kehäpäätelmiä

Onkohan syynä tämä valoistuva vuodenaika vai mistä mahtaa johtua nämä villinä laukkavat ajatukset.. Päästäinen meni taas menojaan ilman pashoja ja poikkeuksellisesti myös ilman messutyöskentelyjä. Virkistävää vaihteeksi vain kiertaa messuja katsellen ja aikaa kulutellen, ainoa pieni miinus oli se että jostain kumman syystä taas meikäläiselle napsahti tuo kuskin rooli.. toisaalta hauskaa voi pitää ajokuntoisenakin..

Poikkesimme tuossa viikonlopun aikana pikkubroidin kanssa isovanhemmillakin. Ja siinä kaikesta muusta höpötellessä kääntyi puhe uimahyppyihin (tyypillinen aihe isovanhempien kanssa pääsiäisenä..? Yeah!!) no, mieleen aihe ei niinkään jäänyt tämän varsinaisen aiheen tautta vaan johtuen isoisäni lausahduksesta: hänen eka hyppynsä kympistä johtui siitä ettei ollut pokkaa tulla rappuja alas, sillä toiset olisivat voineet pitää pelkurina.. samoin kuin hän kertoi oppineensa uimaan muiden poikien mukana, toiset lähtivät uimaan lahden yli, eikä isoisä osannut tuolloin uida, muttei ollut pokkaa myöntää sitä kavereille joten perässä piti räpiköidä.. Jäin miettimään oliko tilanteissa kyse rohkeudesta vai pelkuruudesta? Onko suurempaa rohkeutta myöntää ettei uskalla/osaa, vai pelätä toisten reaktiota ja vain mennä ja tehdä..?

Itsellä on ollut tapana myöntää osaamattomuuteni/uskaltamattomuuteni, toisaalta yleensä koskaan ei mikään ole jäänyt uskalluksesta kiinni, mutta jos tiedän ettei taidot riitä niin pelkällä sisulla en ole tähän mennessä asioita suorittanut, on sitten kyse uimahypystä tai elälmään suuremmin vaikuttavasta.. Toisaalta mitä kaikkea olisinkaan voinut saada aikaiseksi jos olisin reteesti vaan antanut mennä syteen tai saveen, kunhan olisin yrittänyt..