnella neljättä, viimeistä, cd:tä uudestaan. Eilen sieltä nousi yksi lause josta en saanut kunnolla kiinni. Kun tuo lause lausuttiin tänään uudestaan, tunsin kuinka kyyneleet täyttivät taas silmäni, sillä vihdoin ymmärsin. Kaiken.

Pilates

Yksi suurimmin kevään mittaan kehoani muokannut tekijä (ruokavalion hienoisen muutoksen lisäksi) on ollut pilates. Aloitin tuon keväällä omalla kylällä. Nostalginen fiilis mennä seurojentalolle "jumppaan". Loppukeväästä tunnit loppuivat kylällä, onneksi sama ohjaaja, Seija, jatkoi Porvoossa koulujen loppumiseen asti, joten jatkoin käyntejä siellä. Nyt tuon ryhmän jäätyä kesälomalle jouduin hakemaan "tukipilarin" muualta. Onneksi Helsingistä löytyi kesälläkin ryhmiä vetäviä paikkoja ja tänään olin sitten ensimmäistä kertaa uudella salilla, uuden ohjaajan tunnilla. Keväällä olin yhden tunnin käynyt kokeilemassa Keravalla, ja suoraan sanottuna, jouduin pettymään tuolloin, tahti oli aivan liian rivakkaa, kun olin "omilla" tunneilla tottunut rauhalliseen, hengitystä korostavaan tyyliin. Onneksi tämän päiväinen ohjaaja, Sampo, oli samaa koulukuntaa Seijan kanssa, tunti oli rytmiltään samaa luokkaa kuin aiemmatkin. Uusia liikkeitä tuli jonkin verran, mutta ohjaajan näyttäessä mallia ja kiertäessä korjaamassa liikeratoja, en tuntenut olevani kovinkaan hukassa. Suurin ero oikeastaan Seijan ja Sampon tunneissa oli käytetyssä termistössä, sama asia voidaan ilmaista kovin eri tavalla, mutta uskoisin että seuraavalla tunnilla olen jo huomattavasti paremmin kärryillä mitä liikettä ollaan tekemässä kun ohjaaja noita nimeltä mainitsee..

Tammikuussa aloittaessani pilateksen, oli toki painoakin enempi, mutta jotta kunnostani ja kroppani tilasta saa jonkin moisen käsityksen, voin kertoa että suorilta jaloilta lattian kosketus oli täysin mahdoton tehtävä. Selkäni ei yksinkertaisesti antanut periksi. Rintarangan liikkuvuus (ai mikä liikkuvuus) oli täysin olematonta, jos polvet kallisti toiselle sivulle ja kädet oli tarkoitus kallistaa toiselle puolelle selällään maatessa, jäi sekä polvet että alempi käsivarsi ainakin 30 cm irti lattiasta.. Tällä hetkellä jousiampujan (eli siis juuri tuo polvet toiseen ja kädet toiseen suuntaan kallistus) menee lepuuttaen niin polvia kuin koko käsivartta lattiaa vasten. Ja mitä tulee noihin eteen taivutuksiin ja lattian kosketuksiin, niin parin lämmittely rullauksen jälkeen voin jo painaa kämmenet lattiaan.. Eikä tähän liikkuvuuteen ja kropan hallintaan pääseminen todellakaan ole vaatinut suuria ponnisteluja ja tunneilla ravaamista, vain kerta viikossa, eikä edes ihan joka viikko sitäkään..

Aallonpohjalta huipulle..

Olen tunnetusti tunneihminen. Reagoin kaikkeen hyvin vahvasti tunteillen.

Ihmisten saapuminen elämääni on usein hyvin pitkä prosessi, olkoonkin että joidenkin kanssa on heti "samalla aaltopituudella". Kun sitten uudelle ihmiselle on pedattu paikka elämääni, en enää suostu hänestä mielelläni luopumaan luopumaan. Toki on niitä ystävyyksiä jotka ovat vuosien mittaan haipuneet jonnekin, kun vain ei ole tullut pidettyä yhteyttä, mutta lyhyeen katkenneita "ystävyyksiä" on vuosien varrelta vain yksi.

Muutos on usein hyväksi, varsinkin kun on omannut tällaisen levottoman mielenlaadun. Aina kun elämässä tapahtuu muutosta, olen odottavan jännittyneellä kannalla. Kuitenkin huomaan taas vastustavani muutosta kynsin hampain. Tuttu ja turvallinen kuvio on juuri sitä, tuttu ja turvallinen, ja se mitä muutos tuohon kuvioon tuo pelottaa. Olkoonkin että uskaltaessani päästää irti, hyväksyä tilanteen tässä ja nyt, on mahdollista että saankin enemmän kuin mistä olin valmis pitämään kiinni. Mielen vuoristorata on silti keikuttanut vahvasti parin päivän aikana. Mieleni joka tavallaan on vaikuttanut tyyneltä uppoutuessaan tutkimaan elämän salaisuuksia, on kuitenkin huutanut, itkenyt ja raivonnut kiukutellen kuin pikku kakara. Tänään huomasin sen vihdoin rauhoittuneen, hyväksyneen. Ei se että ystävä kulkeen rinnallani askeleen kauempana kuin eilen tarkoita sitä että minut olisi hylätty, vaan sitä että saan tilaa oppia ja edelleen mahdollisuus tukeutua häneen kompuroidessani. Sillä vaikka minulle kertoisi kaikki maailman salaisuudet, vaikka lukisin kaikki kirjat ja katsoisin kaikki elokuvat, en silti oppisi. Vasta kun otan rohkean askeleen ja teen uusia asioita, ajattelen uudella tavalla, katson maailmaa uusin silmin, vasta sitten voin jotain todella oppia..

Alkemiaa

Olin varmaan 15 vuotias kun marssin eräällä Helsingin reissullani Decadenziin ja halusin ostaa uuden korun (olisin kyllä halunnut tuolta liikkeestä kaiken muunkin, mutta koruihin nippa nappa rahat riittivät). Koru jonka valitsin oli korvakoru: melko kookas pääkallo jolla oli ruusu poikittain suussa ja otsassa painettuna iso A-kirjain. Tuo oli toinen "ikuisuusrakkaista" koruistani. Toinen (tai siis ensimmäinen) oli tinasta valettu sydän josta lähti kotkan siivet. Tuon ostin aikanaan myös Decadenzistä, ja käytin sitä aina niin että tuosta muodostui tunnusmerkkini. Ystäväni sanoivat että jos joutuisin onnettomuuteen eikä kasvoista voisi tunnistaa, niin korusta tunnistaisi..

Mutta tuo korvakoru. Muistan kuinka enoni kysyi tiesinkö mitä tuo edusti? Vastasin jotain ympäripyöreää alkemiasta, mutten todellisuudessa tiennyt yhtään mitä koko alkemia tarkoitti. Tai tiesin, sen että alkemisti pyrkii tekemään lyijystä kultaa, mutta muuten en tiennyt oliko tuo hyvää vai pahaa.. Enollani uskon olleen enemmän tietoa asiasta, mutta jätti asian pelkkään toteamukseen että kannattaisi ottaa selvää mitä merkkejä kantaa..

Jokin aika sitten hankin Paulo Coelhon Alkemistin äänikirjana. Työmatkat sujuivat mukavan rattoisasti kuunnellessa tuota tarinaa. Tarina avasi silmiäni monin kohdin. Toisaalta se myös herätti kysymyksiä. Yksi ihastuttava fantasia ihmisen kyvyistä tehdä liki mitä tahansa kun vain tahtoo.. Joitakin ajatuksen siemeniä jäi kuitenkin itämään mieleeni ja sydämeeni. Nyt kun olen perjantaista lähtien uppoutunut (sanan kaikissa merkityksissä) Läsnäolon voimaan, laitoin tänä aamuna uudestaan pyörimään työmatkan ajaksi Alkemistin. Oli kuin olisin kuunnellut eri kertomusta. Asiat ja sanat joita edellisellä kerralla kuuntelin kyllä "nälkäisenä" mutta silti lähinnä hyvän tarinan kehyksenä, löysivät eri kanavan suoraan sydämeeni. Sanat saivat uuden merkityksen, noiden kahden eri kirjoittajan tekstit avasivat toinen toisensa. Tuntui kuin joku todellakin olisi avannut silmäni, ne miljoonat kysymykset joita mielessäni oli risteillyt perjantaista alkaen saivat selityksensä. Yhden sanat ja nimikkeet saivat selityksensä toisesta..

Kun Oppaani tänään kehoitti pysymään polulla, ja lupasi polun aikanaan levenevän tieksi, tiesin ja tunsin olevani matkalla oikeaan suuntaan..

hiljaisuus

Uskomatonta, mutta totta. Hiljaisuus.

Kun muutimme tuonne korpikylälle, kaikki päivittelivät kuinka pitkät työmatkat sujuvat, kuinka jaksamme sielä kaukana kaikesta..? Olen koko ajan sanonut tärkeimmäksi asiaksi tuolla asumiseen hiljaisuuden. Sen kuinka töistä kotiin tullessa voi seistä pihalla kuuntelemassa tuulen suhinaa puissa ilman että liikenteen taustahäly häiritsee. Sen kuinka hiljaisuus auttaa jaksamaan ja on se syy ajaa päivittäin yli sata kilometriä..

Ulkona nautin luonnon äänistä, niiden "hiljaisuudesta". Jostakin syystä sisällä maailmani mekastaa edelleen. Tv, radio, jotakin ääntä taustalla koko ajan edelleen. Eilen lukiessani taustalla soi melko kauan "mietiskelymusiikki" rentouttavaa klassista höystettynä lintujen laululla ja veden solinalla.. Levy pyöri usean kierroksen. Sitten tuli se vaihe jolloin tarvitsin hiljaisuuden. Ei ulkoista "melua". Vaimeana pihalta kantautuvaa linnun laulua, ääniä S:n puuhatessa pihalla, ajoittaisia koirien ääniä.. Mutta pääasiassa hiljaisuus. Luin keskittyneenä, uppoutuen tekstiin. Kuulostelin itseäni, vartaloani, mitä kehossa tapahtui. Tiedostin kyllä ne pienet äänet joita ympäristöstä kuului, puun pudottaessa kävyn katolle, linnut, talon narahtelut, sähkölaitteiden hurinan, mutta kuulin myös sen hiljaisuuden noiden äänien välissä ja alla..

Ja mikä parasta, en tarvinnut musiikkia, ääniä, peittämään hiljaisuutta ja levottomuuttani..

Ymmärryksen kyyneleet

Olen vuodattanut tänään melko monet kyyneleet, ja lukenut samalla vain vajaat satakunta sivua.. Jostakin syystä kyyneleet valuvat pitkin poskiani aina kun tunnen "ymmärtäväni" jotain. Lähinnä kyse kai on asioiden, niiden tuttujen, tiedettyjen palaamisesta tietoisuuteen. Nämä ovat olleet hyviä kyyneleitä, ei katkeruutta, ei pettymystä, ei kipua tai murhetta. Vain puhtaita kyyneleitä jotka virtaavat lämpimän aallon edellä.

Sanoja, tunteita.. niihin olen ollut koukussa, ja olen edelleen.. En vain tiedä vielä onko tunteet todellakin myös niitä pahoja, kirjassa puhutaan emootioista, mutta emotiot ja tunteet voivat mielestäni olla yhtä lailla sama kuin eri asia..

Huomaan mieleni kapinoivan irti päästämistä vastaan.. silti teen töitä sen eteen. Elämästä, niistä totutuista tavoista irti päästäminen ei tarkoita askeettiseksi muuttumista, vaan takertumisen loppumista jotta Elämä, se todellinen, voisi virrata vapaasti..

ääniä päässä

Elämässä ei kuulemma voi saada kaikkea kerralla. Niinpä on opittava "kuolemaan" kuten asia minulle hienosti ilmaistiin. Tunnustan auliisti että itselleni asioista irti päästäminen, "Kuoleminen" on aina ollut vaikeata. Kotipaikan juuret on kaivautuneet niin syvälle että jokainen muutto tuntuu repivän palan minua, toisaalta jokaisen muuton jälkeen on yksi paikka enemmän johon liittyy muistoja. Samoin ihmisistä ja tavaroista irti päästäminen tuntuu suorastaan mahdottomalta tehtävältä. Viime aikoina olen kuitenkin siivonnut elämääni. Monia turhia asioita on poistettu, asioita järkeistetty ja palasten loksahtelu paikalleen on parantunut..

Olen addictoitunut sanoihin. Jouduin huomaamaan tämän luettuani ensimmäiset luvut kirjasta Läsnäolon voima. Kirjassa kehoitettiin lopettamaan ajattelu. No kuulostaa älyttömämmältä ja radikaalimmalta kuin onkaan, ja totisesti, pahuksen vaikeaa tuo on. Se että hetken (muulloin kuin nukkuessa) olisi pääni sisällä hiljaista vaatii panostusta, keskittymistä, tiuskimista pääni sisällä, mutta onnistuin. Jos joku keksisi joskus sen keinon jolla toisen ihmisen ajatuksia voisi kuunnella, olisi tuon keksinnön käyttäjä varmasti kierinyt naurusta pitkin lattioita kuunnellessaan pääni sisällä käytyä keskustelua.. veikkaan että yli puolet jää kirjoittamatta, mutta yritän kuvata tuon harjoitustilanteen ääniä pääni sisällä:
*taustalla soi radio, ajan autoa*
- piti kysyä itseltään, mitä minussa tapahtuu tällä hetkellä?
- mitä minussa tapahtuu tällä hetkellä?
- älä ajattele!
- auto tulee vastaan, pellot näyttävät vihreiltä
- älä ajattele vaan, mitä minussa tapahtuu tällä hetkellä..
- hengitä syvään, keskity hengitykseen, unohda sanat, keskity siihen mitä tapahtuu
- ole hiljaa!
*syvä sisäänhengitys ja rauhallinen puhallus ulos, toinen perään*
- hengitä syvempään että ilma virtaa
- ole hiljaa ja keskity!
-auto tulee vastaan
- Turpa kiinni nyt
- mitä se tarkoitti eilen sanoessaan....
- NYT!!!
*harhaileva ajatus haihdutetaan hengitykseen*
- *keskittyy kuuntelemaan musiikkia ja hengityksen rytmiin, sekuntti, melkein kaksi ilman sanoja*
- pimeys
- *syvä hengitys - ei sanoja*
- kultainen pallo, liekehtivä kultainen pallo tyhjyydessä
- ole hiljaa!!
- ajatuksia, kaikki on joko sanoja tai kuvia mielessä..
- Nyt pidä pääsi kiinni, yritän keskittyä..
...
Hyvin skitsofrenistä, myönnettäköön, mutta todella, konkreettisesti huomasin sen kuinka vaikeaa on olla ajattelematta mitään. Loppujen lopuksi sain muutaman pienen hetken jolloin päässäni ei vilistänyt yhtään sanaa, ei yhtään nenäkkäästi kommentoivaa huomiota eikä väkisin eteeni virrannutta kuvaa. Vain keskittyminen hengityksen virtaukseen, auton ääneen maantiellä ja radiosta tulevaan musiikkiin. Kun vihdoin pääsin tuohon vaiheeseen, kyyneleet valuivat pitkin poskia. En ollut ennen tajunnut kuinka sidoksissa sanoihin olin. Kaikki mitä näin, koin ja tunsin muodostuivat sanoiksi pääni sisällä, sen sijaan että vain antaisin asioiden tapahtua. Ei minun tarvitse nimetä kaikkea näkemääni, kuulemaani ja haistamaani asiaa. Uskon että harjoittelemalla saan pääni ja toivon mukaan koko itseni toimimaan paremmin, voin vain keskittyä niihin ajatuksiin joita haluan ajatella sen sijaan että aivoissani/tietoisuudessani on ruuhkaa ja tulvaa miljoonista sinne tänne sinkoilevista ajatuksista joista puolistakaan en saa mitään tolkkua...

Mutta sana-addictioni jatkuu toki tämän kirjoittamisen muodossa, johonkinhan ne syntyvät sanat on ohjattava, ainakin siiihen asti kunnes kykenen noita oikeasti ja tosissani hallitsemaan.. Joten pikku palleroiset, täältä pesee ja huuhtelee taas koko rahalla...

elämää

Hiljaista on ollut blogirintamalla.. Nyt lupaan tuon tilanteen taas muuttuvan, kirjoitusta tulee taas.. :)

Päivän positiivisin uutinen: Irlanti pelasti euroopan ja äänesti perustuslakia vastaan. YESH! edelleen olemme turvassa edes jollain tasolla. Kiitos Irlanti, rakastan teitä entistä enemmän!!!