Juhannuksesta on selvitty hengissä ilman ongelmia. Kaikki muut ovat puineet jo niin rattijuopot kuin hukkuneet, säät ja sapuskat joten tyydyn vain toteamaan jotta juhannuksessa parasta on vain olla...
Sain vihdoin ja viimen luettua otsakkeen kirjan. Minä, joka ennen luin parhaimmillaan 5-600 sivua päivässä hyvää fiktiota, kahlasin tuota kirjaa useita viikkoja. Osaltaan tietysti asiaan vaikutti se, että yleensä luin kirjaa väsyneenä juuri ennen nukahtamista, ja osaltaan se, että edelleen on kesken Tervon tuorein tuotos: Myyrä.
Mutta siis tuosta kirjasta ja sen herättämistä tunnoista. Kirja varsinaisesti ei ollut mikään kummoinen, kirjoitustyyli ihan jees, henkilöhahmot realistiset jne jne. Ajankohtanahan on 30-luvun loppupuoli, ilmassa aavistus sodasta ja pääteemana enemmän tai vähemmän politiikka.. Eniten itselleni kolahti kirjan viimeisessä luvussa esiintyvä pähkäily: Miksi niin usein olemme olevinamme muuta kuin olemme. Miksi varsinkin vanhemmat vs. lapset suhteessa eletään ' kaksoiselämää'..?
Ehkäpä osaltaan tuon ajatuksen kolahdus johtui eräästä lähimenneisyydessä olleesta keskustelusta. Kaksoiselämää. Muuten eletään kuin ellun kanat, mutta sitten vanhempien edessä ollaan enkeleitä. Itsekin myönnän syyllistyneeni samaan kaksinaamaisuuteen, mutta en (ainakaan tietoisesti) vanhempien tai isovanhempien suhteen. En tietenkään kanna kaikkia pulmiani vanhempien eteen, mutta oletan heidän tietävän vajavuuteni ilman että ryömin heidän edessään mudassa ja ripottelen tuhkia päälleni.. Ymmärrän kyllä myös sen jos vanhempia/lapsia halutaan jotenkin suojella sillä ettei ihan kaikkea kerrota, mutta mitä järkeä oikeasti on yrittää olla omille perheenjäsenilleen muuta kuin on. Muulle maailmalle saa esittää ja elää naamion takana, mutta eikö rakkaimmille ja läheisimmille voisi olla rehellinen kaikessa karuudessaan?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti