Olen siis ajattelen

Tämän blogin ylläpitäminen on näköjään todellakin jäänyt vähälle huomiolle. No kaikkeen ei aika ja motivaatio riitä, se sallittakoon. Elämä on muutostilassa, enkä tiedä mihin suuntaan se tästä lähtee kulkemaan. Tai tiedän. Tiedän monelta osin mitä tulee tapahtumaan. Tiedän vihdoinkin mitä haluan. Jotkin osa-alueet saavat kuitenkin "kulkea mukana" ja muuttua sillä tavoin kuin niiden haluamieni rinnalla voivat. En takerru enää, en vaadi enää. Tiedän että olen yhtä vahva, ellen jopa vahvempi jos jotkin asiat poistuvat elämästäni. Tiedän toki että tulen kaipaamaan jos niin käy, mutta samalla voin vapauttaa uskomattoman määrän energiaa jonka tähän asti olen käyttänyt siihen väkisin mukana raahaamiseen johonkin parempaan.

Olen viime viikkoina kuunnellut Tom Lundbergin Näin teet toiveista totta-CD:tä. Hankin tuon muutama vuosi sitten ja kuuntelin sen silloin useamman kerran lävitse. Nyt olen pyörittänyt levyä auton soittimessa varmaan toistakymmentä kertaa. Levyllä on yksi erittäin herättävä lause, nuori sairaanhoitajatar oli todennut Tomille että uskoo kyllä mitä hän kertoo tavoitteiden saavuttamisesta, mutta ettei hän koskaan saavuta silti omiaan. Tom oli kysynyt mitä nainen sitten haluaa? Nainen oli parahtanut ettei hän tiedä, muttei silti koskaan saa sitä..

Tuo kuulosti kovin tutulta. Olen elämässäni toivonut monia asioita. Ajatellut että olisi kiva saada joitakin juttua. Ja kun asiat eivät sitten ole toteutuneet olen turruttanut itseni siihen etten tarvinnutkaan tai ei ollut minun aikani tms.. Kyse on kuitenkin ollut siitä etten ole tiennyt mitä oikeasti haluan. Jokainen työpaikka jonka olen halunnut, ne olen saanut. Aina kun olen heittäytynyt virran vietäväksi on universumiin lähettämäni signaali ollut ettei tuolla ole minulle merkitystä.. Joten asiat ovat tapahtuneet jonkun muun halujen ja tarpeiden mukaisesti.

Nyt tiedän mitä haluan. Olen asettanut tavoitteen, laittanut asioille oikeasti päivämäärän ja teen töitä sen eteen. Tiedän että tällä kertaa saan sen mitä haluan, ja paljon enemmänkin.
I Love My Life!!

Sieniä, sieniä, sieniä

Olen tänä vuonna saanut jonkinlaisen sieniherätyksen. Osin ajatus siitä että hyödyntää niitä herkkuja joita luonto ihan ilmaiseksi meille tarjoaa ja osin se että sienimetsässä tarpoessa saavat koirat peuhata vapaana ja itselle tulee samalla mielekästä liikuntaa..

Lapsuudesta oli mielessä sienistä vain Kanttarelli ja karvalaukku (siis rousku) ja tietysti tunnistin punaisen kärpässienen ja mustan torvisienen sekä korvasienen. Kärpässienet ja korvasienet jätän suosiolla metsään yhäkin, vaikka jälkimmäinen olisi kuulemma ihan herkullinen. Muistan tuosta lapsuudesta vain sen että keittiössä roikkui vissiin koko vuoden nauhallinen korvasieniä kuivumassa ja loppujen lopuksi kai kukaan ei niitä syönyt, tai edes ruuaksi valmistanut... Mustia torvisieniä löytyy kuivattuna kaapista, joitakin vuosia sitten niitä löytyi mökiltä muovikassillinen ja tuolloin tuli kuivattua saalis. Säästeliäästi olen niitä käyttänyt ihan vain makua antamaan kastikkeisiin.

Kanttarellit ovat tuttuja ja turvallisia, vaan metsässä samoilun tuloksena saalis oli vain muutama hassu yksilö. Niillä ei vielä kovin kummoisesti juhlittaisi. Mutta sitten silmiini osui jackpot! Kännykkä esille ja googlen kuvahakuun hakusana: Suppilovahvero. Vertailin kuvaa maassa tönöttävään ryppääseen ja vakuutuin. Kyllä! Edessäni oli elämäni ensimmäisen kerran itse tunnistamani suppikset. Ja kun silmänsä avasi näkemään, löytyi noita lisää ja lisää...

Viikon kuluttua tuosta ensimmäisestä löytöretkestä sain ystäväni koiralenkkeilemään ja antamaan samalla hiukan sienivinkkejä. Nyt tunnistettiinkin jo tatteja (olin toki tatin tunnistanut tatiksi, mutta mikä alalaji), haaparouskuja ja kehnäsieniä. Saalis oli melkomoinen ja sainkin viettää retken jälkeen tovin jos toisenkin putsaten sienisaalista, kuivattaen, paistaen, suolaten ja pakastaen..

Sienistä ruuan valmistaminen ei ollut mikään ongelma, kun vain tiesi mitä piti ryöpätä (rouskut) kitkeryyden poistamiseksi, mitä saattoi syödä raakanakin ja mitkä olivat hyviä ihan perinteisesti paistettuna.

Muistin lapsuudesta kauhukokemukseni lehmän- tai ukontatin "pakkosyönnistä". Muistan kuinka tuo oli hirveää limalöntti jonka nielaiseminen oli lähestulkoon mahdoton tehtävä. Se muisto lienee pitänyt tatit tähän asti pois ruokalautaseltani. Ravintolassa en ole nirsoillut sienien suhteen, mutta kotona tuota ei ole tullut valmistettua. Nyt kuitenkin yksinkertaisuudessaan pilkoin tatit kuutioiksi, paistoin voinokaressa sipulisilpun kera, ripsautin joukkoon hiukan suolaa ja rouhin päälle pippuriseosta. Koko homman kruunasin reilulla nokareella kreikkalaista maustamatonta jugurttia. Yksinkertaisesti LOISTAVAA!!

Toinen hyvä makuelämys oli perus makaroonilaatikon maustaminen suppiksilla. Jauheliha ja sienet pannuun ruskistumaan. Mausteiden kanssa sekaisin ja keitettyjen makaroonien joukkoon. Seos uunivuokaan, juustoraaste päälle ja uuniin puoleksi tunniksi.. Yksinkertaisesti hyvää..

Parhaillaan tuolla on ryöpätyt karvarouskut valumassa ja vuorossa on niiden silputus sienisalaattia varten. Hiukan sipulia, ripaus ruususuolaa ja pippuria ja taas tuota kreikkalaista juggea.. Taidan mennä tekemään herkun valmiiksi..

Uutta värettä

Vain muutos on pysyvää sanotaan. Tällä hetkellä elämässäni myllertävät melkoiset muutosvoimat ja kun tuo yhdistetään naiselliseen kerran kuukaudessa tapahtuvaan muutokseen voin kertoa tunteiden olevan melkoista vuoristorataa. Normaalisti rakastan tunteiden vaihteluita. Osaan riemuita myös huonoista fiiliksistä, sillä mielestäni ilman niitä eivät hyvät tunteet tuntuisi miltään. En oikeasti osaisi varmasti elää vain hyvillä tuntemuksilla kyllästettyä elämää. Sen verran oinas kuitenkin olen että välillä pitää syystä tai toisesta päästä sitä päätä hakkaamaan seinään..

Olen viime aikoina opiskellut ahkerasti henkisen kasvun ja itsetuntemuksen saralla. Olen oppinutkin paljon. Yksi tärkeimmistä viimeaikaisita opeista oli tunteiden hallinta. Välillä on todellakin kiva päästää irti otteesta ja mennä vuoristoradassa antaen tunteiden viedä. Todellisuudessa meillä on kuitenkin mahdollisuus valita mitä haluamme tuntea. Ja koska tunteemme hallitsevat sitä miten elämämme menee (eikä päinvastoin kuten usein olen ruikuttanut) valitsemalla sen mitä haluamme tuntea, valitsemme miten elämä etenee.

Asiat ovat usein kovin helppoja kun lukee ne kirjasta. Eihän se edellytä kuin päätöstä.. Niinpä niin.. Montako kertaa siinä vaiheessa kun joku asia heittää kupin nurin on riittävästi sitä sisäistä henkaria pysähtyä ja päättää miten nyt haluaa tuntea. Se moottori käynnistyy niin automaattisesti ja vasta jälkeenpäin sitä ehtii miettimään miten eri tavoin olisi voinutkaan reagoida.. No tunteiden hallinnassa totesin helpoimmin käsiteltävän tunteen loppujen lopuksi olevan surun. Kun suutumme tai pelkäämme on reaktio yleensä nopea, vaistomainen ja räjähtävä, joten sen hillintä on hankalaa. Surun kanssa on helpompi harjoitella. Se on yleensä seurana pidempiä aikoja, se nakertaa hiljalleen ärsyttävää koloaan rintakehään ja saa olon huonoksi pitkiksi ajoiksi. Tämän muutokseni keskellä pääsin kokemaan myös ikävän ja siihen liittyvän surun. Olen tunteella elävä ihminen (jos se nyt ei vielä ole tullut selväksi) joten reagoin helposti niin nauramalla kuin itkemällä. Liikutun yhtälailla surusta kuin kauniista asioista ja tietyllä tavalla kyyneleet ovat minulle kai automaattinen puolustusmekanismi. Huono puoli tässä tunnekylläisyydessä on tietysti se että jos jonkin asian takia kyynelehtii useamman päivän, niin silmät muistuttavat ensisijaisesti tomaatteja.

Istuin yksin ja kuinka ollakaan kun päästää ajatukset vaeltamaan, löytävät ne yleensä tiensä juuri sinne mitä ei pitänyt ajatella. Tunsin kuristavan kaipauksen. Tunsin kyyneleet polttamassa luomieni takana. Olin jo päästää irti kontrollista ja antaa kyyneleiden virrata, ties monennenko kerran viikon aikana. Vaimea ääni takaraivossani kuitenkin sanoi: "Päästä irti tuskasta. Tiedät että saat lisää sitä mitä tunteella vedät luoksesi! Valitse mitä elämääsi haluat ja muuta tunteesi sen mukaiseksi!!" Istuin hetken tyrmistyneenä. Totta joka sana! Olin lukenut saman ohjeen monesta lähteestä, kuullut saman hiukan eri muodossa Bob Proctorin luennolla. Voisin valita halusinko lopun elämääni märehtiä sitä kuinka pahalta kulloinkin sattui tuntumaan, tai voisin valita onnellisuuden, menestyksen ja ilon. Tiesin etten saisi varsinaisesti keskittyä ajamaan huonoja ajatuksia pois mielestäni, sillä silloin taas tavallani takertuisin niihin. Joten poimin lähimmän positiivita energiaa tuottavan ajatuksen. Keskityin siihen. Tunsin kuinka kalvavan ikävän tunteen sijasta rinnassani alkoi hehkua rakkauden lämpö. Tunsin kuinka tuo tunne kasvoi, lämpeni ja laajeni. Huomasin hymyileväni ja vaikka silmissä polttivat edelleen osin kyyneleet, olivat ne nyt onnellisuuteen liittyviä liikutuksen kyyneleitä. Tuska oli pois. Se oli todellakin kadonnut kuin taikaiskusta. Tiesin toki kaipauksen hiipivän vielä monta kertaa takaisin, mutta jos sitkeästi valitsisin kerta toisensa jälkeen onnellisuuden, tiesin loppujen lopuksi sen valtaavan elämäni.