Ahdistus ja onni

Olen viimeisen neljän vuoden aikana käynyt läpi melkoisen metamorfoosin. Tiedostan ja tunnen itseni entistä selkeämmin. Tämä muutos on antanut myös entistä enemmän vastuuta itsestäni, teoistani ja ennenkaikkea reagoinneistani. Ei ole kauankaan siitä kun elin uhrin osassa. Oli niin helppo syyttää kaikkia muita siitä jos minulla oli huono olo, jos asiat eivät menneet kuten halusin ja jos koin että elämä potkii päähän.

Vaati paljon itseltä marssia sen peilin äärelle ja tuijottaa syyllistä ja vastuullista silmiin. Hyväksyä se tosiasia että oli vain ja ainoastaan minusta kiinni millaiseksi päiväni muodostuivat, millaisten olotilojen kanssa elämääni elin. Nykyään elämä koostuu pääsääntöisesti hyvistä hetkistä, mutta toki niitä huonojakin mukaan mahtuu..

Olin keskiviikkona kuuntelemassa Pa Joofin luennon muutoksesta ja energiasta. Tapahtuman yhteydessä saimme tehtävän piirtää elämän pyörän (Wheel of Life) johon merkittiin sitten millä tasolla elämämme mikäkin osa-alue oli. Huomasin jälleen kerran että olin varsin onnellinen elämästäni. Ihmissuhteet, työt, ajankäyttö, terveys olivat mm niitä osa-alueita joille annoin pääsääntöisesti arvosanan 9 tai 10. Eikä huonoimmatkaan osat saaneet huonompaa arvosanaa kuin 7. Kaikki olivat asioita joihin vain minä saatoin vaikuttaa. Eivät ihmiset ympärilläni kohtele minua sen huonommin tai paremmin kuin itse annan heidän tehdä. Ei työni ole sen palkitsevampi tai stressaavampi kuin itse päätin sen olevan eikä rahatilanteeni ollut sen huonompi tai parempi kuin mihin itse tähtäsin. Ymmärsin oman onnellisuuteni todellisen ytimen siinä vaiheessa kun pyörää purkaessa osuin kohdalle sellaisen ihmisen kanssa jonka pyörän keskiarvo oli alle 7 ja moni osa-alue oli jäänyt tyhjäksi kun hän ei osannut tai halunnut antaa niille arvosanaa. Mielenkiintoisinta sinänsä oli se että juuri ne tyhjät kohdat olivat niitä jotka omassa pyörässäni olivat täysiä kymppejä.

Eräs paikalla oleva mies käytti puheenvuoron kertoen että hän halusi elämästään onnellisempaa. Että hän oli tavoitellut elämässä sitä, tätä tai tuota. Nyt hän aikoi keskittyä siihen mikä tekisi hänet onnellisemmaksi. Pa kysyi mikä sitten tekisi hänet onnelliseksi? Mies ei tiennyt, mutta siihen hän aikoi nyt keskittyä. Istuin hiljaa paikallani ja ajattelin kuinka onnekas omalla kohdallani olinkaan. Olin oppinut sen että onnellisuus ei riippunut siitä mitä sinulla oli tai mitä halusit. Onnellisuus joko oli tai ei ollut. Se oli valinta. Meillä oli vain tämä hetki. Meidän oli oltava onnellisia tässä hetkessä voidaksemme olla onnellisia huomennakin.

Ei minun elämäni ole täydellistä. Minäkin koen huonoja hetkiä: ahdistusta, kärsimystä, surua. Minäkin sairastan joskus. Minuakin vituttaa välillä arki ja jopa minä turhaudun välillä asiakkaisiin, työkavereihin ja jopa ystäviini, perheestä puhumattakaan. Mutta, se mikä omassa onnellisuudessani on oleellisinta on se, että tiedostan jokaisen tunnetilan olevan täysin omassa vallassani. Todellisuuteni on sellainen millaisena sen haluan kokea. Yleensä se vaihe jolloin koen harmia ja vastoinkäymisiä on juuri se hetki jolloin en ole elänyt tässä ja nyt. En ole keskittynyt tähän hetkeen vaan olen joko takertunut menneseen tai elänyt tulevien mahdollisten vaihtoehtojen mukaan.

Lauantaina kotiin palatessa ajoimme epäonnisen koiraepisodin toisen osapuolen talon ohi. Tunsin talon nähdessäni jälleen ahdistuksen ja pelon. En pelännyt enää tuon pikkukoiran puolesta, sillä tiesin sen toipuneen hyvin. Enkä pelännyt enään virkavallan tuomiota asiaan, se puoli oli saatettu päätökseen jo. Mitä sitten pelkäsin. Miksi koin ahdistavan puristavan tunteen rinnassani jopa niin voimakkaana että harkitsin ajoreitin muuttamista kiertäväksi toista kautta jottei tarvitsisi nähdä tuota taloa, saati sitten sen asukkeja?

Järkeni sanoi että naapurilla oli oikeus reagoida kuten hän halusi tapahtuneeseen. Miksi sitten koin tulleeni väärin kohdelluksi? Miksi lietsoin mielessäni pelkoa ja vihaa heitä kohtaan? He olivat keränneet nimilistaa meitä vastaan, so what? Miksi minulle oli niin tärkeää saada hyväksyntä ja "kiitos" siitä että hoidin asian kunnialla? Miksi kaikki muu kuin hyväksyntä tuntui ahdistavalta ja loukkaavalta. Kyse ei oikeasti ollut siitä mitä naapuri teki tai jätti tekemättä, sanoi tai jätti sanomatta. Miksi minä reagoin näin? Osasin jo kääntää monet asiat, jotka ennen nostivat tunnemyrskyn sisälläni, mielessäni hyväksi tai merkityksettömäksi. Parkkisakko tai työjutun peruuntuminen ei enää ollut maailmaani musertava asia. En enää syyttänyt muita osapuolia tällaisista epäonnistumisista vaan tiesin että loppuviimeksi minä olin aina se vastuullinen. En sano syyllinen, sillä kun ei ollut uhria ei ollut myöskään syyllistä, oli vain vastuullinen osapuoli. Mutta miksi nyt tunsin tuon puristavan pelon joka kerta kun ajatukseni kääntyivät koiran perheeseen? Miksi ajatuksissani käynnistyi heti nauha jolla rakentelin puolustusta, oikeutin omia mielipiteitäni ja hyökkäsin heitä vastaan. En ollut sodassa naapurin kanssa. En oikeasti tarvinnut HEIDÄN anteeksiantoaan. Minun piti hyväksyä asia ja antaa ITSELLENI anteeksi. Minä olin rakentanut ympärilleni tämän ahdistavan muurin. Minä olin juurruttanut sisääni sen pelon että heidän taholtaan tulee jotakin uutta negatiivista, jotakin joka vetää taas maton jalkojeni alta. He eivät hautoneet kostoa minulle, haudoin sitä itse itselleni. Miksi?

Kun kirjoitan tätä, tunnen kuinka pelko ja ahdistus valuvat kyyneleinä pitkin poskiani. Tunnen kuinka asian käsittelyn aloittaminen kirjoittamalla nosti ensin saman pelon esiin sisuksistani. Ahdistava vanne puristui rintani ympärille, kuristi kurkkuani ja teki oloni epämukavaksi. Nyt kyyneleiden kuivuttua poskilleni tunnen voivani hengittää vapaasti. Naapurin ajattelu ei nosta samaa kauhua pintaan. En vieläkään tiedä mitä mielessäni ja tunnetasolla oikeasti tapahtui. En koe erityisesti antaneeni itselleni anteeksi, se riitti että tiedostin tuon tunteen nousevan itsestäni, ei naapuristani. He olivat vain se peili joka heijasti itsessäni, omissa sisuksissani olevan pelon ja tuskan. Joku viisas on joskus sanonut että ei ole peilin vika jos naama on vino. Se päti jälleen tähänkin asiaan. Ei ollut naapurin vika että hän heijasti pahan oloni, näytti sen minulle.

Olin jälleen onnellinen. Onnellinen siitä että olin saanut oppia jotain uutta itsestäni. Kehitys tapahtuu vain epämukavuus-vyöhykkeellä. Jälleen kerran.Tuska jonka tunsin kumpuavan sisältäni antoi minulle työkalun. En tietenkään toivonut vastaavan koskaan enään toistuvan, mutta olin onnellinen että olin käynyt tämän läpi, kaikkine vaiheineni ja olin saanut oppia tästä. Kiitos!