Ansaittu onnellisuus

Mietin tuossa tänään autoillessa (bensanhinnan lisäksi) ihmisten onnellisuutta. Ja ennen kaikkea parisuhteiden onnellisuutta. Joku viisas on joskus sanonut meidän saavan sellaisen elämän kuin ansaitsemme. Toiset taas sanovat että päätämme itse millaisen elämän saamme. Tavallaan kumpikin on varmasti oikeassa oleva näkökanta. Mutta mikä sitten määrittää sen minkä ansaitsemme?? Monta kertaa jos joku on kokenut kovia, toivomme hänellä olevan vastaisuudessa helpompaa ja asioiden sekä parisuhteiden sujuvan helpommin. Eikö sitten yhtälailla se onnellista elämää elänyt olisi ansainnut loppuelämäkseen vastoinkäymisiä ja **skaa niskaan??

Olisiko kuitenkin niin että jokaisella on oikeus mahdollisimman onnelliseen elämään. Ja tavallaan se että päätämme elää sitä hyvää ja onnellista elämää vaikka mikä olisi antaa meille vielä suuremman oikeuden saada sitä kaikkea hyvää.

Itse haikailin vuonna miekka ja nappi löytäväni menestyvän, komean rockstaran joka kainalossa olisin saanut sitten kimaltaa pitkin maailmaa. Jonkin hetken noissa "stara"piireissä pyörittyäni totesin että useimmat silmääni miellyttävät yksilöt olivat joko varattuja tai luoja oli suonut heille järkeä yläpäähän vähemmän kuin alapäähän. Toisaalta totesin myös että ehkä luontainen huomionkipeyteni ja jossain määrin älyllinen lahjakkuuteni tuskin soisi rauhaisaa perhe-elämää minkään maailmaa kiertävän staran kanssa. Ainoa vaihtoehto olisi tietysti se että meikäläisellä olisi joku suunnattoman tärkeä tehtävä aina mukana kiertueella. Sitä kiltisti kotona odottavaa rokkitähden puolisoa meikäläisestä ei tällä mustasukkaisuus-asenteella tulisi.. No, jostain kumman syystä en sitten löytänyt omaa rokkaria..

Samoin muistan joskus haikailleeni löytäväni samanlaisen miehen kuin mitä ystävälläni oli, mies joka tuo kukkia ja lahjoja. Mies joka vie ulos syömään ja leffaan ja ulkomaan matkoille... Eipä löytynyt ihan sellaistakaan prinssiä.. Toisaalta osaan arvostaa yhtä hyvin sitä kevään ensimmäistä leskenlehteä joka tuodaan minulle muikeasti hymyillen kuin arvostaisin sitä kallista kukkakaupasta sihteerin kautta tilattua kukka-asetelmaakin. En tarvitse niitä koruja ja matkoja tietääkseni että toinen rakastaa minua. Ei sillä ettenkö joskus toivoisi saavani näitäkin huomionosoituksia..

Osa ystävistäni pitää minua aivan hellan ja nyrkin välissä olevana. Tietyllä tavalla tiedän sen juontuvan lapsuudestani: aina jos olimme äidin kanssa lähdössä jonnekin, piti ensin saada isän lupa menemiselle. Osaltaan tuo lupa oli tietysti nimellinen, eläimiä kun ei voinut jättää oman onnensa nojaan, ja yleensä toinen syy kyselyihin oli tietysti se että sai rahat menemiseen.. Itselläni on oma palkkani ja oma lupani. Mutta silti mielelläni kysyn toisenkin mielipidettä menemisistäni. Olen mielelläni illalla kotona siinä vaiheessa kun S tulee töistä kotiin, vaikka tiedänkin ettei hän pahastu vaikka kotiudun vasta myöhemmin. Toisaalta aivan samaan tapaan toivon hänenkin kysyvän mielipiteeni omiin menemisiin.. Se on kai niitä parisuhteen kompromissejä..

Oikeastaan taidan elää juuri sitä elämää ja parisuhdetta jossa olen onnellinen ja jonka olen ansainnut..