Sanan voima

Olen aina rakastanut kirjoittamista. Pikkutyttönä kirjoitin tarinoita. Koulussa rakastin aineiden kirjoittamista tarinan kertomisen kannalta. Takkusin kyllä käsialan ja kieliopin kanssa, mutta mielikuvitukseni on aina tuottanut helposti tekstiä. Tämä blogi oli pitkään hiljaisuudessa, sillä ajatukseni ja tuotokseni päätyivät jonnekin muualle. Nyt on ehkä aika herättää tämä uudestaan eloon.

Olen aina haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Haaveilin aikanani myös toimittajan ammatista. Mietin muutama päivä takaperin miksi tuo kirjoittaminen "ammatiksi" on jäänyt pois ajatuksista. Etsin syytä muistojen syvyyksistä ja löysinkin sen.

Tapamme toimia muovautuvat pitkälle sen mukaan millaisia uskomuksia meillä on itsestämme. Joku viisas on sanonut että saat sitä mitä ajattelet. Toinen puolestaan että olet mitä ajattelet. Tosiasia kuitenkin on näiden uskomusten kanssa se, että useimmat niistä on istutettu mieleemme jo lapsina ja nämä uskomukset muokkaavat sen mitä ajattelemme.

Ala-asteella opettajat kannustivat minua kirjoittamaan. Vaikka kirjoitusvirheiden osalta punakynä viuhui niin opettajani muisti aina mainita että mielikuvitusta minulla riitti ja tarinoitani oli mukava lukea. Aineeni päätyi melko usein ääneen luettavaksi. Se kannusti. Yläasteella otteet tietenkin tiukkenivat. Painopiste oli entistä enemmän kieliopissa, oikein kirjoituksessa. Aineiden sijaan äidinkielessä painotettiin esitelmiin, tiedon hankintaan ja sen asialliseen esittämiseen. Muistan kuinka tein esitelmän paikallisesta bändistä. Syynä oli tietysti suunnaton rakkauteni yhteen sen jäsenistä. Käden täristen pyysin heiltä haastattelua ja rustasin vihkoon harakanvarpaita. Lopputuloksena on kuitenkin asiallinen esittely ja sain siitä opettajalta täyden kympin. Tuo arvosana herätti luokkatovereissa ihmetystä, sillä oli tunnettu tosiasia ettei kyseinen opettaja voinut sietää bändiesitelmiä. Olin kuitenkin tehnyt asian erilailla kuin muut aiemmin. En valinnut kohteeksi bändiä matkojen päästä enkä kerännyt materiaalia valmiista jutuista. Tein töitä tavoitteen eteen ja se palkittiin.

Valitettavasti kyseinen opettaja poistui tästä hiippakunnasta ennen aikojaan sydänkohtauksen takia. Taisin olla niitä harvoja jotka todella itkivät muistotilaisuudessa tuota menetystä. Hän ei ollut suosikkiopettajani, mutta näin jo silloin että tuo oikeudenmukainen vaativuus joka hänellä oli opetusmetodina toimi omalla kohdallani. Pidin haasteista ja tein töitä halutessani olla paras.

Seuraavan lukuvuoden alussa saimme uuden opettajan. Räiskyvä persoona jonka kanssa en läheskään aina ollut samaa mieltä. Taas erilainen opetusmenetelmä ja vei hetken ennenkuin sisäistin sen. Tein todella töitä numeroiden eteen. Jostain syystä äidinkieli oli sellainen josta halusin aina saada vain parhaita tuloksia. Yhdeksännen luokan keväällä kutsui opettaja minut ja parhaan ystäväni kanssaan juttusille. Elimme viimeisiä viikkoja ennen kevätjuhlia. Opettaja kertoi ettei meistä kumpikaan saisi todistukseen kymppiä. Se oli ollut kummallakin tavoitteena. Opettaja totesi että hän oli siihenastisen uransa aikana antanut vain kaksi kymppiä. Toinen näistä oli nykyään kirjailija ja toinen toimittaja.

Tuo keskustelu asetti mieleeni yhden uskomuksen. Olin haaveillut kirjailijan ja toimittajan työstä. Nyt opettajan sanat, jotka varmasti oikeasti oli tarkoitettu kannustamaan ja kertomaan vain hänen tiukasta kriteeristä, kertoivat minulle ettei minusta koskaan tulisi kirjailijaa tai toimittajaa. Mielessäni sanat muttuivat muotoon: Et saa kymppiä koska sinusta ei koskaan tule kirjailijaa tai toimittajaa.

Jokin aika sitten ystäväni kommentoi tekstiäni sanoen että kirjoitan hassua suomenkieltä. Aloin kinata kanssaan aiheesta. Minähän kirjoitin juuri niin kuten tuo opettaja oli opettanut, auseita tiivistäen. Jos persoona käy ilmi lauseesta ilman pronominiä, ei sitä erikseen tarvita.Jäin kuitenkin tuon keskustelun jälkeen miettimään mitä koulussa olikaan opetettu. Lukion suomen tunneista ei mieleeni jäänyt juurikaan muuta kuin väittely opettajan kanssa siitä oliko soveliaste kirjoittaa maallisista aiheista kun kävimme kristillistä koulua. Varmasti ennen ylioppilaskirjoituksia oli kielioppiin perehdytty huolella, mutta siitä ei ollut mitään mielikuvia. Ja kirjoitukset sujuivat suhteellisen hyvin, jäin suomenkielessä vain kahden pisteen päähän L:ästä. Edellisen vuoden pisterajoilla olisi tuo ollut puhdas L. Harmittavaa, muttei oleellista, eihän minusta koskaan tulisi kirjailijaa tai toimittajaa..

Nyt päätin muuttaa tuon uskomuksen. Olin lukemattomia kertoja aloittanut kirjan kirjoittamista, vain jättääkseni sen yhtä usein kesken parin ensimmäisen luvun jälkeen. Novelleja, runoja, laulun sanoja olen suoltanut pöytälaatikkoon. Muutamia runojani on jopa julkaistu ja pari novelliakin on lehdissä ollut. Nyt oli aika nujertaa tuo uskomuksen paha peto. Vapauttaa itseni tuon opettajan sanoista.

Isoisäni kirjoitti viimeisinä vuosinaan kolme kirjaa. Kaksi tietopohjaista ja yksi fiktiota. Tunnen nuo materiaalit hyvin, sillä puhtaaksikirjoitin ne sihteerinään. Muistan tuolloin miettineeni kuinka helppoa se hänelle oli. Ihailin isoisää ja ajattelin silloin usein, voisinpa minäkin jonain päivänä. Nyt tiedän sen jonkin päivän tulleen. Tällä kertaa en jätä tekstiä kesken, sillä se on jo kaikki olemassa mielessäni. Näen jo kirjani painotuoreena käsissäni. Tällä kertaa tämä on totta!

Mustajalkainen nainen

Olin tänään kai pukeutunut valtavirrasta poiketen. Keli oli lämmin, valtaosa ihmisistä liikkeellä lomatunnelmissa, tai ainakin rennoissa kesäpukimissa. Minulla oli jalassani ohuet mustat sukkahousut, musta puolihame, punainen toppi ja jalassa mustat avokkaat.

Tulin kaupasta ostoskärryjen kera. Kävelin autolle. Tietoisuuteni tavoitti jostain pienen tytön ääni joka puhui mustista jaloista. Nostelin ostokset autoon ja pikkuneiti tuli viereisen auton vierelle nojailemaan tuijotellen minua uteliaana. Isänsä yritti huhuilla tyttöä siirtymään kauemmas.

Laitoin takaluukun kiinni. Vein kärryt takaisin paikalleen ja autolle kävellessä availin lakritsajäätelöni kääreitä. Hymyilin tytölle ja kysyin että minunko mustia jalkoja hän ihmetteli? Pieni pää nyökytti nuollen omaa jäätelöään. Avasin oven ja istahdin autoon, isänsä yritti taas huhuilla tyttöä kauemmas. Pikkuneiti hivuttautui lähemmäs ja katseli minua kiinnostuneena. Osoitti sitten jalkojani sormella ja kysyi:" Onko noi ne semmoiset sukkapöksyt?" Nauraen vastasin:"On, just semmoiset ne on." Onnellinen hymy levisi neitosen kasvoille ja iloisena hän juoksi isänsä luo kuulemansa kertomaan. Kun ajoin pois vilkutimme toisillemme.

Toinenkin mustajalkainen kommentti, taas lasten suusta, kuului vielä tunnin sisällä. Tuokin nuoren neitosen huulilta. Jotenkin minulle tuli tunne että nuo mustat jalat taisivat tehdä vaikutuksen. Ehkä he joskus tulevaisuudessa kävelevät hellepäivänä mustissa sukissa, ollakseen mustajalkaisia naisia.