Ihminen onnellisimmillaan

Melkoista vuoristorataa taitaa ihmisen elämä olla. Hetkenä yhtenä huipulla, kaikki hyvin, elämä hymyilee, työt, rakkaudet kaikki kohdallaan. Silmänräpäyksessä koko kuva hajoaa kappaleiksi: työpaikassa saneerataan, puoliso pettää, tapahtuu onnettomuus.. Koko kurjuus paljastuu.

Kun tietää kuinka pahoja murheita voi kulman takana piillä, sitä toivoisi voivansa ojentaa auttavan käden aina kun joku on pulassa. Sitä on niin helppo jaella ohjeita kokemuksen syvällä rintaäänellä, vaikka oikeasti ei ole hajuakaan mitkä tunteet toisen sisällä velloo. Ei se pieni tuskaisuuden pisto kenenkään elämää kaada, toiset meistä jopa tarvitsevat jatkuvan pienen pahoinvoinnin voidakseen todeta elävänsä. Tuskin kukaan haluaa elää käärittynä pumpuliin, kokien vain niitä hyviä puolia. Toisaalta meitä on moneen junaan, mutta vahvat ihmiset tarvitsevat vastoinkäymisiä vahvistuakseen entisestään.

Katselin viikonloppuna Vaarallisen syrjähypyn. Tuo kuvasi tietyllä tapaa omaa ajattelumaailmaani aika hyvin (tunnustan). Jos jotain puuttuu, voi siihen hairahtua "oman elämän ulkopuolelta", välihuomautuksena todettakoon että syötävän herkullisen oloinen oli se kirjakauppias *Nam*. Mutta kääntöpuolena, jos huomaa olevansa menettämässä sen mitä eniten rakastaa, sen eteen on valmis vaikka tappamaan. Vaatiiko se tosiaan noin rankan toiminnan voidakseen todeta toiselle rakastavansa tätä ja olevansa valmis antamaan anteeksi lähes mitä tahansa? Siitähän parisuhteessa kai todellakin viimekädessä on kyse, vastoinkäymiset kohdataan yhdessä, huolimatta mitä murheita omiin suhteisiin liittyy, asennoidutaan me vastaan maailma asenteella.