Elämäni pitäisi olla hyvällä mallilla. Työt sujuvat mallikkaasti. Ei suuria murheita. Perhe-elämäkin on tasapainoista.. Tänään oli ihastuttava auringonpaiste. Kävin koirien kanssa kävelyllä. Tuuletin itseäni pakkasessa.
Tänään oli pitkästä aikaa ensimmäinen päivä jolloin vakavasti mietin päiväni päättämistä. Sillä tästä kaikesta pääsisi. Sillä loppuisi tämä helvetillinen sisälläni palava tuli. Siihen loppuisi raatelu.. Ja jälleen kerran jouduin toteamaan olevani liian pelkuri siihen. Mietin liikaa miten paljon muihin ehkä sittenkin koskisi se jos lähtisin.
Samasta syystä jouduin moista edes miettimään. Jos en elämäni ratkaisuiden kanssa miettisi mitä muut miettivät. Kuinka muut ratkaisuihini suhtautuvat, en tuskailisi tätä omaa oloani. En raatelisi omaa sisustani näin.. Vuosi sitten olimme ensimmäisen kerran pariterapiassa, vain lopettaaksemme tuon kesken parin kuukauden kuluttua. Ei kehitystä. Ei edistystä. Tunteet tungettiin uudestaan pumpuliin. Uudestaan rakennettiin suojamuuri peittämään kipeät paikat. Jälleen suljettiin silmät näkemästä totuutta.
Kauanko tarvitsen vielä aikaa repäistääkseni itseni irti? Kauanko tarvitsen aikaa uskoakseni ettei mikään sittenkään muutu. Saan rypeä paskoissa fiiliksissäni hautaan asti jollen itse tee asialle jotain. Kukaan muu ei minua tästä pelasta. Ja jos en itse saa muutosta liikkeelle on turha väittää kenenkään muun sitä tekevän..
Ehkä voisin vain kadota. Pakata pienen matkalaukun. Ostaa lentolipun jonnekin ja aloittaa täysin alusta. Jättää kaiken, aivan kaiken. Olla tästä eteenpäin joku muu.. Joku jonka elämässä ei ole ennakko-oletuksia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti