lauantaina, elokuuta 08, 2009

peace of mind

Kulunut viikko on ollut mielenkiintoinen. Olkoonkin että täytyy osin myöntää monen asian yhä olevan retuperällä, mutta monen, erittäin monen muuttuneen. Tai siis tiedänhän etteivät asiat ole muuttuneet. Suhtautumiseni niihin vain on...

Koko sen osan elämääni mitä muistan olen ollut "levoton sielu". Etsinyt aina jotain jota en ole sillä hetkellä omannut. Kun elämästä on puuttunut rakkaus, olen sitä etsinyt lähes epätoivon vimmalla. Kun rakkautta on, etsin sitä virhettä ja vikaa joka romuttaa kaiken. Aina jonkin haluamista. Aina jonkin pelkäämistä.

Luin jo viime vuonna Eckhart Tollen Läsnäolon voiman. Tuon lukemista oli jo aikaa sitten suositeltu. En vain saanut hankittua kirjaa käsiini. Nyt olen ajatellut etten tuolloin varmaankaan ollut vielä valmis vastaanottamaan sitä minkä kirjasta saisin. Luin kirjan. Ymmärsin mitä minun tulisi tehdä saadakseni mielenrauhan... Vaan teinkö sen? Pääsin toki lähemmäs tätä hetkeä, mutta yhä annoin mielen vuoristoradalle vallan. Yhä annoin halujen ja pelkojen keikuttaa tasapainoani. Osin siksi että nautin tuosta tunteiden vuoristoradasta.

Sain jokin aika sitten kehoituksen lukea Tollen toisen kirjan Uusi Maa. Tuo avasi silmäni. Ja voinen sanoa että se myös avasi korvani, olihan kerta toisensa perästä minulle kerrottu mitä piti tehdä. Mihin keskittyä. Tunteiden vuoristorata ei olekaan se joka minua vie. Se kuljettaa hurjia mutkiaan vain jos sallin sen niin tehdä. Sain ystävältäni linkin Oprahin järjestämään Uusi Maa web-kurssiin. Ja jälleen kerran universumi antoi lempeästi aikaa ja tilaa. Kuinka muuten voisi viettää helteistä päivää terassilla kuin kuunnellen oppitunnin toisensa perään. Ensimmäisen jakson jopa katsoin. Mutta totesin ettei minun tarvinnut tuijottaa Eckhartia ja Oprahia saadakseni imettyä itseeni lisää oppia aiheesta.. Istuin aurinkotuollissani silmät suljettuna. Keskittyen hengitykseeni ja antaen Eckhartin puheen, kirjassa kertomiensa asioiden selitysten lipua mieleeni. Välillä kyyneleet täyttivät silmäni. Välilä tunsin suurta onnea. Huomasin hymyileväni koko ajan. Olin onnellinen. Olin onnellinen tässä ja nyt!

Egoni ei ole kuollut. Ja menee varmaan aikaa ennenkuin sen vaikutus laantuu huomaamattomiin itsessäni. Yhä useammin saan itseni kiinni reaktioista jotka eivät ole muuta kuin egoni kamppailua säilymisensä kannalta. Mutta yhtä lailla yhä useammin löydän itseni tästä hetkestä. Tiedostavana. En enää tunteiden vietävänä. Myönnän nyt nautiskelevani noista kaipauksen tunteista, vellovasta odotuksesta, sydämen sykkeestä joka pyrkii ulos rinnastani. Mutta! Niin, mutta, nyt tiedän kuinka tuo kaipauksen hyöky käynnistetään ja kuinka sen saa haihdutettua olemattomiin. Nyt minä hallitsen tunteitani eivätkä tunteeni minua.

Mikä sitten on muuttunut? Kohtaan tilanteet avoimemmin. Voin keskittyä tähän hetkeen ja kohtaamaan sen ilman puolustautumista, vastustusta. Egoni ei enää ole puolustuskannalla. Olen iloisempi, hyväntuulisempi ja tunnen itseni entistä terveemmäksi. Ulkopuoleltani olen huomannut ihmisten suhtautumisen minuun muuttuneen. Vaikutus johtuu varmaan omasta muutoksestani, kun en ole puolustuskannalla, teennäisesti iloinen vaan avoin ja hyväksyvä, on heidänkin suhtautumisensa avoimempi..

Aika näyttää kuinka muutokseni etenee. Päivittäiset hiljaiset hetket ovat muuttuneet tärkeimmäksi ajakseni. En kaipaa musiikin mekastusta, en turhia ääniä. Huomaan olevani jopa yliherkkä sisällä kuuluville äänille: ilmanpuhdistimen suhinalle, jääkaapin hurinalle.. Ulkona istuessa hiljaisuus on todellisempaa. Tuulen suhina puissa kuuluu muttei häiritse. Lintujen laulu on jossakin mielen rajamailla, havahduttaen välillä kuuntelemaan itseään, miten pääsky kertoo elämäntarinaa tai kuinka mustarastas keskustelee poikasten kanssa. Koirien äänet, oksien natinat. Maailma on täynnä ääniä jotka ovat kuin musiikkia hiljaisuudessa..

Toki on vielä paljon asioita joita haluan saada. Paikkoja joihin päästä. Samoin on muistoja. Hetkiä joiden ajattelu nostaa hymyn huulille, ihon kananlihalle tai sen kaivatun nipistyksen vatsanpohjaan. Hetken katselen muistoja niiden mieleen tullessa, ja annan niiden liukua sitten matkoihinsa takertumatta. Huonojakin muistoja on, miten olen tullut väärin kohdelluksi tai kuinka itse olen tehnyt virheen jonka korjaamiseen eivät tahtoni tai uskallukseni ole riittäneet. Ennen jäin noiden mieleen noustessa märehtimään niitä. Enää en. Jos asia on ollut ja mennyt. Jos sille en tälläkään hetkellä mitään voi tai aio tehdä, en takerru tuohon ajatukseen hetkeksikään. Miksi pyörisin itseäni kiusaavissa ajatuksissa. Miksi kerta toisensa jälkeen antaisin pahan olon vallata mieleni, tukahduttaa elämäni, asian joka ei ole tässä hetkessä..

Ei kommentteja: