Uutta värettä

Vain muutos on pysyvää sanotaan. Tällä hetkellä elämässäni myllertävät melkoiset muutosvoimat ja kun tuo yhdistetään naiselliseen kerran kuukaudessa tapahtuvaan muutokseen voin kertoa tunteiden olevan melkoista vuoristorataa. Normaalisti rakastan tunteiden vaihteluita. Osaan riemuita myös huonoista fiiliksistä, sillä mielestäni ilman niitä eivät hyvät tunteet tuntuisi miltään. En oikeasti osaisi varmasti elää vain hyvillä tuntemuksilla kyllästettyä elämää. Sen verran oinas kuitenkin olen että välillä pitää syystä tai toisesta päästä sitä päätä hakkaamaan seinään..

Olen viime aikoina opiskellut ahkerasti henkisen kasvun ja itsetuntemuksen saralla. Olen oppinutkin paljon. Yksi tärkeimmistä viimeaikaisita opeista oli tunteiden hallinta. Välillä on todellakin kiva päästää irti otteesta ja mennä vuoristoradassa antaen tunteiden viedä. Todellisuudessa meillä on kuitenkin mahdollisuus valita mitä haluamme tuntea. Ja koska tunteemme hallitsevat sitä miten elämämme menee (eikä päinvastoin kuten usein olen ruikuttanut) valitsemalla sen mitä haluamme tuntea, valitsemme miten elämä etenee.

Asiat ovat usein kovin helppoja kun lukee ne kirjasta. Eihän se edellytä kuin päätöstä.. Niinpä niin.. Montako kertaa siinä vaiheessa kun joku asia heittää kupin nurin on riittävästi sitä sisäistä henkaria pysähtyä ja päättää miten nyt haluaa tuntea. Se moottori käynnistyy niin automaattisesti ja vasta jälkeenpäin sitä ehtii miettimään miten eri tavoin olisi voinutkaan reagoida.. No tunteiden hallinnassa totesin helpoimmin käsiteltävän tunteen loppujen lopuksi olevan surun. Kun suutumme tai pelkäämme on reaktio yleensä nopea, vaistomainen ja räjähtävä, joten sen hillintä on hankalaa. Surun kanssa on helpompi harjoitella. Se on yleensä seurana pidempiä aikoja, se nakertaa hiljalleen ärsyttävää koloaan rintakehään ja saa olon huonoksi pitkiksi ajoiksi. Tämän muutokseni keskellä pääsin kokemaan myös ikävän ja siihen liittyvän surun. Olen tunteella elävä ihminen (jos se nyt ei vielä ole tullut selväksi) joten reagoin helposti niin nauramalla kuin itkemällä. Liikutun yhtälailla surusta kuin kauniista asioista ja tietyllä tavalla kyyneleet ovat minulle kai automaattinen puolustusmekanismi. Huono puoli tässä tunnekylläisyydessä on tietysti se että jos jonkin asian takia kyynelehtii useamman päivän, niin silmät muistuttavat ensisijaisesti tomaatteja.

Istuin yksin ja kuinka ollakaan kun päästää ajatukset vaeltamaan, löytävät ne yleensä tiensä juuri sinne mitä ei pitänyt ajatella. Tunsin kuristavan kaipauksen. Tunsin kyyneleet polttamassa luomieni takana. Olin jo päästää irti kontrollista ja antaa kyyneleiden virrata, ties monennenko kerran viikon aikana. Vaimea ääni takaraivossani kuitenkin sanoi: "Päästä irti tuskasta. Tiedät että saat lisää sitä mitä tunteella vedät luoksesi! Valitse mitä elämääsi haluat ja muuta tunteesi sen mukaiseksi!!" Istuin hetken tyrmistyneenä. Totta joka sana! Olin lukenut saman ohjeen monesta lähteestä, kuullut saman hiukan eri muodossa Bob Proctorin luennolla. Voisin valita halusinko lopun elämääni märehtiä sitä kuinka pahalta kulloinkin sattui tuntumaan, tai voisin valita onnellisuuden, menestyksen ja ilon. Tiesin etten saisi varsinaisesti keskittyä ajamaan huonoja ajatuksia pois mielestäni, sillä silloin taas tavallani takertuisin niihin. Joten poimin lähimmän positiivita energiaa tuottavan ajatuksen. Keskityin siihen. Tunsin kuinka kalvavan ikävän tunteen sijasta rinnassani alkoi hehkua rakkauden lämpö. Tunsin kuinka tuo tunne kasvoi, lämpeni ja laajeni. Huomasin hymyileväni ja vaikka silmissä polttivat edelleen osin kyyneleet, olivat ne nyt onnellisuuteen liittyviä liikutuksen kyyneleitä. Tuska oli pois. Se oli todellakin kadonnut kuin taikaiskusta. Tiesin toki kaipauksen hiipivän vielä monta kertaa takaisin, mutta jos sitkeästi valitsisin kerta toisensa jälkeen onnellisuuden, tiesin loppujen lopuksi sen valtaavan elämäni.