Muutos

Aamun ajatus:

Elämässä on kaksi perusvalintaa:
hyväksyä olosuhteet sellaisina kuin ne ovat – tai hyväksyä vastuu niiden muuttamisesta.
-Denis Waitley

Muutosvastarintaa

Viime päivät ovat olleet mielessäni erittäin voimakkaan myllerryksen aikaa. Eilen tunteet sitten hyökkäsivät päälle oikein urakalla. Tuntui etten jaksa. Ettei kerta kaikkiaan ole voimia viedä elämää eteenpäin. Ei syytä huoleen, en ole ampumassa kuulaa kallooni tai tekemässä mitään muutakaan radikaalia muutosta sillä suunnalla. Olo oli vain sellainen periksi antava. Sellainen että voisin päästää kaikesta irti. Turruttaa itseni jollain menttaali-lääkkeillä olotilaan jossa mikään ei tuntuisi miltään.

En koe olevani masentunut, tuntui lähinnä vain että maanis-depressiivisyyteni (ei lääkärin diaknosoima vaan ihan omaa keittiöpsykiatrian tulkintaa) on lähdössä maniasta laskuun. Olen niin kovin haalinut itselleni kaikkea tekemistä ja puuhaa etten muutokseni keskellä ehtisi edes ajatella. Nyt kun kroppa alkaa ilmoitella ettei jaksa, pääkin on sitä mieltä ettei jaksa. Tunteet vyöryvät tiuhempaan. Ratkaisut ja vaihtoehdot alkavat näyttää entistä pelottavammilta.

Tekisi mieli vain vetää peitto korville. Todeta että olkoon, jatketaan kuten aina ennenkin. Kyllähän tällä kaavalla menee vielä vuoden tai kaksi, kunnes se seuraava kapina iskee...

Aamulla töihin ajaessa tiedostin sen taas. Mistä oli kyse. En minä oikeasti halua antaa periksi. Enkä edes hypätä pois tästä tunteiden vuoristoradasta. Pelkään. Pelkään ottaa sen seuraavan askeleen. Kaikki tämä mitä elämässä on, on tuttua ja turvallista. Ei ehkä sitä mitä elämältäni toivon, ei sitä joka antaa täydellisen tyydytyksen, mutta ainakin "hallitsen" tämän, tiedän mitä mistäkin teosta seuraa ja kaikki reaktiot ovat tuttuja. Mutta entä jos muutan elämääni? Entä jos otan askeleen pois tutulta vyöhykkeeltä? Koko tämä tunteiden myllerrys olikin egoni epätoivoinen rimpuilu pitää kiinni siitä vanhasta ja tutusta. Vaikka elämäni aiheuttaa tuskaa, ruokkii tuo tuska egoani, pitää sen hengissä ja olemassa. Nyt jos päästän irti jatkuvasta kurjimuksesta, voi elämäni todellakin muuttua. Minä voin todellakin muuttua. Ja jos elämäni ei sen jälkeen olekaan enää epävarmaa ja levotonta...?

Nyt on vain löydettävä se lopullinen voima tehdä päätös, muutos ja pysyä ratkaisussa..

Ultimate väsymys

Viime viikon ympäri pyöreät päivät vaativat veronsa. Viikonloppu meni käytännössä nukkuessa. Vain vaalien osalta en päätynyt nukkuvien puolueeseen, sillä sunnuntai-iltana raahauduimme omalle äänestyspaikalle tekemään velvollisuutemme.. Ellei äänestä on turha narista..

No, lauantaina tuli kyllä tehtyä töitäkin, mutta tuolta kotiin selvittyäni (iltapäivällä) menin ihan hetkeksi vaan lepäämään sohvalle.. ja nukahdin.. torkkuen ja välillä syöden, taas torkkuen kului päivä. Ja noudettuani S:n viihteilemästä pääsin nukkumaan kunnolla.. Sunnuntaina tuntui kuin minulla olisi ollut se krapula. En millään saanut itseäni sängystä ylös ennen puolta päivää ja senkin jälkeen vain hain juotavaa tai syötävää ja vaelsin takaisin vuoteeseen.. Ilmeisesti viime viikon stressi on aiheuttanut melkoisen univajeen.. Mutta eiköhän tuo taas tästä...

Punaviiniä ja..

Huh! Onpa takana melkoinen ryöpytys. Niin ihmissuhde kuin työrintamalla. Osa noista tuntuu jopa ratkenneen, osa etenee omalla painollaan ja osa odottaa päätöksiä.

Tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä päästää kaikki se paska ulos sisuksista. Itkeä. Kertoa miltä tuntuu. Koota ajatukset ja ilman syytöksiä kertoa mitä haluaa. Tuntuu hyvältä päättää jotain ja seistä pää pystyssä päätösten takana. Joustaa, muttei antaa periksi. Ei kompromissejä, tai jos niitä onkin tehty, ei tunnu siltä. Ei ole jäänyt katkerana kaivelemaan miksen sanonut noin, miksen pitänyt kiinni siitä mitä olin asettanut tavoitteeksi. Olen tyytyväinen.

Vaikka olenkin fyysisesti ja henkisestikin aika puhki, on olo silti hyvä. Olen tehnyt parhaani. Saanut jopa kiitosta tekemisestäni. En halua kiillotella kruunuani sillä saralla, silti huomaan huuliltani lipsahtavan kuin varkain päivittelyt pitkistä päivistä ja "uhrauksista" joita tähän pääseminen on vaatinut. Tosiasiahan on että töitä on tehty. En silti ole korvaamaton. Olenhan saanut tehdä sitä mistä pidän. Vain aikataulut ja deadlinet ovat nostaneet stressin tasoa. Mutta nyt kun asiat ovat löytäneet oikean flown, tuntuu että loppu sujuu helpommin. En ole yhtään niin huolissani kuin kaksi päivää sitten..

Tuon yhden takarajan täyttyessä tänään (onnistuneesti) päätin vapauttaa itseni töistä "ihmisten aikaan". Kurvasin Alkon kautta. Mielessäni oli jo viime viikolta kummitellut ajatus hyvästä punaviinistä. Ei vain muka ollut aikaa hakea pulloa. Tänään oli. Löysin Chileläisen uutuuden, erittäin täyteläisen. Kotiin päästyäni hemmottelin itseäni kuumalla suihkulla, jalkahoidolla ja kasvokuorinnalla. Suihkun jälkeen korkkasin viinin. Pehmeän täyteläin, suorastaan herkullinen. Nautiskelen tuota lasillistani saksanpähkinöiden keralla. Olen ansainnut jälleen hetken vain olla. Taas olisi miljoona asiaa jotka pitäisi tehdä. Lukemattomia mieltä painavia seikkoja, mutta.. Tänään olen ansainnut lepohetkeni. Aikani lasilliseni, pähkinöiden ja joko hyvän kirjan tai tv:n äärellä. Vain olla ja nauttia tästä hetkestä.

Kyllä rakkaani, mutta..

Yrittäessäni välttää murhaamasta itseäni tai muita tiellä liikkujia aamuhämärissä, mietiskelin taas elämäni realiteetteja..

Muutaman viime päivän elämä on ollut suhteellisen helppoa ja mutkatonta. Lieneekö syynä ollut täysikuu vai kirkkaan kuulas syyssää.. Jotenkin taas vain aavistelen ettei tämä ole kestävä olotila, että "romahdus" seuraa piakkoin. Osin hyvä olo johtunee myös siitä kuinka olen antanut periksi elimistöni vaatimukselle levosta, ja mm eilen illalla nukahtanut (mikä kirjanpito) istahdettuani koirien lenkityksen jälkeen "ihan-hetkeksi-vaan" voileivän kanssa katsomaan töllöttimen tarjontaa. Ihan hetkeksi vaan erehdyin sulkemaan silmät voileivän viimeisiä murusia nieleskellessä, ihan vain herätäkseni kolmen tunnin kuluttua S:n kotiutumiseen.. Taisi olla hiukka univelkaa taas..

Harhapoluilta takaisin otsikkoon. Mietiskelin ajaessa mitä oikeassti miehestä, puolisosta, elinkumppanista halusinkaan. Vuosien varrella on ollut lukemattomia ulkoisia edellytyksiä joita olen rakkauteni kohteelta toivonut ja odottanut. Osa niistä on toteutunut, osa ei, ulkonäkö ei kuitenkaan ole ollut SE kaikkein tärkein juttu. Luonteen osalta olen toivonut yhtä jos sun toistakin asiaa. Osa toteutunut osa ei..

Mieleen nousi keskustelu ikuisuus sitten. Olimme tuolloin lukiossa ja muistan kuinka bestikseni kanssa mietimme mitä mieheltä toivoisimme. Kumpikin olimme sitä mieltä että miehen pitää viedä eikä vikistä. Ottaa kuitenkin mielipiteeni huomioon, mutta tehdä silti loppuviimeksi lopullinen päätös. Nauroimme tuolloin että ihanteellisin tapa jolla mies voisi suunnittelu/päätös-keskusteluun vastata olisi: "Kyllä rakkaani, mutta nyt tehdään näin..." Eli hän olisi huomioinut mielipiteeni, haluni ja tarpeeni, ja valitsee "silti" sen vaihtoehdon jonka katsoo parhaaksi. Silti suluissa siksi, etten suinkaan oleta esittämäni mielipiteen olevan ihan aina se väärä vaihtoehto, se jota ei valita..

Nykyään tiedostan itse toimivani osin tuon lauseen mukaan. Keskustelen asioista tai en. Otan kyllä vastapuolen halut ja tarpeet huomioon, mutten läheskään aina tee asian ratkaisuja niiden pohjalta, ja niinpä usein vastaan kuin rikkinäinen levy: kyllä, kyllä, rakkaani. Mutta nyt teen näin..

miljoona pientä ajatusta

Viikonlopun yli oli melkoinen hässäkkä. Oli häämeikkiä, oli firmarockia, oli koirien juoksukisoja ja oli ihan rehellistä lorvintaa.

Kerrankin annoin itselleni luvan olla, vaikka tiskivuori vyöryi keittiössä, villakoirat juoksentelivat pitkin kämppää ja vaatevarantoni ei sisältänyt (muka) yhtään mitään päällepantavaa.. Silti annoin itselleni oikeuden ottaa päikkärit, oikeuden jättää siivoamisen tekemättä ja oikeuden vain olla sen hetken minkä voin. Tietenkin hoitamattomat (yhä) asiat painavat mieltä, mutta kroppani huutaa työ ja opiskelupäivien jäljiltä niin hoosiannaa että tiedän ettei ole mitään järkeä yrittää murhata itseään kaiken kotitöiden alle, sillä eivät ne tiskit mihinkään karkaa vaikken kuluta tänään tuntia niitä pesten. Ei vaatteeni lopu vaikkei pyykkikone juuri tänään pyörikään, eikä villakoirat niin suurta kenneliä ehdi kasvattaa vaikka imuri heiluisi vasta huomenna.

Pistin jälkeen asiat tärkeysjärjestykseen, kävin koirien kanssa tunnin lenkillä. Ihailin yhä suurena möllöttävää kuuta. Nyt aion järjestellä kirjanpitoni ja paperit edes osin järjestykseen antaen samalla telkkarin valuttaa aivoihin mitäänsanomatonta soopaansa.. Aion siis tänäänkin ottaa iisisti. Ajatella mieltäni askarruttavia asioita ja pyöritellä harkinnan ja pohdinnan hernettä pitkin aivojani, pohtia ja puntaroida, olettaa ja toivoa.. Ja avoimin mielin seurata mihin suuntaan asiat nyt kallistuvatkaan...

Full Moon

Uskomaton täysikuu viime yönä. Illalla duunista kotiin ajellessa katselin kuuta pitkin matkaa. Kuinka kirkkaalta se näyttikään. Myöhemmin illalla (yöllä) käytin koirat kävelyllä. Ei tarvinnut ottaa taskulamppua kun kuun valo piirsi tervävälinjaisia varjoja. Valoa oli melkein yhtä paljon kuin päivällä, pilvisenä päivänä, vaan tuo valo oli jotenkin epätodellista.

Seisoin pellon laidassa ja katselin kuuta. Katsoin kuinka kuun heijastama valo häivytti tähdet näkyvistä. Vaikka viileä, melkein pakkasen oloinen, keli piirsi kuun ympärille suuren kehän, tuntui kuin muita valon lähteitä ei taivaalla olisi ollutkaan.

Mielessä kävi ajatus, entä jos aurinko ei enää koskaan nousisikaan..?

Vielä aamulla töihin ajaessa oli kuutamo seuranani. Yhä tuo paistoi yhtä kirkkaasti vaikka nouseva aurinko valaisi maiseman lämpimällä kuparisella hehkullaan. Kuu oli laskeutunut lähemmäs metsän rajaa, häviten välillä mäen taakse kuin piiloon..

En yhtään ihmettele muinaisten kansojen tapaa palvoa kuuta. Tuollaisessa muodossa se hiljensi minut, nosti jostain mieleni alitajunnasta hartaita kuiskauksia kielellä jota en ymmmärtänyt..

huomionkipeä kerjäläinen

Lienee aika taas jäsennellä ajatuksia johonkin muotoon ympäripyöreiden aatospaatosten sijasta..

Jos ja kun ihmissuhdetta pistetään johonkin ryhtiin, nousee vääjäämättä esiin kysymys muutoksesta. Mutta kenen pitää muuttua ja mihin suuntaan. Jos minä haluan jotain muuta kuin mitä tällä hetkellä saan, onko minun muututtava vai toisen? Vai onko kyse siitä että minä olen muuttunut? Tiedän muuttuneeni, ainakin siitä mitä olen viimeisen parin vuoden aikana ollut. Mutta olenko muuttunut siitä mitä olin suhteen alkuaikoina, vai olenko muuttunut jälleen sellaiseksi kuin silloin olin..?

Olen huomionarkomaani. Tunnustan. Vaikkakin osin tuntuu että nykyään olen vahvempi kuin ennen, en kaipaa niinkään hyväksymistä, ainakaan "suurilta joukoilta". Eräiden tiettyjen ihmisten osalta hyväksyntä ja sen tarve ovat edelleen olemassa ja haluttuja. Mutta se mitä tarvitsen, kaipaan ja janoan on huomio. Tiedostin lopullisesti sen miettiessäni työtäni, sitä mikä motivoi työssäni. Olen ennen aina väittänyt tekeväni pitkiä päiviä, viikonloppuja ja kaiken kaikkiaan ahtavani kalenterini täyteen "perheeni" takia. Toisille ihmisille perhe, lapset tai raha ovat syy tehdä töitä. Toki itsekin toivon että olisi tarpeeksi rahaa hankkia kaikkea sitä mitä mieli halajaa ja varsinkin sitä mitä oikeasti tarvitsee. Perheen, on se sitten puoliso tai lapset, takia työskenteleviä on paljon. Halutaan tarjota rakkaalle ja/tai jälkeläisille mahdollisuus parempaan elämään. Antaa enemmän aikaansa ja turvattu talous.. Mikään näistä ei itselläni kuitenkaan ole SE liikkeelle paneva voima. Pidän siitä jos työn antamat haasteet suoritettuina tuottavat tyydytystä, onnistumisen iloa. Kukapa ei pitäisi. Pitäisin myös siitä jos työnantaja palkkatyössä arvostaisi antamaani vapaa-aikaa rahallisesti hiukan suuremman palkkapussin verran. Mutta, jälleen kerran mutta..

Tajusin kaikkein suurimman motivaattorini olevan huomio. Palkkatyössä esimiehen, työkavereiden tai asiakkaiden osoittama huomio, liittyen tai liittymättä työtehtäviini. Ja on myönnettävä että työkaverini tunnistavat tuon tarpeen minussa ja osaavat sopivassa määrin laukoa kohteliaisuuksia (tai pikku vinoiluita) osoittaen huomaavansa. Esimiehellä ei valitettavasti ole tuota ominaisuutta, tai ehkä lähiesimies alitajuisesti pelkää menettävänsä esimiehen auktoriteetin (hän on saman ikäinen kanssani) jos piristäisi päivää huomioilla, kohteliaisuuksilla tai viattomalla pikku flirtillä.. En tarkoita suinkaan (kuulen jo sieltä jonkin asteista närkästystä) että toivoisin vipinää pomon kanssa. Ei vaan nyt oli kyse aivan puhtaasta itseanalyysistä ja tavasta lukea ja käsitellä ihmisiä.

Tuo sama huomio, tai sen huomion kaipuu, on vahvin polttoaine yrittäjyydellekin. Toki haluan päättää itse työajoistani, ansiotasostani ja siitä kenen kanssa työskentelen, mutta.. Ennen kaikkea eteenpäin ajaa tarve olla huomattu, ihailtu ja arvostettu. En sano että olisin jotenkin muita ihmisiä parempi, en todellakaan! Eikä tämä jonkin asteinen "jalustalle nosto" (tai sen haluaminen) tarkoita sitä, vaan ennemminkin tarkoitan nauttivani suunnattomasti niistä hetkistä kun toinen ihminen kuuntelee minua, haluaa jotain sellaista jota periaatteessa sillä hetkellä vain minä edustan. Vaikka omaan puhelinkammon, tai siis soittamiskammon, on ihmisten edessä olo aina ollut siinä mielessä palkitsevaa että uusien ihmisten kohtaaminen face-to-face on helppoa.

Kerta toisensa perään olen ajanut itseni tilanteeseen jossa tuota huomiohakuisuuttani olen päässyt toteuttamaan "luvallisesti". Aikanaan teatteriharrastus, musiikki ja lauluesitykset, vaikka podin viikon ennen esiintymistä ramppikuumetta vatsakouristuksineen ja päänsärkyineen, aina oli päästävä esille. Tuon huomiohakuisuuden takia on ollut aina vaikeaa sanoa ei yhtikäs mihinkään, olen suostunut jos mihin kissanristiäisiin ja "taideprojekteihin" vain saadakseni hetken huomiota ja palan "julkisuutta".

Ihme kyllä en koskaan ole hinkunut suoranaiseksi julkkikseksi. Tiedän kyllä millä keinoin olisin ollut iltapäivälehtien otsikoissa ja keltaisen lehdistön vakio uutisena, mutten ole sitä puolta halunnut. Aikanaanhan oli kyllä iltatyttönä, ja tuo kokemus (kaikessa huomiohakuista egoani hivelevässä kauneudessaan) opetti sen ettei minun julkisuuteni ole vain minun asiani, vaan se koskettaa yhtälailla perhettäni, sukulaisiani ja ystäviäni, enkä koskaan ole halunnut satuttaa tai loukata heitä.

Blogini on osin tuota samaa huomion kerjäämistä. Vaikka ensisijaisesti tämä on ajatusteni jäsentelyyn, paineiden varaventtiili, on kyse silti myös huomiosta. Jos en toivoisi kenenkään lukevan tätä, ei blogi olisi julkinen, en olisi listautunut blogilistalle tai seuraisi laskurilla kävijämääriä..

Monen mutkan kautta takaisin perusajatukseen. En tiedä miksi kaipaan niin paljon huomiota. En ole tietääkseni jäänyt hyljätyksi lapsena, en ole ollut vailla hellyttää ja rakkautta. En välttämättä ihan joka hetkenä ole ollut vanhempien huomion alaisena, mutta ei niitä kyllä montaa hetkeä ole ollut jolloin olen joutunut poistumaan tilanteesta vanhempien (tai isovanhempien) todetessa että nyt ei ehdi.. Olenko siis saanut liikaa huomiota lapsena? En pidä itseäni hemmoteltuna, asioiden saaminen ei ole ollut itsestään selvää, pienestä pitäen olen oppinut tekemään töitä haluamani eteen, on se sitten ollut tavara tai lupa tehdä jotakin. Mutta onko "hemmotteluni" ollut se jatkuvan tiedostuksen alaisena oleminen? Aina oli joku aikuinen joka tiesi missä olin. Ei ehkä ihan metrin tarkkuudella, mutta noin periaatteessa, tiedossa oli olinko metsässä, tallissa, kylässä vai omassa huoneessa leikkimässä..

Huomio, voin elää sillä. En tarvitse sitä että minulle puhutaan koko ajan, enkä sitä että joku pitää kädestä jatkuvasti. En todellakaan halua jokaista askeltani valvottavan ja tekemisiäni kyseenalaistettavan, mutten myöskään halua joutua taistelemaan huomiosta, minkään kanssa. Totesin joitakin aikoja sitten kokeneeni olevani huomion keskipiste, vaikkei kyseinen ihminen puhunut minulle, huomioinut minua tms. Huomion keskipisteeksi minut asetti tieto siitä että hän halusi minun olevan siinä missä olen. Hän oli uhrannut aikaa ja ajatuksia minulle saattaakseen tilanteen sellaiseksi kuin se sillä hetkellä oli. Ennenkaikkea hän ei pitänyt olemassaoloani itsestäänselvyytenä.

Tiedän mitä haluan. Tiedän haluavani sen tunteen että olen huomion keskipiste. En joka minuutti, en odota maailman pysähtyvän ja pyörivän vain haluni mukaan, vaan riittävän usein. En halua olla itsestäänselvyys, en saada puolihuolimatonta tervehdystä sanomalehden takaa, vaan odotan saavani olla huomion keskipiste silloin kun sen aika on. Haluan tuntea toisen olevan täydellisesti läsnä siinä hetkessä..
Ja oppia itse olemaan läsnä.

aurinko

Tänään sillä tuntuu vihdoin olevan vaikutusta, auringolla. Eilisen masennus häipyy jonnekin tietoisuuden taustalle ja antaa tilaa hymylle.
Aamulla aikatauluni oli totaalisen sekaisin, myöhässä, kaikin puolin. Silti annoin itselleni hetken peilin edessä, katselin meikattua olemustani. Silmiäni, hiljalleen ylenpalttisen pyöreyden menettäneitä poskiani, nutturalle sitaistuja hiuksiani. Katsoin kuinka hame joka aiemmin on ollut juuri sopiva alkaa pyöriä päällä, kuinka villapaita josta ennen suorastaan "pursusin" ulos, myötäilee piirteitä yhä paremmin. Kuinka kauniilta roikkuvat korvakorut näyttivät paljasta kaulaa vasten. Olin tyytyväinen näkemääni. Toki aina voi vielä parantaa, aina voi kehittyä, mutta silti olin tänään, tässä ja nyt tyytyväinen peilikuvaani.

jostakin syystä koirat olivat aamulla harvinaisen halipulaisia. Vuorotellen kumpikin kävi tönimässä rapsutuksia, huomiota jota normaalisti eivät aamuisin kaipaa. Tuntui hyvältä, toisaalta tuo käytös pisti ihmettelemään mikä moisen aiheutti. Oliko vain aurinkoinen aamu herättänyt nekin aikaisin, vai tiedostivatko nuo jotain mitä itse en vielä tiedä.. Aika näyttää.

Niin, mitta oli aamulla armollinen, vyötärön ympärys oli 68 cm ja vaaka näytti "enää" 62,7.

Murhaajalle tähtisadetta

Vaikka jonkin asteinen syysmasennus-vitutus-väsymys yhä riivaa, aurinkoinen keli piristi mieltä ilmeisesti sen verran että sain itseni tänään raahattua pilates-tunnille. Selkäni oli viikonlopun kiukutellut olemassaoloaan (saattoi jopa johtua univelan osittaisesta poisnukkumisesta) ja pilates tuntui todella hyvältä. Olin todella onnellinen että valitsin tunnin sen sijaan että olisin töistä kiiruhtanut vauhdilla kotiin ja lenkille koirien kera. Toki koirat olisivat olleet tyytyväisempiä toisesta vaihtoehdosta..

Tänään tapahtui töihin ajaessa harmittava tragedia joka sai kyynelehtimään osan työmatkaa. Ajaessani erään keskustan läpi, mieleeni putkahti sellainen runo jota oli alettava sanella muistiin ettei tuo katoaisi tuhka tuuleen. Näin onnettoman uhrin. Ehdin jarruttaakin, mutta tunsin kuinka auton renkaat töyssähtivät tuohon pieneen ruumiiseen. Kuumat kyyneleet täyttivät silmäni ja parahdin vain, "Ei".. En pysähtynyt. Tiesin ettei siihen ollut syytä, mitään en voisi kuitenkaan tehdä tuon onnettoman pelastamiseksi. Hengitin syvään. Keräsin mieleni eteen liekehtivän pallon ja päästin syvän uloshengityksen saattamaan murheellisen yhteensattuman uhrin sielun uuteen elämän kiertokulkuun.
Mietin ettei tämä kuolema ollut turha. Se antoi minulle mahdollisuuden harjoitella ja hyväksyä. Se ruokki varmasti muutamankin seudun variksen ja harakan. Ja kun ajattelee kuinka monta kertaa olen onnistunut välttämään auton alle syöksyvät oravat, hiiret, linnut yms pikkuotukset, on vain hyväksyttävä se että tämän pikku kurren päivät oli luettu päättymään tähän..

Päiväni saldoksi ei valitettavasti riittänyt yksi tappo, illalla juuri vähän ennen koti tienhaaraa ajois metsämyyrän päälle.. Tuon osalta en ole aivan varma lopputuloksesta (en taaskaan pysähtynyt katsomaan) mutta pelkään kyllä pahinta..

Käytin koirat iltalenkillä pilvettömän tähtitaivaan alla. Uskomattoman kaunista. Kirkkaita suuria tähtiä, muutama sateliitti ja pari lentokonetta. Koneiden äänien vaimentuessa noukkivat korvani toisen äänen hiljaisuudesta: hanhia. Vaikka oli liki pilkko pimeää, erotin juuri ja juuri tien ja pellon rajan ilman taskulamppua, lensivät hanhet. Tosin mekastuksesta päätellen olivat nuo juuri hakeutumassa sopivalle levähdyspaikalle yöpyäkseen. Käsittääkseni hanhet eivät kuitenkaan ole yöeläimiä.. Tosin voi olla että olen tehnyt taas jotain mielekkäämpää kun asiaa on käsitelty koulun biologian tunnilla..

note to myself: aika harkita uuden puhelimen hankintaa, erittäin vakavasti, nykyinen kun on temppuillut tänään enemmän kuin laki sallii...

masennusmässäys

Kierre on valmis, kun mieli on maassa, tulee syötyä saadakseen voimia ja hukuttaakseen pahan olon edes hetkeksi suklaan aiheuttamaan euforaan. No viikko ns. "normaalia ruokailua" eli lämmin ateria päivällä ja jotain pientä illalla aiheutti vaa'alla hillittömän heilahduksen ei toivottuun suuntaan. Kruunasin koko pahoinvoinnin vielä lauantaina sirkuksessa nautitulla popcornilla ja hattaralla ynnä limulla. Sama meininki jatkui illan: popcornia, pistaaseja, suklaata ja salmiakkia, sekä brouskun koipia ja itse tehtyä lasagnea.. Sunnuntain lenkkikaveri oli hyvä syy paistaa vielä fetajuusto-taskuja ja avata piparipaketti..

Mittasin ihan huvin vuoksi sunnuntai-iltana vyötärön ympäryksen. Olo oli kuin syöttöporsaalla ja samaa näytti kyllä mittanauhakin 75 cm.. Härregud!! No illan viimeinen tujaus oli reilu hörppy magnesiamaitoa. Aamulla olin sitten jo melkein normaaleissa lukemissa. Vatsa toimi ja paha turvotus häipyi pöntön uumeniin. Aamulla mittanauhakin oli taas armollinen 68 cm lukemillaan, toisin kuin vaaka joka yhä sitkeästi roikkui ihan liian korkeissa lukemissa..

Päätin vakaasti ryhdistäytyväni ja nipistäväni nuo ärsyttävät 5 kiloa pois puntarilta. Ei tekosyitä suklaalle, ei lohduttautumista pastalla tai pizzalla. Vain vaaleaa lihaa, kalaa ja kasviksia, runsaasti kasviksia. Ja lisää liikuntaa..

Pyörteitä ja vessajuttuja

Väsyttää.. Ja tuntuu että väsymyksen myöntäminen on kuin lisäisi vettä tuohon myllyyn. Silti on myönnettävä, olen totaalisen puhki, rikki ja väsynyt. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Työmaalla on muutettu, kohta viikko. Eilen oli varsinainen tavaroiden roudauspäivä, eli kiirettä piisasi. Tavaroiden pakkausta, siirtämistä rakennuksesta toiseen ja epätoivoista yritystä löytää kaikelle paikat, ja toimia vielä organisaattorina, sillä luonnollisesti pomo järjesti itsensä ulkomaille juuri tämän muuton ollessa käynnissä.. No, vaikka muuttofirman pojat hoitivat pöytien, hyllyjen ja valtaosan muuttolaatikoiden roudauksesta, sain silti ravata rappuja ylös alas ja kantaa osan tavaroista. En vain osaa odottaa että tavarat löytävät oikeaan paikkaan..

Muuton lisäksi päälle painoivat jonossa odottavat työt. Sitä olisi pitänyt hoitaa sinne, tätä tänne. Onneksi muutto aiheutti myös puhelimien käyttökelvottomuuden, ainakaan perääni ei voitu soitella ja kysellä missä vaiheessa mikäkin homma on. No tänään hiljalleen alkoi löytyä tavarat, rutiinit ja kasautunut kaaos purkautua..

Sinänsä muutos uuteen rakennukseen toi parannuksia. Kunhan uuden rakenteen haju (ja päänsärkyä sekä allergista tukkoisuutta aiheuttava höyry) laantuu, on paikka kaikkiaan melko iso harppaus eteenpäin. Niinkin pienistä asioista kuin wc:n varustukseen kuuluvasta käsisuihkusta voi olla yllättävän onnellinen. Olkoonkin että kahvipöydän keskustelussa asiasta mainitessa totesin etteivät perus suomalaiset insinöörit taida harrastaa hygieniaa saniteettitiloissa, miehet kun eivät a) olleet huomanneet moista varustusta, b) tuntuneet tiedostavan että tuota voisi käyttää muuhunkin kuin epämääräisiin käyttötarkoituksiin.. No, itseasiassa suomalainen tapa mahdollistaa hygienian ylläpito myös julkisten tilojen saniteettitiloissa on poikkeava esimerkiksi ruotsalaisiin verrattuna. Ainakin jouduin toteamaan viime ruotsin reissulla moisten suihkujen olemassaolon puutteen niin hotellista, lentokentältä kuin kongressikeskuksesta.. Kyllähän normaali olosuhteissa pelkkä paperi riittää puhdistukseen, mutta tiettyyn aikaan kuukaudesta todellakin osaan antaa arvoa moiselle lisävarusteelle..

Palatakseni vielä hiukan tuohon väsymykseen, muutto siis aiheutti fyysistä väsymystä, jopa niin paljon että illalla melkein itkin kun jalkoja särki niin vietävästi päivän rääkin jäljiltä. Muuton lisäksi kun tuli käveltyä kaupungilla useita kilometrejä, sillä autoni oli huollossa (taas) ja asioiden hoito vaati liikkumista. Saatuani auton korjaamolta, kiiruhdin vielä pilatekseenkin, ja vaikka tuo osaltaan tekikin olon paremmaksi, lisäsi se samalla fyysistä rasitusta ja näinollen väsymystä.

Henkinen väsymys on kuitenkin fyysistä vielä rasittavampi. Maanantain postaukseeni sain ss:ltä kommentin kuinka pitäisi rohkeasti kertoa toiveista ja haluista voidakseen muuttaa nykyistä suhdetta. Kommenttiin vastattakoon: olen yrittänyt! En ole kertonut toiselle osapuolelle puoliakaan niistä toiveista ja haluista mitä minulla on, yksinkertaisesti siksi etten ole kertomiini saanut toivomaani vastakaikua. Jos pienet asiat, joiden muuttumisen en uskoisi olevan ylivoimaista, eivät saa aikaan muutosta, miten voisin kuvitella toisen olevan valmis suuriin muutoksiin..?

Olen useaan otteeseen ruikuttanut (todellakin, tiedän ruikuttavani) oppaalleni kuinka toivoisin löytäväni sen ON/OFF-katkaisijan josta voisi kytkeä tunteet/halut/ajatukset pois päältä. Silloin olisi niin helppoa elää kuten muut odottavat ja toivovat. Olisi helppo sopeutua siihen mitä tietää muiden haluavan ja unohtaa omat tuskat ja kaipaukset. Tiedän olevani epärealisti (vai olenko) halutessani tiettyjä asioita. Toisaalta pelkään, että nyt noiden halujen ja toiveiden herättyä ja tultua ääneen lausutuiksi, en osaa enää vaimentaa niiden ääntä ja "nukahtaa" uudestaan normaliuteen. En tarkoita että olisin mikään totally freak, tai toivoisin jotakin epänormaalia ja tavatonta.. Tiedän kuitenkin omien odotusten olevan niin täysin muuta kuin puoliskoni odotukset. Joistakin asioista toki ajattelemme yhä samoin, jotkin asiat ovat yhä yhteisiä intressejä, mutta paljon on sitä jonka osalta ajatuksemme ja tunteemme eivät kohtaa.

Ystäväni sanoi aikanaan että parisuhde on kompromissejä. Toinen että parisuhteen tulisi olla samaan suuntaan katsomista. Kolmas että etsimme itsellemme erilaisen puolison kuin itse olemme, oppiaksemme kärsivällisyyttä tässä elämässä.. Oikeassa lienevät kaikki, tavallaan. En vain edelleenkään ymmärrä, miksi parisuhde tulisi olla kompromisseja? Miksi kahden niin erilaisen ihmisen on yritettävä elää yhdessä, että kumpikin joutuu jatkuvasti antamaan periksi? Eikö olisi siinä mielessä helpompaa jakaa elämäänsä sielunkumppanin kanssa. Sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa asiat näkee pitkälle samoin. Tietysti jos kaksi saman katsantokannan omaavaa jakaa elämänsä, ei heidän keskinäinen kanssakäyminen anna haasteita ja laajenna näkökantaa, mutta eihän kaksi ihmistä tyhjiössä elä, eli näkökantoja joutuu muuttamaan muun maailman kanssa..Uskon itseasiassa että yleensä ne pariskunnat jotka ovat pitkälle samanlaisia, arvostavat samoja asioita, näkevät asiat samassa valossa, ovat keskivertopareja onnellisempia, sillä heidän ei tarvitse taistella itsensä puolesta yhdessä olon hetkinä, vaan "taistelu" käydään yhdessä maailmaa vastaan..

Minulle tulee joka aamu positiivareiden ajatusten aamiainen, suosittelen lämpimästi kaikille jotka kaipaavat aamuun positiivisia ajatuksia ja pientä hymyä aloittaakseen päivän hiukan vahvempana kuin muutoin. Tämän aamun ajatuksessa oli seuraava kertomus:
VIISAUDEN MAKU

Ikääntyvä hinduopettaja työlääntyi oppilaansa
ainaisiin valituksiin. Eräänä aamuna hän lähetti
nuorukaisen hakemaan suolaa. Kun oppilas palasi,
opettaja kehotti nuortamiestä panemaan vesilasiin
kourallisen suolaa ja juomaan liuoksen.

”Miltä maistuu?” opettaja kysyi.

”Karvaalta”, oppilas sanoi sylkien veden pois.

Opettaja naurahti ja pyysi sitten nuorukaista
ottamaan kouransa täyteen suolaa ja seuraamaan
häntä. Miehet kävelivät vaitonaisina lähijärvelle.
Siellä opettaja kehotti oppilasta heittämään suolan
veteen. Sitten hän sanoo: ”Maistapas nyt järven
vettä.”

Kun nuorukainen oli hörpännyt vettä,
vanha mies kysyi:

”Miltä maistuu?”

”Raikkaalta”, oppilas vastasi.

”Tuntuuko suolan maku?” opettaja kysyi.

”Ei.”

Opettaja istuutui totisen nuorukaisen viereen,
joka niin kovasti muistutti häntä itseään, ja otti
tämän kädet omiinsa sanoen: ”Elämän kivut ovat
puhdasta suolaa, eivät enempää eivätkä vähempää.
Tuskan määrä elämässä on aina sama, mutta sen
karvaus riippuu laimennussuhteesta. Kun kärsit,
ainut keino on laajentaa näköpiiriä…

Lakkaa olemasta juomalasi. Muutu järveksi.

Toivon muuttuneeni jo järveksi, tai ainakin olevani matkalla sitä kohti. Toivon ymmärtäväni toista, ymmärtäväni mitä hän kaipaa, voidakseni samalla kertoa omat ajatukseni, haluni ja tarpeeni oikein, tullakseni ymmärretyksi. Sillä vaikka tavatessa tuntui kuin kohtalomme olisi taivaassa yhdistetty, on niin moni asia muuttunut näiden vuosien aikana, että myönnän itse muuttuneeni paljon. Ja samalla kuitenkin odotan ja toivon niitä aivan samoja asioita, aivan samalla tavalla kuin silloin joskus.. Minä olen muuttunut. Olen oppinut ymmärtämään itseäni. Tiedän miksi teen joitakin asioita, miksi kaipaan joitakin toisia. Jos haluni ja tarpeeni ovat toisen mielestä lapsellisuuden ja vastuuttomuuden osoituksia, uskon meidän vaeltaneen yhteistä polkua kovin eri suuntaan. Se onko näitä polkuja mahdollista yhdistää, ei ole yksin minusta kiinni..

Kuminauha

Tunteeni ovat ihmeellisen kuminauha-efektin alaisia. Juuri kun tuntuu että olen umpikujassa, että kerta kaikkiaan hajoan kappaleiksi, huomaan singahtavani toiseen suuntaan. Asioille näyttää sittenkin löytyvän ratkaisuja (ainakin mielessäni) ja jostakin vain virtaa lisää voimaa kohdata elämän haasteet. Ilman kipua ei tapahdu kasvua ja kehitystä. Niin joku viisas on joskus sanonut. Elämä kasvattaa, vastoinkäymiset opettavat. Jokainen epävarmuuden ja toivottomuuden hetki tuntuu selvittyään muuttavan minua itsevarmemmaksi ja vahvemmaksi.

Mahtaako joskus tulla vastaan se kuminauhan äärimmilleen kiristyspiste josta ei ole enää joustoa. Se piste jossa kuuluu vain naps ja edessä on totaalinen romahdus..? Toivottavasti sitä ei koskaan tule. Nyt ainakin eilinen kiristys ja venytys tuntuu vain vahvistaneen, kasvattaneen. Ja nyt tiedän entistä selkeämmin oikean suunnan...