Erakko

Viihdyn nykyään enemmän ja enemmän yksin. Netti, lähinnä siis facebook, antaa rittävästi mahdollisuuksia ylläpitää sosiaalisia yhteyksiä ja vain harvoin kaipaan työn lisäksi toisten ihmisten seuraa. Minulla on ne muutama läheinen ystävä joihin pidän yhteyttä satunnaisesti myös sähköpostien tai fb-viestien ulkopuolella. Perheeseen olen yhteydessä oikeastaan vain tarpeen vaatiessa. En soittele kenellekkään vain kyselläkseni mitä kuuluu (johtuu osin siitä että näen kyllä naamakirjasta julkiset kuulumiset), luotan siihen että jos jotakin tietämisen arvoista ilmenee, se kerrotaan minulle kyllä. Ja toki vastaavasti informoin kyllä jos on jotain oleellista tietämisen arvoista omassa elämässäni.

Joskus nuorempana vietin tuntikausia puhelimessa jaaritellen ystävien ja sukulaisten kanssa niitä näitä. Nykyään kun joudun hoitamaan työssä asioita puhelimessa, olen huomannut puheluhaluni vähentyneen huomattavasti. Tämä erakoitumiseni ei tarkoita sitä ettenkö välittäisi. Välitän perheestä ja ystävistä kyllä, ja pyrin voimavarojeni mukaan olemaan olemassa aina heidän tarvitessa minua. Saatan kyllä soittaa jos intuitioni antaa vinkkiä siitä että minua kaivataan. Jos ei anna, luotan että elämänsä on mallillaan.

Sain tänään haukut siitä että soitan vain silloin jos tarvitsen jotakin. Se voi olla totta. Haukut tulivat ihmiseltä jota en itse ole valinnut lähipiiriini, vaan hän on tullut "välttämättömänä" pahana. Aikanaan, silloin kun tutustuimme, ajattelin että meillä olisi voinut olla jotain yhteistä ja satunnaisesti olemme viettäneetkin kivoja hetkiä yhdessä, mutta kuten tänään en vain jaksanut kuunnella kun luurin toisesta päästä kuuli puhuvan kuningas alkoholin.. Kun huomautin asiasta, että minullekin voi soittaa ihan selvinpäin olin jälleen kerran vittumainen akka.

En voi sille mitään että sitä mukaa kun oma alkoholin kulutus on vähentynyt todella minimalistiseksi, en yksinkertaisesti jaksa enää kuunnella kännisten höpinöitä. Jos minulle ei voi sanoa selvinpäin sitä että olisi joskus kiva kuulla mitä kuuluu, voi sen jättää sanomatta myös alkoholin vaikutuksen alaisena.

Taisipa juuri muuttua juhannuksen suunnitelmat, en taida tuon keskustelun jälkipuintia jaksaa läpikäydä mökillä...

20 vuotta sitten..

Melko tarkalleen 20 vuotta sitten painoimme valkolakin päähän ja katse suorana suuntasimme kohti elämää. Nyt tuo porukka kerääntyi ensimmäisen kerran viettämään aikaa yhdessä Inkalan kartanolle Hämeenlinnaan. Oli ihana huomata etteivät nämä ihmiset olleet muuttuneet vuosien mittaan juurikaan. Ulkomuodossa oli toki muutoksia, osa oli laihtunut, osa lihonut, hiusten väri ja pituus vaihdellut, mutta jokaisen tunnisti kyllä selkeästi paikalle saapuessa, ja olisi tunnistanut kyllä ihan kadulla kohdatessa.

Minä olin varmaan se porukan ulkopuolisin, useat tuntuivat pitävän yhteyttä muodossa tai toisessa, oma yhteydenpitoni oli jokseenkin vain naamakirjan kautta saamaani tietoa heidän elämästään ja oman elämäni jakamista. Mutta silti, en kokenut olevani ulkopuolisempi kuin koskaan ennenkään. Meillä oli hyvä henki kuten oli silloin 20 vuotta sitten. Nauroimme aivan samoille jutuille kuin silloinkin ja selkeästi näki myös sen että ne vanhat roolit joita silloin joskus olimme ottaneet, ne löytyivät jälleen hyvässä hengessä. Ne ketkä silloin joskus olivat eniten äänessä, olivat sitä nytkin. Ne ketkä hiljaisina kuuntelivat, kuuntelivat nytkin. Asioita jaettiin yhtä auliisti kuin ennenkin ja tietyt salaisuudet vaiettiin kuten ennenkin. Oli kuin 20 vuotta olisi pyyhkäisty pois kertapyyhkäisyllä.

Mietin kotiin ajaessani kuinka tyytyväinen omaan elämääni olin. Olin valinnut oman tieni, ja vaikka reittini ja alani oli varsin erilainen kuin muilla, huomasin silti omaksuneeni samoja periaatteita elämään. Moni tuntui elävän etsien jotakin, omaa polkuaan, omaa uskoaan. Siinäkin mielessä koin olevani onnellisessa asemassa, toisin kuin muille, minulle ei oltu koko ikääni julistettu kuinka tulisi uskoa ja elämäni sen suhteen elää. Vaikka olin kolme vuotta "kokeillut" heille valmiiksi pureksittuna tarjoiltua uskonkappaletta, ei se ollut tarttunut minuun. Myöhemmällä iällä olin toki nähnyt ne asiat jotka tuossa uskossa olivat fiksuja ja loogisesti perusteltuja asioita. Ne olivat sellaisia joita olin toki nykyiseen elämääni noukkinut, mutten painottanut niiden uskonnollista taustaa, ne olivat terveyttäni ja hyvinvointiani edistäviä ja näin hyviä. Se uskon kokonaisuus jonka olin elämääni rakentanut oli sellainen joka teki minusta vahvan, sellaisen jonka ei tarvinnut epäröidä ja kyseenalaistaa. Vahvan myös siinä mielessä, että muiden kertoessa "kääntymyksestään" juutalaisuuteen tai luterilaisuuteen, ei minun tarvinnut kertoa mihin ja miten uskon. Ei sillä että se olisi ollut salaisuus, ei se ollut. En vain kokenut tarvetta puolustella tai julistaa. Jos joku olisi kysynyt, olisin toki kertonut.

Olin myös tyytyväinen lapsettomuuteeni. Se oli ollut oma tietoinen valinta. Vaikka ajoittain toki mielessä häivähti ajatus siitä millainen tyttärestäni tai pojastani voisi kasvaa, mutta tuo ajatus kaikkosi hyvinkin nopeasti. Minä sain nähdä kasvun ja kehityksen ihmeen työssäni ja koirissani, sekä tietysti omassa henkilökohtaisessa kasvussani. SE oli se tärkein, ja ehkä sen seuraaminen tekikin elämästäni niin onnellisen. Näin muutoksen ja nautin sen seuraamisesta. Olin onnellinen näistä pienistä suloisista hetkistä elämässäni. Ja mikä tärkeintä, nyt tiesin myös sen mihin olin matkalla.

Kriisit ovat ohi! Zeta tietää mihin elämäänsä haluaa kuljettaa!