Valkoinen raivo

Eilen oli viimeisimmän elokuvaproggikseni kutsuvieras näytös. Se oli vaikuttava.

Olinhan toki lukenut elokuvan käsikirjoituksen ja tiesin juonen kulun, silti se kokemus mikä elokuvasta katselukokemuksena tuli, oli jotain mitä en osannut odottaa.

Elokuva on visuaalisesti kaunis ja hienosti toteutettu. Se vie meidät yli kolmekymppiset, autentisten uutisklippien avulla, matkalle  omaan historiaamme. Jokainen varmaan muistaa ne tunteet mitä jokelan koulusurmien yms uutisointi kulloinkin on itsessä herättänyt.

Elokuvan äänimaailma on uskomattoman upea. Se naulitsee intensiivisesti aloilleen, saaden kulkemaan jokaisen vaiheen kertojan mukana, tuntemaan syvemmin ne sanat joita Laurin ääni puhuu.

Tarina on selviytymistarina. Tarina yhdestä uhrista joka voitti itsensä ja kykeni lopulta auttamaan muitakin. Elokuvan on tarkoitus auttaa vielä useampia, ja mielestäni se kuuluu kategoriaan: jokaisen tulisi katsoa tämä elokuva.

Elokuvan lopputekstit saivat pyöriä viimeiseen kuvaruutuun, ArtFilmsin logoon, asti ennen kuin kukaan aloitti aploodit. Tunnelma elokuvan päättyessä oli käsin kosketeltava. Itselläni valuivat kyyneleet silmistä..

Tämä on elokuva joka on nähtävä uudestaan. Vielä on monta sellaista kohtaa, Laurin kertomaa asiaa, joihin haluan henkilökohtaisesti palata ja käsitellä asiaa itsekseni, rauhassa, syvemmin.

Kuitenkin se päälimmäinen ajatus joka mielessäni pyöri, ajaessani kutsuvierasjuhlista kotiin, oli oma menneisyyteni koulukiusattuna. Lauri kertoo elokuvassa saaneensa kasvatuksen, että tuli kääntää toinenkin poski, ja tätä kristillistä kasvatusta noudattaessa muodostui häneen uhrin stigma. Mietin oliko tuo kiertelevä tapa vierittää syy oman toiminnan aiheuttamasta kärsimyksestä vanhempien harteille. Oliko Lauri edelleen katkera isälleen siitä että tämä kuoli??

Palasin mielessäni omaan kouluaikaani. Minäkin olin keskitasoa parempi oppilas, kuten Lauri. Minäkin olin joutunut kiusaamisen kohteeksi, suunnilleen saman ikäisenä kuin Lauri. Omasta taustastani puuttui kuitenkin se massiivinen trauma joka olisi rikkonut minut samalla tavoin. Minutkin oli kasvatettu siihen että tulisi kääntää se toinen poski, mutta koska luonteeni oli oinasmaisen itsepäinen ja olin kasvanut serkkupoikien parissa, en kaikissa osa-alueissa noudattanut kasvatuksen vaatimia toimintamalleja. Vaan siinä vaiheessa kun kiusaaminen oli vähällä rikkoa minut, tartuin lähimpään aseeseen. Tuo ase sattui sillä kerralla olemaan reilusti nyrkkini kokoinen kivi. Ja vaikken koulun liikuntatunneilla, pesäpalloa pelatessa suinkaan ollut se paras heittäjä, en voiman enkä tarkkuuden osalta. Niin tuolla kerralla raivo antoi voimaa ja tarkkuutta. Kivi löysi tiensä kiusaajani takaraivoon. Siitä tuli elämäni ensimmäinen jälki-istunto ja seurauksena oli ainakin suunnaton sättiminen kotona, ellei jopa selkäsauna. Tuohon tapahtumaan päättyi kuitenkin minuun kohdistettu fyysinen väkivalta useaksi vuodeksi.

Tiedän ettei väkivalta ole suositeltava ratkaisu. Omalla kohdallani siihen tarttuminen toi kuitenkin helpotuksen elämään. Osoitin kykeneväni puolustamaan itseäni. En suostunut valitsemaan uhrin osaa samalla tavoin kuin Lauri teki.

Minä pakenin tuolloin kirjojen tarjoamaan fantasiamaailmaan. Rakastin kirjoja joissa "yksinäinen susi" kykeni pitämään puolensa koko maailman pahuutta vastaan. Ahmin niin intiaanikertomuksia kuin ritaritarinoita, ja kun Luolakarhun klaani-kirjat ilmestyivät suomeksi, luin ne sitä mukaa kuin käsiini sain. Minäkin harjoittelin erilaisten aseiden käyttöä, opettelin rakentamaan itse kivilingon ja tähtäämään sillä varsin hyvinkin. Rakentelin jousipyssyjä ja puumiekkoja. Ja kun siirryin yläasteelle, valitsin teknisen työn opetellen hitsaamaan ja työstämään metallia. Liityinpä osalliseksi koululle aloitettuun ammunta-kerhoonkin, mutta ampumiseen asti en sitten loppujen lopuksi siellä koskaan päässyt. Minäkin fantasioin siitä kuinka kostaisin kiusaajilleni. En kuitenkaan koskaan edes tehnyt mitään liikkeitä sen eteen että olisin varsinaisesti valmistellut kostotoimenpiteitä. Ideoiden pyörittely onneksi riitti minulle.

Siirryttyäni lukioon toiselle paikkakunnalle, loppui kiusaaminen kokonaan. Olin siis kyennyt jättämään uhrin merkin taakseni. Tuohon aikaan hankkiuduin myös eroon aiemmin kavereiden käyttämästä lempinimestä jonka ala-asteen opettajani oli hyväntahtoisesti vääntänyt virallisesta nimestäni. Jätin silloin myös kirkonkirjoihin merkityn kutsumanimen taakseni ja aloin aktiivisesti käyttää ensimmäistä nimeäni myös virallisena kutsumanimenä. Tein siis jonkinlaisen identiteettimuutoksen.

Nyt taaksepäin muistellessa, tunnistan kyllä koulukavereistani nämä "Laurit", hiljaiset, liian kiltit oppilaat jotka magneetin lailla vetivät puoleensa häiriökäyttäytymistä ja agressioita. Heidän kohdallaan todellakin riitti ärsyttämään muita se että he olivat olemassa. Ja valitettavasti, minunkin on tunnustettava olleeni välillä osa sitä naureskelevaa porukkaa joka katsoo kiusaamista, tyytyväisenä siitä ettei itse ole kohteena, sen sijaan että olisi mennyt kiusatun avuksi. Luojan kiitos kukaan näistä muistamistani ihmisistä ei hajonnut käsittelyssä niin pahasti että olisi toteuttanut jonkun väkivallanteon, vaikka potentiaalia siihen olisi varmaan useamman kohdalla ollutkin.

Black in black

Olen pitkittänyt kirjoittamista. Toivonut tilanteen muuttuvan, korjautuvan, jos en uhraa niille aikaa ja pura näppäimistölle. Valintani on tainnut olla itselleni tuhoisempi kuin olen ajatellutkaan..

Puolisentoista vuotta sitten kun sain kutsun papa-kokeisiin, oli samassa yhteydessä "vuosihuollon" aika terveydenhoitajan kanssa. Otettiin verikokeet ja tehtiin nämä perinteiset onko alkoholi/tupakka-ongelma ja tai kärsitkö masennuksesta-kysely. En tuota masennuskyselyä täyttäessäni ollut lainkaan huolissani vaikka tiesinkin stressitason olevan korkealla ja olin tiedostanut aika ajoin voimien loppuvan. Terveydenhoitaja kuitenkin pisteet laskeskeltuaan totesi että tulos viittasi siihen että kärsin masennukseta ja olisi aiheellista varmaan mennä ammattiauttajan juttusille.

Kieltäydyin.

En halunnut edes ajatella että a) minulle tarjottaisiin jotain nappeja, b) että joku minulle tuntematon ihminen katselisi roolinaamionsa läpi myötätuntoisena ja kertoen ymmärtävänsä tilanteeni. Ja c) en kokenut olevani siinä tilassa että tarvitsisin apua. Jokainen meistä varmasti stressaa siinä vaiheessa kun työtilanteet valuvat ohi sormien ja henkilökohtainen talous on enemmän tai vähäemmän konkurssissa. Luotin kuitenkin siihen ettei tilanne ole pysyvä ja että kun asiat alkavat taas rullata niin masennuksenikin katoaa samaa tietä.

Jonkin siemenen tuo terveydenhoitajan sanoma kuitenkin jätti kytemään mieleni perukoille. Sitä mukaa kun asiat ovat liukuneet huonompaan suuntaan, olen kerta toisensa jälkeen palannut siihen ajatukseen, että olenko sairas? Tarvitsisinko sittenkin lääkärin ja lääkeiden apua?.

Kehon puhdistuskuurien jälkeen olen todellakin huomannut sen suuren vaikutuksen mikä sokerilla ja höttöhiilareilla on olooni. Valitettavasti en kuitenkaan ole onnistunut täysin vastustamaan noiden houkutusta, joten tempoilen sokerinarkkariuteni otteessa kuin pahin heronisti omassa koukussaan. Asiaa ei tietenkään helpota lainkaan se että kanssani saman talouden jakava haluaa viikottaisen sokeri ja höttöhiilariannoksena ja kun hän herkuttelee, minäkin lankean. Tilanne olisi sinänsä helpompi jos toinen olisi terveysnatsi tai jos asuisin yksin jolloin ei olisi edes tarvetta hankkia houkutteita kotiin.

Jooga ja pilates ovat valitettavasti jääneet vähemmälle. Niiden puuttumisen arjesta olen myös huomannut, en pelkästään rapistuneena kuntona, vaan myös kiristyneenä pinnana ja keskittymiskyvyn puutteena. Voisin toki harrastaa kumpaakin ihan yksin ja omassa rauhassa kotona. Vaan kun jälleen kerran päädymme siihen itsekurin puutteeseen joka tekee helpommaksi vain istua sohvalle läppärin kanssa kuin tehdä jotain elimistöä parantavaa.

Yhdestä asiasta olen tämän pohjamutia pitkin ryömimisen aikana päässyt irti. En enää juurikaan välitä siitä mitä muut minusta ajattelevat. En tarkoita tätä sillä että olisin huolimaton ulkonäköni tai hygieniani suhteen, niistä huolehdin kyllä edelleen entiseen malliin aina ihmisten ilmoille suunnatessani. Tarkoitan sitä, että jos minusta tuntuu etten jaksa jotain mikä ehkä olisi yleisesti ajateltuna hyvä jaksaa, en yritä toteuttaa "kiltin tytön" syndroomaani ja vain jaksaa jottei minusta ajateltaisi pahasti. Jos en jaksa, en jaksa ja silloin saatan perua sovitun tapaamisen viime tipassa tai sanoa sen mitä todella ajattelen sen sijaan että miettisin miten kauniisti ilmaisisin, kiertoteitse, toista loukkaamatta takaa-ajamani asian. Tiedän että minusta on kuoriutunut totaalinen bitch viime aikoina. Mutta tiedän myös sen, että jos en itse huolehdi omasta jaksamisestani ja siitä että vetäydyn luolaani rauhaan ja yksinäisyyteen silloin kun siltä tuntuu, niin kohta en voi enää edes yrittää selvitä omin voimin vaan valkotakkiset tulevat ja vievät suljettujen ovien taakse.

Tiedän pystyväni vielä pitämään naamioni yllä tarpeen vaatiessa, mutta huomaan myös sen että se on koko ajan vaikeampaa. Kunnolliset yöunet, ilman keskeytystä. Terveellinen ruokavalio ja riittävä liikunta olisivat niitä joiden avulla ryömisin täältä kuopasta suhteellisen helposti ylös, kun vain stressitasoni laskisi. Ja laskeehan se. Kuukausi kuukaudelta on taloudellinen tilanne pikkuhiljaa parantunut. Ja sitä mukaa kun voimani antavat myöden varata kalenteriini enemmän ja enemmän töitä, sitä mukaa tiedän sen parantuvan entisestään.

Edelleen, rakastan työtäni. Rakastan perhettäni, niin koiria kuin ihmisiä. Ja rakastan elämääni.
Kyllä minä täältä vielä kömmin ylös..

Pakolaisten kasvot

Suojelen itseäni pahalta maailmalta välttämällä uutisten katsomista. Ystävieni päivitykset ja uutisten jakaminen FB:ssä kuitenkin huolehtii siitä että näen maailman tuskan ja kärsimyksen. Vaikka siis pyrin pitämään itseni tämän vaaleanpunaisen "kuplan" sisällä, ei todellisuus sen ulkopuolelta ole täysin tietoisuuteni ulkopuolella.

Minua huolestuttaa suomalaisten suhtautuminen pakolaisiin. Se kuinka täällä lietsotaan muukalaisvihaa, samalla kun lukemattomia ihmisiä menettää henkensä pakomatkalla välimerellä ja jopa täällä pohjolassa. Kuinka moni meistä onkaan historian tunnilla ihmetellyt sitä, kuinka natsit saivat riehua euroopassa ja listiä juutalaisia,  muiden puuttumatta asiaan. Huomaammeko me käytännössä tällä hetkellä tekevämme ihan sitä samaa??

Uskaltaisin väittää, että eurooppaan pyrkivien pakolaisten näkökannalta katsottuna heidän asemansa on täsmälleen sama kuin toisen maailmansodan aikaan henkensä edestä pakenevien. Suomessa karjalaiset joutuivat pakenemaan kodistaan säilyttääkseen henkensä. Ja kuinka heitä kohdeltiin muualla Suomessa?? Loisina, jotka tulivat muka vain paremman elämän perässä, kun ainoa mitä pakolainen tavoitteli, oli se että hän saisi nähdä elävänä vielä seuraavan päivänkin. Entä sitten todellakin nämä tappolistalla olleet juutalaiset? Heillä pakomatkaan ei riittänyt se että siirtyvät pois omasta kodistaan. Heidän yllään oli pelko siitä, että heidät lähetetään pakomatkan jälkeen takaisin ja suoraan tuhoamisleireille. Uskoisin, että nämä pitkin eurooppaa tällä hetkellä pakenevat ihmiset pelkäävät samaa, sitä että heidät lähetetään takaisin pakolaisleireihin kotimaan rajan tuntumaan. Kärsimään leirissä riehuvista kulkutaudeista, pelkäämään sodan ulottumista leiriin asti, pelkäämään henkensä puolesta.

En ole koskaan ymmärtänyt sotaa. Ei kai sitä kukaan voi ymmärtää. En ymmärrä sitä, miksei ihminen saa ja voi elää rauhassa omassa kodissaan, sopusoinnussa luonnon ja muiden ihmisten kanssa. Miksi aina on oltava joku taho, joka haluaa vain enemmän ja on valmis murskaamaan ne jotka seisovat omistusoikeuden tiellä. Tiedän, että pohjimmainen syy on raha. Se tarve omistaa jotakin. Ahneus, kun mikään ei riitä.

Oikeasti, aikuisten oikeasti, mitä väliä sillä on missä maan rajat menevät? Mitä väliä sillä on mikä minun heimoni on ja mikä naapurin heimo?? Miksei ihminen voi katsoa kanssaihmistä rakkaudella ja ymmärryksellä, tehden yhteistyötä sen eteen, että jokaisella olisi hyvä olla, sen sijaan että haluaa haalia itselleen mammonaa enemmän kuin kykenee eläissään kuluttamaan?? Sotia käydään kullasta, timanteista ja muista maaperän aarteista. Miksi?? Ne ovat kaikki loppujen lopuksi ihan yhtä arvokkaita kuin tuo kotipihaltani löytyvä moreenin hippunen. Ei niillä yksikään ihminen voi elää. Ne eivät ole kenellekään välttämättömiä. Me, ihmiset siis, olemme vain antaneet noille jalometalleille ja kiville niiden "arvon". Tehneet niistä jotain tavoittelemisen arvoista. Samoin kuin olemme antaneet egolle vallan. Vallan, että se saa pönkittää itseään suunnattomasti ja etsiä "arvostusta" mitä erillaisin tavoin. Miksi me emme arvosta niitä ihmisiä, jotka tukevat toinen toisiaan? Miksemme arvosta heitä, jotka pyrkivät rauhaan ja siihen että ihmiset voisivat elää yhdessä voiden hyvin? Miksi meidän arvostuksemme saavat ne ihmiset, jotka haluavat valloittaa koko maailman ja rusentaa sen jalkojensa juureen?

Haastan ihan jokaisen tekemään tänään jotain hyvää. Jotain sellaista hyvää jolla vähintään kaksi ihmistä tulee onnellisemmaksi. Kaksi ihmistä siksi, että kun teet hyvää tuo se itsellesikin hyvää mieltä. Anna vaikka iltapäivän ruuhkassa tilaa toiselle autoilijalle. Avaa ovi kanssaihmiselle, kun näet hänen tulevan kädet kantamuksia täynnä. Lahjoita ne kodin kaapeissa pölyä keräävät, yllesi sopimattomat, vaatteet keräykseen näille jotka tulevat tänne turvaan, mukanaan vain se vaatekerta joka yllään ovat paenneet. Ei sen tarvitse olla suurta, kun me jokainen teemme edes yhden hyvän teon joka päivä, me voimme muuttaa maailman paremmaksi paikaksi, meille ihan jokaiselle.

Lupa puuttua muiden asioihin!

Olen aina todennut että on helpompi auttaa muita ratkomaan ongelmansa kuin keksiä ratkaisu omiin pohdintoihin. Tätä asiaa on nyt saanut toteuttaa tämän kevään aikana suuremmalla siveltimellä kun tulin valituksi yhdeksi "parvelaiseksi" Ylen syksyn sarjaan: "Nyt tai ei koskaan!"

Voin sanoa ettei tämä ollut ihan helppo case. Kolme päivää kuljimme seuraten päähenkilöä, keskustellen hänen ja läheistensä kanssa ja muodostaen oman mielikuvamme ja käsityksemme käsillä olevasta ongelmasta. Välillä tuo ongelma oli "helppo", välillä se kirvoitti pintaan raskaitakin tunnekuohuja. Samalla kun kävin tunteita läpi, yritin muistaa sen että kyse ei sillä hetkellä ollut minun elämästäni, vaan tuon edessäni olevan ihmisen joka kaipasi apua ratkaisunsa tekoon.

Päivät olivat pitkiä. Välillä eteen tuli yllättäviä käänteitä. Silloin kun kamerat eivät käyneet, ei asiaa ollut suotavaa ruotia, joten ne hetket käytettiin enemmänkin siihen että tutustui parveen, toisiin ihmisiin. Ne hetket kun kamera ei käynyt olivat niitä hetkiä jolloin naurettiin vatsa kippurassa mitä hulvattomille komedioille joita silmiemme eteen piirtyi. Monipuolinen porukka sisälsi useita erilaisia ihmisiä. Erilaisia luonteita, elämänkokemuksia. Välillä kiisteltiin kiivaastikin, eivät asiat vaan ihmiset. Kun kyse ei ole vain katsantoeroista vaan toisen näkökulman olemassaolon kieltämisestä, silloin vääntö on ihmisissä. Noiden hetkien aikana tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että elämäni on opettanut ettei minun näkemäni kanta ole se ainoa oikea, vaan jos en voi nähdä asiaa toisen kannalta, puuttuu minulta oleellista tietoa, jolloin on parempi kuunnella ja ottaa oppia.

Parveen ja päähenkilöihin kuului monia ihania ihmisiä. En voi kuin olla kiitollinen siitä että sain mahdollisuuden tutustua noihin mahtaviin tyyppeihin. Joukossa oli tosin myös niitä, jotka jäivät minulle etäisiksi, joiden nimeä en muista ja kasvotkin saattavat hukkua väkijoukkoon. Näidenkin ihmisten kohtaaminen antoi silti paljon. Heidän kanssaan en kokenut sitä "sielujen sympatiaa" jota myös ystävyydeksi kutsutaan. Silti jokainen heistä opetti minulle jotain.

Osaltaan täytyy kyllä myös myöntää, että jonkinlaisella pelonsekaisella innolla odotan sarjan alkamista. Ihan kaikki se mitä kameran edessä sanoin whiteroomissa ei ole sellaista jonka päätyminen televisioon on hyvä. Avasin itseäni ja menneisyyttäni ehkä enemmän kuin oli viisasta. Toisaalta, minusta on muovautunut tällainen juuri niiden kokemusten ja oppien kautta joiden läpi olen elämäni elänyt. Ja kun muistaa sen että asioissa ei ole niikään tärkeää se mitä on tapahtunut, kuin se miten olen tapahtuneet kokenut, niin ehkäpä asioiden avaamisella oli kuitenkin tarkoitus. Olihan se samalla jonkinlaista terapiaa itsellekin. Käydä läpi oman mielen möröt samalla kun pyrki etsimään päähenkilölle parhaan ratkaisun.

Maltetaan nyt sitten odotella syksyyn, ensimmäinen jakso pyörähtää televisioon 10.9. ja urani "tositeevee-tähtenä" starttaa. Se mitä itse henkilökohtaisesti eniten toivon, on se että katsojatkin löytävät ohjelmasta jotakin omaan elämäänsä noukittavia ajatuksia ja ohjeita. Me olemme työmme sarjan suhteen tehneet ja löytäneet päähenkilöille ratkaisut, mutta jos sarja auttaa vielä jotakuta ratkaisemaan elämänsä vaikeita kysymyksiä, olemme päässeet pidemmälle kuin uskalsi mukaan hypätessä edes toivoa.

Tiedän jo tässä vaiheessa että somessa tulee aiheen ympärillä pyörimään paljon actionia, niin nyt kesällä, kuin varsinkin sitten syksyllä. Joten seuraa ajan hermolla ohjelman FB-sivulla.

Hengitä!

Olen viime viikot kyntänyt melko syvissä vesissä, noin menttaalitasolla. Taustalla on ollut tietoinen kokeilu siitä millaista tuhoa sokeri ja muut höttöhiilarit elimistöön aiheuttaakaan, ja ainakin omalta kohdaltani voin sanoa niiden tuottavan pahentuneet PMS oireet, masennuksen ja suoranaisia raivokohtauksia, väsymyksestä puhumattakaan.

Tässä joululomalla voimavaroja kerätessä on sitten tullut katsottua useampikin dokkari liittyen rakkaaseen luontoon.

Koko elinikäni on vauhkottu kasvihuoneilmiöstä. Kaikki ovat tiedostaneet sen että suurin syy ilmaston lämpenemiseen on nousseet hiilidioksidi-arvot. Siksihän pyrimme ajattelemaan ekologisesti ja vähentämään hiilijalanjälkeä. Ainakin periaatteessa. Tosiasiassahan koko ajan tehdään ratkaisuja jotka vain nostavat kasvihuonekaasujen määrää (näitä kaasuja ovat muutkin kuin pelkkä hiilidioksidi).

Tähän vuoden vaihteeseen liittyy työni puolesta sitten tietysti myös ihmisten painonhallinta ja täytyy myöntää että hämmästyin itse tajutessani varsin yksinkertaisen seikan meistä ihmisistä ja ympäröivästä luonnosta. Sehän on tiedossa että kaikki vaikuttaa kaikkeen. "Perhosen siivenisku Brasilian sademetsissä voi aiheuttaa hirmumyrskyn maapallon toisella puolen." Mutta onko kukaan uhrannut ajatusta sille että nämä ihmiskehoon hankitut liikakilot vaikuttavat myös kasvihuonepäästöihin?? Ajatukseni herätti tämä artikkeli.

Palaten noihin katsomiini dokumentteihin. Toinen oli televisiosta (enkä enää  muista mikä ohjelma oli, enkä löydä areenasta tai muualta sitä voidakseni linkata). Ohjelmassa kuitenkin todettiin planeettamme hiilidoksiidipitoisuuden vaihtelevan vuodenaikojen mukaan.  Planeettamme siis hengittää, muutten hiilidioksidin hapeksi ja sitoen osan hiilidioksidista veteen. Vertailuna oli naapuriplaneettamme Venus, jonka ilma koostuu pääsääntöisesti hiilidioksidista ja jonka pinnalta vesi on aikanaan kuivunut ja näinollen planeetan kyky sitoa hiilidioksidia on kadonnut. Millä maa-planeetta sitten hengittää? Se pitäisi olla meille kaikille biologian tunnilla hereillä olleille suhteellisen selvää: puilla. Miksi maapallon hiilidioksidipitoisuus on noussut niin reilusti viime vuosikymmeninä? Sademetsät, sademetsät ja vielä kerran sademetsät. Toki pohjoisen pallonpuoliskon metsilläkin on osuutensa maan keuhkoina, mutta koska lehtipuissa yhteyttäminen on tehokkaampaa kuin havupuissa on pohjoisen pallonpuoliskon hengittäminen kesävoittoista. Sademetsien alue on vehreää ja yhteyttävää vuoden ympäri, siksi sen alueen hapen tuotanto on vielä oleellisempaa kuin meidän puidemme toimiminen täällä.

Höpisin aiemmin sanan painonhallinnasta. Tämä video nosti hymyn huulille sitä katsoessa:
Voisiko olla niin että oleellisempaa kuin syömisemme on painon kertymisessä se ettemme muista hengittää?? Joten hengitä!