Viimeaikoina mielialani on ollut jokseenkin melankolinen. Osaltaan syynä on kai syksy, osaltaan se kun on joutunut viime aikoina toteamaan useammankin asian siirtyneen todellakin peruuttamattomasti menneisyyteen. En ole kuvitellut että voisin palata takaisin lapsuuteen tai villeihin teinivuosiin, mutta silti joka kerta kun tästä maailmasta poistuu jotain johon liittyy vahvoja lapsuuden muistoja, tuntuu kuin osa minua revittäisiin riekaleiksi.
Tämän päiväistäkin ilmoitusta tiesin jo odottaa, asiasta oli ollut puhetta jokin aika sitten, mutta silti, tänään nousivat kyyneleet silmiini.
Lapsuutenihan vietin pienessä itä-suomalaisessa kunnassa, asuen "pienessä" saaressa. Nykyään tuonne kulkee hulppea silta, jolta voi ihailla upeita maisemia, mutta lapsuudessani sinne kuljettiin lossilla. Lossimatkassa oli oma hohtonsa, vaikka se olikin tietyllä tavalla arkipäivää. Jos lossi oli juuri irronnut rannasta kun rantaan saavuttiin, tilanteesta riippuen saattoi joutua odottamaan kymmenisen minuttia kun kyydissä ollut auto vietiin vastarannalle ja tuotiin sieltä uusi lasti takaisin. Toisinaan kävi kyllä hyvä tuuri ja huomatessaan auton juuri tulevan rantaan, lossari jarruttikin ja palasi takaisin noukkimaan saapuneen. Näin kävi usein varsinkin juuri ennen lossin lakisääteistä kahvitaukoa jonka kestäessä olisi joutunut odottelemaan jopa varttitunnin. Riippuen siitä kuka oli lossivuorossa saatoin kipaista ylös ohjaamoon matkan ajaksi. Tai sitten vain taivastella veden pärskeitä kaiteilla kurkistellen. Kovalla tuulella oli mahtava tunne kun lossi meni 'sivuluisussa' pingottaen ohjausvaijerin äärimmilleen. Todella jännää oli myös ne kerrat kun lossi vaihtui, toinen lossi oli ajettu tilalle ja kaapeli vaihdettiin lossista toiseen, saattoi olla että olimmekin vapautuvan masiinan kyydissä ja vastarannalle suunnistettiin "käsivaralla".
Samaan yhteyteen liittyy myös muistikuva taivaallisesta nektarista jota sain nautiskella omalla tavallani. Tuo jumalten juoma oli 0,33 litrainen coca cola. Se aidon ja oikean muotoinen lasipullo, ja juoman nauttiminen tapahtui tuopin muotoisesta snapsi-lasista.. Hassua kuinka jotkin hetket, tuntemukset, maut ja tuoksut voivatkaan nousta näin vahvasti mieleen. Muistan miltä penkki tuntui tuossa hieman hämärässä tupakeittiössä. Miltä kokis tuoksui poreillessaan pienessä tuopissani. Millainen tuoksu koko tuvassa oli. Miltä lettini tuntuivat heiluessaan kun ravistelin päätäni kieltäessäni etten ollut mikään peppi pitkätossu.
Ei ole enää tuota tupaa, sillalle johtava tie menee nykyään sen paikan yli. Ei lossia tuolla kohdalla. Eikä enää tuota ihanan lämmintä ihmistä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
minulla ei ole ihan vastaavanlaista kokemuksia lapsuudesta...mutta joskus kun varsinkin keväisin nenääni tulvii muisto tuoksusta, joka kertoi lumen lähes loppuun sulamisesta, pyörällä vihdoinkin ajamaan pääsemistä, jalkapallokenttien nurmien vihertämisestä. se haju kun keväisin kotikonnuilla tunkeutuu sieraimiini niin voimakkaana että tunnen taas olevani nuori 10-vuotias poika, joka takki auki heiluen ajaa valtavalla vauhdilla polkupyörällään koulusta kotiin. ja siihen kuuluu myös auringonpaiste yhdistettynä sorateiden tomupilviin. tässähän ihan herkistyy...huh huh tulipa kaipuu nuoruuteen...
Kieltämättä kevät kun ilmassa leijuu kostean savisen mullan tuoksu, talven aikana mädättyneiden lehtien ja ruohon tuoksu (oikeasti hyvä haju vaikka näin tekstinä kuulostaa karmealta) kuulu kohmeisessa maassa auringon sulattamien purojen solina.. ne ovat kyllä niitä jotka joka vuosi vievät reilusti ajassa taaksepäin..
se on jonkinlainen maan, ilman ja auringon synteesi, ja todellakin kuten totesit jonkinlaisen mädänneen maan haju, mikä tunkeutuu sieraimiin ja ilmeisesti sen kautta koko vartaloon, että kokemus on aito ja jää ikuiseksi sinuun palautuen aina muistoihin...se jää kuin talvihorrokseen ja kevään aurinko sen herättää...onpa kaihoisaa!!!
Lähetä kommentti