Kutistuu, kutistuu..

Maaginen raja on saavutettu. Syksyn mittaan hiukan repsahtanut painoni on taas saatettu alle 61 kilon. Vielä on pari kiloa matkaa tavoitteeseen, mutta sen kanssa ei ole kiire. Yllättävän merkitykselliseltä tuntuu se kun aamulla vaa'alle noustessa luku ei kipuakkaan yli 61, vaan jää juuri ja juuri tuon ykkösen alle. Aiemminkin olen huomannut painoa pudotellessa tuon voittaja-fiiliksen jokaisen alaspäin menevän kilon rikkoutuessa. Pieni asia joka kannustaa jatkamaan sitkeästi.

Ystäväni oli huolissaan että sairastun anoreksiaan. Totesin ettei tuo ole kovin todennäköistä näillä kiloilla, ja kun tarkoitukseni ei ole laihduttaa itseäni olemattomiin, saada vain vaaka juuri ja juuri sen ärsyttävän 6:sen alle. Painoa oleellisempi on vaatekoko. Se mikä on vyötärön ympärys ja se paljonko selluliittia koristaa reisiäni. Tiedän että selluliitti ei ole riippuvainen painosta, enemmänkin kehon happamuudesta, mutta sekin puoli on pikkuhiljaa hoidossa.

Mutta anoreksiasta, nauroin ettei se ole minun tahdonvoimallani todennäköistä. Ystäväni totesi että hän taas uskoo että hyvinkin saatan lipsahtaa tuolle puolen. No onneksi ympärillä on ihmisiä jotka vahtivat suupalojani vielä itseänikin tarkemmin, joten huomautuksia kyllä tulee jos alkaa nuppi seota tämän uudistusprojektin kanssa..

Edit: Vinkkinä muillekin vuoden alusta uudistuksia tekeville: www.kiloklubi.fi ilmainen ravinto/liikunta-seuranta, suosittelen..

elämää..

Jos rajoitat valintasi vain siihen, mikä näyttää mahdolliselta ja järkevältä, kadotat samalla yhteyden siihen mitä todella haluat, ja kaikki mitä jää jäljelle, on kompromissia.
-Robert Fritz

Valinnat leijuvat taas ilmassa.. Vahvasti! Nyt on aika valita se mitä haluan sen sijaan että valitsen sen mitä kaikki muut tuntuvat pitävän järkevänä..

Rankkaa koulua..

Voi elämän käki.. Joskus sitä todellakin vihaa koirien omistamista. Hattivatilla on jonkin aikaa ollut paha tapa saada karkuvaihde päälle ja tuo painelee pitkin kyliä. Normaalisti olen hypännyt auton rattiin heti koirien hatkattua, ja yleensä ne tulevat takaisin päin niin että noukin koirat kyytiin postilaatikolta.

Tänään sitten paloi käpy niin että totesimme jotta antaa olla. Ulkona on 16 astetta pakkasta, eikä koirat taatusti ole siihen yhtään sen tottuneempia kuin itsekään olen. Onneksi noilla on sentään heijastimia yllä, niin on pieni mahdollisuus että selviävät reissustaan ehjänäkin, tosin voihan se olla että joku naapuruston maajussi päättää ampua ne kettuina tms..

Rankkaa koulutusta tämä, sikäli rankkaa että joutuu hillitsemään itseään ettei lähtisi perään. Rankkaa vain odottaa tulevatko koirat takaisin vai eivät.. Toivon parasta ja pelkään pahinta.. Elämä on..