Eilen olin taas pitkästä aikaa härräkällä liikenteessä. Mahtava fiilis, aina ajaessa sitä kiroilee miksei tule useammin lähdettyä tuolla liikkeelle, milloin muka liian kuumaa, milloin liian kylmää, milloin on liikaa tavaroita roudattavaksi ja milloin muka muuten vaan kiire.. No kuitenkin, illalla kymmenen pintaan Porvoosta kotia kohti kurvaillessa nautin mahtavan näköisistä maisemista:
Aurinko oli laskenut, viimeiset punerrukset maalasivat muutamia yksittäisiä pilviä punaisellaan, muuten taivaan väri oli lähinnä vihertävä ja vain hetki eteenpäin niin olisi sininen hetki joka muuttuisi elokuiseksi pimeäksi. Oli juuri sellainen ilma että ymmärrän hyvin kappaleet joissa lauletaan hallan vaarasta, vaikkei tuota vaaraa vielä viime yönä tainnut ollakkaan, niin alavilla mailla sumu ojenteli lonkeroitaan pelloilta tien pientarielle. Paikka paikoin jopa sain sukeltaa kostean kylmän usvan sisään. Mielessä kävi jossain vaiheessa kuinka tämä on juuri sitä vuoden (ja kellon) aikaa jolloin sarvipäiset ystävämme loikkivat arvaamatta tielle, automaattisesti tiputtelin ajonopeutta satasen alueellakin lähemmäs yhdeksääkymppiä. Mikäs oli ajellessa kun ei ollut kiire mihinkään ja rauhallisemmalla tahdilla ennätti katsella maisemiakin huolellisemmin. Harmitti etten ollut sittenkään ottanut kameraa mukaan lähtiessä, vaikka olin sitä harkinnut. Toisaalta eihän kuvaan tallentuva yleensä koskaan vastaa sitä lumoavaa todellisuutta jonka omin silmin näkee..
Vielä pieni fiilistely:
Kuvittele rauhallisen kapeahkon asfalttitien vierelle nuorta mäntymetsää. Metsikön takana on suopohjaista maata josta nousee tiivis mutta matala sumukerros, viimeiset auringon säteet sävyttävät pilvet punertavaksi, vihertävää taivasta vasten. Metsän pohja näyttää jo synkän mustalta... Aavemaisen upean näköistä..
Tai: käännyt päätieltä pienemmälle tielle, maisema on usvan verhoama, yksittäisten talojen ikkuoista kajastavat valotkin näyttävät jotenkin utuisilta. Yksinäinen pellon reunassa kasvava kuusi ilmaantuu usvan keskeltä kuin salaperäinen matkaaja, aiheuttaen muutaman ylimääräisen sydämen lyönnin; hirvikö? Tie kaartaa jyrkän mutkan nousten samalla pienen mäen päälle. Upeaa!! Pienen omakotitalon kokoinen verenpunainen kuutamo nousee juuri metsän takaa. Koko maisema sävyttyy punaisen kuun heijastuksesta usvaiseen iltaan. Tämä on niitä hetkiä jolloin tietää tapahtuvan jotain tärkeää, suorastaan taianomaista..
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti