Oppia tunteista

Jäi tuosta eilisestä bloggauksesta ajatus vähän turhan irralleen, joten jatketaan hiukan vielä ajatusvirtaa:

Kuten minua viisaammat ovat sanoneet, tuskan voi käyttää oppimiseen. Itselleni on viime aikoina vahvistunut tuon ajatuksen sivujuonne: Voin tehdä monia hyviä päätöksiä, pyrkiä pysymään niissä ja osin onnistua osin epäonnistua. Kuitenkin vasta sitten kun asiaan kuuluu tunteet, onnen ilon ja rakkauden tahi menettämisen pelon, tuskan jopa katkeruuden vasta noiden ääritunteiden jälkeen voin luottaa ottaneeni opikseni..

Kasvu ja kulkeminen "oikeaan suuntaan" edellyttää sen että se herättää tunteita. En tee asioita vain siksi että sen tiedän olevan jotekin yleisestihyväksyttyä ja näinollen oikein. Tunteet, ennenkaikkea niillä reagointi on keskustelua omatuntoni kanssa. Tiedän että olen loistava valehtelemaan itselleni (edelleen) kuten myös muille. Ennen saatoin silmät kirkkaina selittää asiat itselleni parhain päin. Vaan jotain on muuttunut. Varmaankin yhä selittäisin herra sinivuokolle ummet ja lammet pelastaakseni itseni pulasta, mutta ne asiat joilla on merkitystä niin itselleni kuin ennenkaikkea niille ihmisille joilla on minulle merkitystä, niiden kanssa en enää voi helposti huijata. Se mitä vuosi sitten en olisi edes kuvitellut, tunnontuskat valkeasta valheesta, saavat minut taistelemaan itseni kanssa ja antamaan oikealle asialle periksi. Enää eivät haluni määrää ratkaisujeni suuntaa. En väitä olevani puhdas pulmunen, en todellakaan. Vaan vielä mielessä väikkyvät houkutukset, milloin ruohon ollessa vihreämpää aidan toisella puolen, milloin suklaan huutavan kutsuvasti kaupan hyllyllä. Se etteikö kukaan tiedä jos huijaan itseäni ja lankean houkutukseen, ei ole enää riittävä tekosyy lankeamiseen.

Tunteet opettavat, kun niitä oppii lukemaan. Tunteet ovat heijastuksia sielun syvyydestä. Edelleen aion nauttia siitä kun rintaa kuristaa kaipaus, siitä kun odotus saa vatsanpohjan perhostelemaan ja sydämen laukkaamaan kuin villivarsta. Edelleen aion tuntea surua ja tuskaa menetyksen ja pettymyksen takia, olkoon syynä sitten sairaus, kuolema tai ajattelemattomuus. Ja kaikkien näiden vaihdeiden läpi eläessä, aion joka askeleella ottaa opikseni..

Tunteiden vuoristoradasta

Tunteitaan ei saa padota, sanotaan. Ei ole hyväksi antaa tunteiden ohjata elämäänsä.. Yritin jonkin aikaa hillitä tunteitani. Sulkea niitä johonkin laatikkoon josta saatoin ottaa ne hallitusti toimimaan silloin kun niitä tarvitsin.

Tai niin luulin..

Heti kun hiukankin annoin tunteilleni vallan, olin kuin märkä rätti niiden vietävänä. Jotakin muutosta tunteiden käsittelyssäni on silti tapahtunut. Tunteet tulevat ja menevät. Entistä enemmän nautin niistä tässä hetkessä, takertumatta niihin. Joulun aikaan luin liki loppuun pitkäaikaisen lukuprojektini Tiibetiläisen kirjan elämästä ja kuolemasta. Tuolta silmiini osui tunteiden tuskaa kuvaava kirjoitus. Teksti jossa kehoitettiin elämään tuska, kärsimys ja menettämisen suru, oppien siitä samalla:
"Joten mitä teetkin, älä sulje kipua pois; hyväksy kipusi ja ole haavoittuva. Olitpa miten epätoivoinen tahansa, hyväksy tuskasi sellaisena kuin se on, sillä tosiasiassa se yrittää antaa sinulle arvaamattoman arvokkaan lahjan: tilaisuuden hengellisen harjoituksen avulla keksiä mitä on surun takan..
..Jos kaiken kestäessä pidät sydämesi avoimena, silloin ahdistuksesta voi tulla paras liittolaisesi rakkauden ja viisauden etsinnässä.
Emmekö me jo liiankin hyvin tiedä, ettei tuskalta suojautuminen toimi ja että kun yritämme suojautua kärsimyksiä vastaan kärsimme vain sitä enemmän emmekä opi sitä, mikä tästä kokemuksesta olisi opittavissa? Niin kuin Rilke kijoitti, että suojattu sydän 'joka ei koskaan ole alttiina menetykselle, viaton ja turvassa, ei pysty tuntemaan hellyyttä; vain takaisinvallattu sydän voi koskaan olla tyytyväinen: kaikesta luopuneena vapaana riemuitsemaan mestaruudestaan...' "

Välillä on tuntunut kuin suorastaan nautiskelisin omasta tuskastani. Olenhan joskus sanonut että sama se miltä tuntuu, kunhan tuntuu. Onko tuo tunteiden syvästä tuskasta nauttiminen sitten ollut oppimista, vai ainoastaan marttyyrimaista itsesääliä? Toki oman kurjuuden maksimointi on usein kohdallani vain lupa kalastella säälipisteitä ja huomiota. Sillä useimiten olen huomannut todellisen tuskan, todellisen menettämisen, olevan niitä helposti ohitettavia asioita, toisin kuin "varta vasten" itselleni nostamani tunnemyräkkä.

En tarkoita, että kaikki murheen pohjalla kyntämiseni olisivat pelkkää huomionhakuisuutta. Eivät ne siltä tunnu silloin kun ryven omassa surkeudessani. Kuitenkin kun mieli on kivunnut taas normaalille onnelliselle tasolle, ovat nuo murheet pois pyyhittyjä, kerta kaikkiaan.

Joulu on itselleni aina hiljentymisen aikaa. Nytkin pysyttelin aattoaamun ja sunnuntai-illan välisen ajan irti tietokoneista. En lueskellut sähköposteja, en surffannut keskustelupalstoilla tai muutenkaan uhrannut oikeastaan ajatustakaan sähköiselle viestinnälle. Myönnetään muutamin jouluisia tekstareita tuli lähetettyä bittiviidakkoon, mutta pääasiallisesti olin erossa kaikesta. Joulun ajan mielen täytti kirja, osin televisio mukavien elokuvien puitteissa ja hetket oman mielen kanssa niin saunan leppeässä lämmössä kuin luonnon keskellä koirien kanssa kävellessä. Paljon oli aikaa omille ajatuksille. Paljon pohdintoja, itsestä oppimista ja asioiden katsantokannan kirkastumisia.. Uuden vuoden kynnyksellä monet tekevät mitä moninaisimpia lupauksia. Itse en aio luvata mitään muuta kuin olla itselleni rehellinen tulevana vuonna..

kipuja

Kun fyysinen hyvinvointi lisääntyy, jää enemmän aikaa huomioida henkisiä kasvukipuja. Ja voi pojat että niitä eteen kannetaan oikein urakalla. Tiedän, etten voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Etten omista valinnoista voi kääntää syyttäävää sormea kenenkään muun suuntaan. Kukaan ei ole houkutellut minua tekemään väärin. Kukaan ei pakottanut valitsemaan vaikeaa tietä.. Ei. Ainoastaan sain ohjausta (opastusta), erittäin tuntuvaa sellaista, suunnasta johon pitäisi kulkea. Virhe korjattiin ennenkuin sitä oikeasti edes tapahtui. Vahinko ehkäistiin ennenkuin mitään peruuttamatonta tapahtui.

Miksi silti on näin paska olo?? Eikö se hyvän asian oppiminen ollutkaan hyvä asia? Eikö olekaan aihetta riemuun kun onnistuin suuntaamaan askeleeni taas oikeaan suuntaan? Eikö?
Ei, ei silloin kun seurauksena on tyhjä olo. Kun tuntuu että valinnasta huolimatta edessä on umpikuja. Kun ympärillä näkee vain eteen nousevia seiniä sen sijaan että aukenisi ovi josta matka jatkuisi sujuvasti. Nuo seinät, mitä ne ovat? Ne ovat omat pelkoni. Pelkoja joita on voitettava valitakseen sen tien jota loppujen lopuksi haluaa kulkea. Jos noita pelkoja ei ole valmis kohtaamaan, on turha kuvitella muuttuvansa..

Tajusin tuon muuttumattomuuden itse tänään. Keskustellessani opastajani kanssa, myönsin että tehdessäni taas sen tutun valinnan aiheutin vain sen ettei minussa mikään olisi muuttunut. Vaikka kuinka suuni sanoo haluavansa muutosta. Vaikka ehkä jopa sydän halajaa sitä, jos silloin kun tarvitaan se pienen pieni rohkeus kieltäytyä totutusta. Uskallus kääntyä ja valita tie jota ennen ei ole kulkenut. Jos se rohkeus puuttuu, ei mikään muutu vaikka sydän huutaisi kuinka ja suu sanoisi mitä..

Vaikka mieli on tällä hetkellä maissa, olen silti tyytyväinen että loppujen lopuksi tein kuten sydän sanoi, vaikka mieli keksi miljoona syytä miksi yhä olisin saanut tehdä niinkuin aina ennenkin. Vaikka suunnan muutokselle ja sydämen seuraamiselle vaadittiin melkoisen kova ravistelu. Enhän silti kai olisi oinas jos helpolla läksyni oppisin. Toivon vain että opastajani hermot kestävät jokaisen koettelemuksen jonka itsepäisyyteni ja suoranainen tyhmyyteni polulle tuo. Vaikkei ehkä aina siltä vaikuta, minä silti haluan ja voin muuttua. En kaikesta selviä yksin, eikä kai tarvitsekaan. Onneksi lähellä on ystävä, opastaja, joka näyttää oikean suunnan kun tunnen eksyväni vanhoihin kuvioihin..

Askeleet tyytyväisyyteen

Lainaan taan aamun ajatusta, että tämä asia pysyisi jatkossakin mielessäni:

ASKELEET TYYTYVÄISYYTEEN
Jokaisen pitäisi tietää:
Et voi olla kaikkea kaikille ihmisille
Et voi tehdä kaikkea kerralla
Et voi tehdä kaikkea yhtä hyvin
Et voi olla kaikessa muita parempi

Siis:
Sinun pitää ottaa selvää kuka olet – ja olla sitä
Sinun pitää päättää mikä on etusijalla ja tehdä se ensin
Sinun pitää löytää vahvuutesi ja käyttää niitä
Sinun pitää oppia olemaan kilpailematta toisten kanssa, koska vain sinä olet oman itsesi ekspertti

Ja silloin:
Opit hyväksymään oman ainutlaatuisuutesi
Opit tekemään valintoja ja päätöksiä
Opit elämään omien rajoitustesi kanssa
Opit antamaan itsellesi arvoa ja pystyt olemaan paras mahdollinen ”sinä”

ELÄMÄN MUUTOSPÄIVITYS

Positiivareiden aamun ajatus jakoi tänä aamuna ajatuksen muutoksesta.. Sitähän tässä olen jo ties kuinka ja kauan käynyt läpi, joten jaan tämän teidänkin kanssa..

1. Aavista muutos
– katso ympärillesi

2. Myönnä muutos
– näe mitä on tapahtumassa

3. Hyväksy muutos
– unohda epäröinti ja epäilykset

4. Iloitse muutoksesta
– nauti seikkailusta jossa olet mukana

5. Jaa muutosta – tee yhteistyötä muiden
kanssa, ja ole muille muutoksen airut

vetovoiman laki

Totesin tänään että nyt riitti! Olkoonkin että menttorini totesi minun hokeneen tuota liki joka päivä. Silti. Nyt tunsin rajan tulleen vastaan. Ei raja siinä mielessä että olisin ovet paukkuen pakannut laukkuni. Vaan raja siinä mielessä että minun oli asetettava itselleni päivämäärä. SE päivä on tammikuun viimeinen. Viimeistään. Mahdollisesti jo aiemmin.

Kun olin päättänyt tuon. Kun olin sanonut sen ensimmäiselle työkaverille ääneen. Huomasin sanovani sen toiselle. Sanoin sen myös henkilöstövastaavalle. Elokuussa ilmoitin poistuvani kun seuraajani löytyy. Elämme joulukuuta.. Jos näistä useista ja useista hakemuksista ei löydy ihmistä joka hallitsee numeroiden kirjaamisen oikeaan sarakkeeseen. Ihmistä joka osaa verkosta kasata tarvittavan määrän manuaaleja. Ihmistä joka jaksaa kuunnella ja kertoa huonoja vitsejä. Ihmistä joka on tarpeeksi hullu pärjätäkseen insinöörien parissa.. Jos ei löydy, ei se ole minun ongelmani.

Minulla on uudet haasteet kiikarissa. Ja olkoonkin, että kyllähän sitä voisi "puuhastella" yrittäjyyden parissa tehden tuonne töitä, niin silti minäkin olen ihminen joka tarvitsee myös riittävän määrän lepoa. Ja mielekästä tekemistä..

Kun olin tehnyt päätöksen, huomasin maailman muuttuneen. Asioita alkoi vain tapahtua. Ehkei maailma muuttunut mihinkään, mutta ajatukseni olivat muuttuneet. Näin asiat uudella tavalla. Ja päättäväisyyteni avasi uusia ovia eteeni.. Ongelmat joiden kanssa olin paininut, ne jotka rajoittivat uskallustani, olivat ratkaistu yht'äkkiä.

Nyt odotan mielenkiinnolla huomisen uusia asioita..

narsismini

Kissa kiitoksella elää sanotaan. Itseni on kyllä myönnettävä että narsismiin taipuvainen egoni elää ja voi hyvin kiitoksella. Minut on helppo saada pyörtämään päätökseni, tai ainakin horjumaan niissä, kun vain osaa oikeaan aikaan antaa sopivaa kiitosta.

Vaikka hermot on tiukalla ja työ ei miellytä, silti karkitsen vakaasti sitä mahdollisuutta että voisinkin jatkaa vielä nykyisessä työssäni, kunhan työtehtävät hiukan muuttuisi.. Ja kaikki tämä vain siksi, että työkaverit ovat osanneet lirkutella oikein. Tiedän ettei tämä kehuminen hirvittävän pitkässä juoksussa kuitenkaan kanna. Jos työ ei palkitse omalta osaltaan. Jos mieltä raastaa ajatukset siitä että tiedän etten tee parastani (koska ei ole motivaatiota). Ei silloin riitä se että työkaverit ovat sitä mieltä että olen huippu tyyppi ja toimiston kaunistus..

Ehkei nuo kehumiset oikeasti saa minua jäämään tänne pysyvästi, mutta kyllä ne kummasti "helpottavat" tätä vapauden odotusta..