Pää hajoaa. Vaikka luotan siihen että teho-osastolla tekevät parhaansa ja yläkertaan suunnatut pyynnöt kuullan, tuntuu pahalta kun ei voi tehdä mitään konkreettista. Vain odottaa.
Pienen pieniä toivon murusia on meille näiden päivien aikana annettu. Keuhkot, sydän ja sisäelimet näyttävät merkkejä pikkuhiljaisesta elpymisestä. Kuitenkin veitsenterällä mennään koko ajan.
Päätin että haluan huomenna lähteä töihin. Sulkeminen vielä pidemmäksi aikaa näiden ihmisten kanssa samaan taloon ei auta ketään, jos oma pääni hajoaa, en voi tukea ketään. Kuulostan varmasti kovalta ja kylmältä, mutta minun on ajateltava (taas) itseäni voidakseni ajatella muita. Rukouksia voin lähettää työpöydänkin äärestä, tukena voin olla puhelimen välityksellä, tai voin ajaa joka päivä yöksi anoppilaan. Mutta minun on päästävä ulos!!! Kaiken murheen keskellä elämä jatkuu: Aatu sai orapihlajan piikin tassuunsa ja teloi kyntensä: antibioottikuurilla. Wäiski ja Elmeri ovat peuhanneet niin että tänään on pojilla lepuutuspäivä, Elmeri on suljettuna makkariin (nukkuu tyytyväisenä) ja wäne vaeltaa kuin levoton sielu kun ei ole tekemistä. Aurinko saa hymyilemään vaikka kirkossa ja ehtoollisella kyyneleet virtasivat vuolaana. Kuinka sitä ihminen vasta hädän hetkellä hyväksyy sen että korkeampi voima voi auttaa, miksei sitä voi päivittäin muistaa..
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti