Täysi-ikäinen ihmissuhde

Tänään, juuri näillä kellonlyömillä vanhempieni avioliitto tuli täysi-ikäiseksi. Onnea heille ja ainakin yhtä paljon lisää, täytyyhän se ainakin keski-ikäiseksi saada...

Sukulaiset, tuttavat ja jopa työkaverit kyselevät tikittääkö biologinen kelloni, eikö olisi aika vakiintua ja perustaa perhettä ennenkuin todellakin muutun keski-ikäiseksi. Ehkäpä sisäinen kelloni on pysäytetty siihen maagiseen 17 vuoden ikuisen neitokaisen ikään jolloin ei vielä tarvitse korvissa kitistä kakaran parku eikä elämästä ottaa ihan täyttä vastuuta. Toisaalta kuinka paljon vakiintuneempaa elämän pitäisi vielä olla, vastahan tässä on 9 vuotta olleet lusikat samassa laatikossa saman miehen kanssa, eikä onneksi loppua näy.

Muistan monen monituista kertaa kuulleeni lapsuuden ja nuoruuden aikana isäni suusta lausahduksen:" Sitten kun sinulla on jalat oman pöydän alla niin voit tehdä mitä haluat mutta siihen asti..." Näinhän se on, jostain kumman syystä vain en tähän päivään mennessä ole saanut jalkoja oman pöydän alle, aina se on ollut jonkun kanssa yhteinen pöytä. Ei sillä, kyllähän tässä elämässä on saanut päättää ja huseerata aika monesta asiasta aika monella tapaa. Ehkäpä ihan kaikesta ei tarvitse päästäkään itse päättämään.

Vanhempani ovat toki olleet kaaaauan yhdessä. Voisi kai puhua jonkin asteisesta ikuisesta rakkaudesta, johan he kohtasivat ensimmäisiä kertoja äitini ollessa vissiin viidentoista tietämissä. Kaupunkilaistyttö ja maalaispoika. Tarina kuin korneimmasta suomalais-elokuvasta. Tosin eipä se elämä tainnut olla pelkkää heinälatoa ja onnellisia haaveksivia hymyjä. Kyllä siihen on paljon kyyneleitä mahtunut, työtä, hikeä ja tunteita niin positiivisia kuin negatiivisia. Ei elämä ole helppoa kun koko toisen suku pyrkii osoittamaan ettei paikkasi ole sielä, kyläyhteisö pitää vuosikymmenien jälkeenkin "helsinkiläisenä outolintuna", mutta niin vaan aikanaan asenteet muuttuvat ja oma paikka yhteisössä on lunastettu. Enkä nyt väitä että isän elämä sinänsä olisi ollut yhtään sen helpompaa, vaikka hänen kotipaikalleen jäivätkin.

Eräs tuttavamme totesi vuosia sitten äidilleni että tämän pitäisi kirjoittaa elämästään kirja, tai elokuvakäsikirjoitus, se olisi kaikkinensa mielenkiintoista nähtävää. En tiedä onko äiti koskaan edes harkinnut ajatusta, ehkei, mutta nuoren neidon korviin se jäi kytemään. Ehkä sielä istutettuun yksi haave tähänkin päähän.

Ehkä olen sittenkin tulossa keski-ikäiseksi. Miksi muuten haikailisin menneiden asioiden perään, miksi kaipaan niin lapsuuden kesiä ja jouluja. Taitanee olla ensimmäisiä varmoja VIDen merkkejä, tosin olen jo jonkin aikaa epäillyt NUDEa, mutta toisaalta siihen alkanen olla jo liian vanha.. Toisaalta, tämä lienee merkki erään aikakauden päättymisestä ja jonkin uuden alkamisesta.. Vuosikin vaihtuu huomenna, joten nyt on taas pöytää putsattu niin että uusi koskematon lehti elämästä voidaan kääntää hyvillä mielin. Kastaa sulkakynä vereen ja aloittaa:
Tervetuloa Vuosi 2006