Kun pelottaa..

Tiedän että monet pitävät minua jollain tasolla rohkeana, toiset jopa tyhmän- tai uhkarohkeana. Myönnänkin usein tekeväni ensin ja miettiväni asioita vasta sen jälkeen. Tässä ja nyt voin kertoa teille salaisuuden: jos pysähtyisin miettimään en uskaltaisi tehdä mitään..

En ole rullaluistellut ikuisuuksiin. Viime kesä meni harakoille siinä hommassa kun mistään ei meinannut löytyä jarrupalaa rulliini. Loppukesästä tuo pala löytyi, mutta sitten oli yhä suojat varastolla ja loppujen lopuksi viime kesänähän satoi koko ajan vettä.. No, nyt on rullat kunnossa (tosin kohta pitäisi vaihtaa renkaat), olen ostanut uuden kypärän ja suojat varastosta pöllittyjen tilalle. Sain jopa kävely-/rullailusauvat jotka S sai kesälahjaksi töistään.. Olen viime viikon lopulta lähtien yrittänyt saada itseni pukemaan kaiken tuon ylleni ja kävelemään tuon reilu sata metriä asfaltin laitaan, istumaan kivelle ja vaihtamaan tossut rulliksiin ja lähtemään liikkeelle.. Eih! Ei yksinkertaisesti onnistu! Viime viikolla vielä selittelin itselleni jotta en voi lähteä luistelemaan jos telon itseni niin en ole muuttoautoa ajamassa (ihan kuin olisin korvaamaton) alkuviikon väitin itselleni etten voi teloa itseäni kun duunissa on porukkaa saikulla, eikä ole reilua muita kohtaan jos aiheutan poisjäännilläni lisää ressiä (ihan kuin olisin satunnaistyöntekijänä vastuussa ison firman toiminnasta). Eilen olisin muuten voinut mennä, mutta alkoi sataa...

Ja oikeasti, tiedän että kun saan itseni liikkeelle, tuohon tulee suoranainen pakkomielle, uudestaan, uudestaan, uudestaan.... Kun vain saisin liikkeelle..