Erakko

Viihdyn nykyään enemmän ja enemmän yksin. Netti, lähinnä siis facebook, antaa rittävästi mahdollisuuksia ylläpitää sosiaalisia yhteyksiä ja vain harvoin kaipaan työn lisäksi toisten ihmisten seuraa. Minulla on ne muutama läheinen ystävä joihin pidän yhteyttä satunnaisesti myös sähköpostien tai fb-viestien ulkopuolella. Perheeseen olen yhteydessä oikeastaan vain tarpeen vaatiessa. En soittele kenellekkään vain kyselläkseni mitä kuuluu (johtuu osin siitä että näen kyllä naamakirjasta julkiset kuulumiset), luotan siihen että jos jotakin tietämisen arvoista ilmenee, se kerrotaan minulle kyllä. Ja toki vastaavasti informoin kyllä jos on jotain oleellista tietämisen arvoista omassa elämässäni.

Joskus nuorempana vietin tuntikausia puhelimessa jaaritellen ystävien ja sukulaisten kanssa niitä näitä. Nykyään kun joudun hoitamaan työssä asioita puhelimessa, olen huomannut puheluhaluni vähentyneen huomattavasti. Tämä erakoitumiseni ei tarkoita sitä ettenkö välittäisi. Välitän perheestä ja ystävistä kyllä, ja pyrin voimavarojeni mukaan olemaan olemassa aina heidän tarvitessa minua. Saatan kyllä soittaa jos intuitioni antaa vinkkiä siitä että minua kaivataan. Jos ei anna, luotan että elämänsä on mallillaan.

Sain tänään haukut siitä että soitan vain silloin jos tarvitsen jotakin. Se voi olla totta. Haukut tulivat ihmiseltä jota en itse ole valinnut lähipiiriini, vaan hän on tullut "välttämättömänä" pahana. Aikanaan, silloin kun tutustuimme, ajattelin että meillä olisi voinut olla jotain yhteistä ja satunnaisesti olemme viettäneetkin kivoja hetkiä yhdessä, mutta kuten tänään en vain jaksanut kuunnella kun luurin toisesta päästä kuuli puhuvan kuningas alkoholin.. Kun huomautin asiasta, että minullekin voi soittaa ihan selvinpäin olin jälleen kerran vittumainen akka.

En voi sille mitään että sitä mukaa kun oma alkoholin kulutus on vähentynyt todella minimalistiseksi, en yksinkertaisesti jaksa enää kuunnella kännisten höpinöitä. Jos minulle ei voi sanoa selvinpäin sitä että olisi joskus kiva kuulla mitä kuuluu, voi sen jättää sanomatta myös alkoholin vaikutuksen alaisena.

Taisipa juuri muuttua juhannuksen suunnitelmat, en taida tuon keskustelun jälkipuintia jaksaa läpikäydä mökillä...

Hyvästi jää

Olen ollut onnekas. Olen saanut pitää rakkaat ihmiset luonani kauan. Tänään päättyi tuo aikakausi osaltaan isoisäni, Fafan, nukkuessa pois meilahden sairaalassa klo 17.05.



Fafalle
Levy suklaata kirjahyllyssä
Pinossa lukemattomia kirjoja
Puhuit kanssani elämän tarkoituksesta
Opetit solmimaan kengännauhoja

Suuri nahkainen nojatuoli
shakkilauta ja tikittävä kello
Tuoksuit tallilta ja jotenkin kaupungilta
Hyvän yön suukkosi kutitti ja partasi sai minut nauramaan.

Hemmottelit minut piloille, prinsessasi.
Opetit olemaan ihmisiksi
elämään täysillä tänäänkin!

jouluton

Jostain kumman syystä tänä vuonna ei ole ollenkaan joulufiilis. Vaikka takana on jo kahdet pikkujoulut ei joulumieli ole vielä hiipinyt mieleen. Osin syynä lienee se että kelit ovat olleet mitä sattuu. Liian lämmintä, lumetonta. Ne päivät kun lunta oli puiden oksilla useita senttejä ja maan peitti valkea vaippa joka vaimensi kaikki äänet, silloin tuntui jouluiselta. Nyt viime päivät vaikka pakkanen on paukkunut nurkissa niin että takkaa on saanut lämmitellä joka päivä ei tunnu siltikään siltä että viikon kuluttua ajellaan joulun viettoon..

En silti ole huolissani etteikö joulua vielä minullekin tulisi. Kunhan normaali arjen hyörintä hellittää ja matka maaseudun rauhaan (?) alkaa, uskon että tuolloin mieleni muuttuu jouluisemmaksi. Ehkä lisään kynttilät tämän illan tunnelmointiin. Kaivan viikonloppuna jo koristeita esiin ja haen pari katajan oksaa vaasiin tuomaan joulun tuoksua. Kyllä se joulu sieltä tulee. Viimeistään aattona istuessa isän laittamaan pitopöytään..

huomionkipeä kerjäläinen

Lienee aika taas jäsennellä ajatuksia johonkin muotoon ympäripyöreiden aatospaatosten sijasta..

Jos ja kun ihmissuhdetta pistetään johonkin ryhtiin, nousee vääjäämättä esiin kysymys muutoksesta. Mutta kenen pitää muuttua ja mihin suuntaan. Jos minä haluan jotain muuta kuin mitä tällä hetkellä saan, onko minun muututtava vai toisen? Vai onko kyse siitä että minä olen muuttunut? Tiedän muuttuneeni, ainakin siitä mitä olen viimeisen parin vuoden aikana ollut. Mutta olenko muuttunut siitä mitä olin suhteen alkuaikoina, vai olenko muuttunut jälleen sellaiseksi kuin silloin olin..?

Olen huomionarkomaani. Tunnustan. Vaikkakin osin tuntuu että nykyään olen vahvempi kuin ennen, en kaipaa niinkään hyväksymistä, ainakaan "suurilta joukoilta". Eräiden tiettyjen ihmisten osalta hyväksyntä ja sen tarve ovat edelleen olemassa ja haluttuja. Mutta se mitä tarvitsen, kaipaan ja janoan on huomio. Tiedostin lopullisesti sen miettiessäni työtäni, sitä mikä motivoi työssäni. Olen ennen aina väittänyt tekeväni pitkiä päiviä, viikonloppuja ja kaiken kaikkiaan ahtavani kalenterini täyteen "perheeni" takia. Toisille ihmisille perhe, lapset tai raha ovat syy tehdä töitä. Toki itsekin toivon että olisi tarpeeksi rahaa hankkia kaikkea sitä mitä mieli halajaa ja varsinkin sitä mitä oikeasti tarvitsee. Perheen, on se sitten puoliso tai lapset, takia työskenteleviä on paljon. Halutaan tarjota rakkaalle ja/tai jälkeläisille mahdollisuus parempaan elämään. Antaa enemmän aikaansa ja turvattu talous.. Mikään näistä ei itselläni kuitenkaan ole SE liikkeelle paneva voima. Pidän siitä jos työn antamat haasteet suoritettuina tuottavat tyydytystä, onnistumisen iloa. Kukapa ei pitäisi. Pitäisin myös siitä jos työnantaja palkkatyössä arvostaisi antamaani vapaa-aikaa rahallisesti hiukan suuremman palkkapussin verran. Mutta, jälleen kerran mutta..

Tajusin kaikkein suurimman motivaattorini olevan huomio. Palkkatyössä esimiehen, työkavereiden tai asiakkaiden osoittama huomio, liittyen tai liittymättä työtehtäviini. Ja on myönnettävä että työkaverini tunnistavat tuon tarpeen minussa ja osaavat sopivassa määrin laukoa kohteliaisuuksia (tai pikku vinoiluita) osoittaen huomaavansa. Esimiehellä ei valitettavasti ole tuota ominaisuutta, tai ehkä lähiesimies alitajuisesti pelkää menettävänsä esimiehen auktoriteetin (hän on saman ikäinen kanssani) jos piristäisi päivää huomioilla, kohteliaisuuksilla tai viattomalla pikku flirtillä.. En tarkoita suinkaan (kuulen jo sieltä jonkin asteista närkästystä) että toivoisin vipinää pomon kanssa. Ei vaan nyt oli kyse aivan puhtaasta itseanalyysistä ja tavasta lukea ja käsitellä ihmisiä.

Tuo sama huomio, tai sen huomion kaipuu, on vahvin polttoaine yrittäjyydellekin. Toki haluan päättää itse työajoistani, ansiotasostani ja siitä kenen kanssa työskentelen, mutta.. Ennen kaikkea eteenpäin ajaa tarve olla huomattu, ihailtu ja arvostettu. En sano että olisin jotenkin muita ihmisiä parempi, en todellakaan! Eikä tämä jonkin asteinen "jalustalle nosto" (tai sen haluaminen) tarkoita sitä, vaan ennemminkin tarkoitan nauttivani suunnattomasti niistä hetkistä kun toinen ihminen kuuntelee minua, haluaa jotain sellaista jota periaatteessa sillä hetkellä vain minä edustan. Vaikka omaan puhelinkammon, tai siis soittamiskammon, on ihmisten edessä olo aina ollut siinä mielessä palkitsevaa että uusien ihmisten kohtaaminen face-to-face on helppoa.

Kerta toisensa perään olen ajanut itseni tilanteeseen jossa tuota huomiohakuisuuttani olen päässyt toteuttamaan "luvallisesti". Aikanaan teatteriharrastus, musiikki ja lauluesitykset, vaikka podin viikon ennen esiintymistä ramppikuumetta vatsakouristuksineen ja päänsärkyineen, aina oli päästävä esille. Tuon huomiohakuisuuden takia on ollut aina vaikeaa sanoa ei yhtikäs mihinkään, olen suostunut jos mihin kissanristiäisiin ja "taideprojekteihin" vain saadakseni hetken huomiota ja palan "julkisuutta".

Ihme kyllä en koskaan ole hinkunut suoranaiseksi julkkikseksi. Tiedän kyllä millä keinoin olisin ollut iltapäivälehtien otsikoissa ja keltaisen lehdistön vakio uutisena, mutten ole sitä puolta halunnut. Aikanaanhan oli kyllä iltatyttönä, ja tuo kokemus (kaikessa huomiohakuista egoani hivelevässä kauneudessaan) opetti sen ettei minun julkisuuteni ole vain minun asiani, vaan se koskettaa yhtälailla perhettäni, sukulaisiani ja ystäviäni, enkä koskaan ole halunnut satuttaa tai loukata heitä.

Blogini on osin tuota samaa huomion kerjäämistä. Vaikka ensisijaisesti tämä on ajatusteni jäsentelyyn, paineiden varaventtiili, on kyse silti myös huomiosta. Jos en toivoisi kenenkään lukevan tätä, ei blogi olisi julkinen, en olisi listautunut blogilistalle tai seuraisi laskurilla kävijämääriä..

Monen mutkan kautta takaisin perusajatukseen. En tiedä miksi kaipaan niin paljon huomiota. En ole tietääkseni jäänyt hyljätyksi lapsena, en ole ollut vailla hellyttää ja rakkautta. En välttämättä ihan joka hetkenä ole ollut vanhempien huomion alaisena, mutta ei niitä kyllä montaa hetkeä ole ollut jolloin olen joutunut poistumaan tilanteesta vanhempien (tai isovanhempien) todetessa että nyt ei ehdi.. Olenko siis saanut liikaa huomiota lapsena? En pidä itseäni hemmoteltuna, asioiden saaminen ei ole ollut itsestään selvää, pienestä pitäen olen oppinut tekemään töitä haluamani eteen, on se sitten ollut tavara tai lupa tehdä jotakin. Mutta onko "hemmotteluni" ollut se jatkuvan tiedostuksen alaisena oleminen? Aina oli joku aikuinen joka tiesi missä olin. Ei ehkä ihan metrin tarkkuudella, mutta noin periaatteessa, tiedossa oli olinko metsässä, tallissa, kylässä vai omassa huoneessa leikkimässä..

Huomio, voin elää sillä. En tarvitse sitä että minulle puhutaan koko ajan, enkä sitä että joku pitää kädestä jatkuvasti. En todellakaan halua jokaista askeltani valvottavan ja tekemisiäni kyseenalaistettavan, mutten myöskään halua joutua taistelemaan huomiosta, minkään kanssa. Totesin joitakin aikoja sitten kokeneeni olevani huomion keskipiste, vaikkei kyseinen ihminen puhunut minulle, huomioinut minua tms. Huomion keskipisteeksi minut asetti tieto siitä että hän halusi minun olevan siinä missä olen. Hän oli uhrannut aikaa ja ajatuksia minulle saattaakseen tilanteen sellaiseksi kuin se sillä hetkellä oli. Ennenkaikkea hän ei pitänyt olemassaoloani itsestäänselvyytenä.

Tiedän mitä haluan. Tiedän haluavani sen tunteen että olen huomion keskipiste. En joka minuutti, en odota maailman pysähtyvän ja pyörivän vain haluni mukaan, vaan riittävän usein. En halua olla itsestäänselvyys, en saada puolihuolimatonta tervehdystä sanomalehden takaa, vaan odotan saavani olla huomion keskipiste silloin kun sen aika on. Haluan tuntea toisen olevan täydellisesti läsnä siinä hetkessä..
Ja oppia itse olemaan läsnä.

pari erosuhdetta

Tämä vuosi on ollut yllättävän muutosrikas parisuhderintamalla. Eroja ja pariutumisia on piisannut usealla taholla. Jäin miettimään näitä eroja. Parin vuoden seurustelun ja/tai avioliiton jälkeiset erot ovat usein niitä jotka jäävät kaivelemaan. Mietitään olisiko enemmän voitu tehdä, olisiko sittenkin pitänyt antaa toiselle mahdollisuus jne. Mutta kun mietin niitä eroja joita oli pidemmistä suhteista, huomasin mielenkiintoisen tosiasian. Toki jos ero tuli toiselle osapuolelle "yllätyksenä" kymmenen (tai kymmenien) vuoden liiton jälkeen, seuraus oli yleensä alkuhämmästyksen jälkeen kaksi onnellista tahoa. Jompi kumpi tai kumpikin löysi elämään melko nopeasti uuden rytmin, uudet tärkeät asiat. Osan kanssa jopa mieleen tuli ajatus, olisiko ero pitänyt tulla aiemmin? Onko ollut perusteltua hakata päätään seinään niin kauan kuin on tehty sen sijaan että pyrittäisiin onnellisuuteen erillään jos sitä ei yhdessä löydetä..

Onko yleensä yhdessä pysymiselle suurin syy pelko siitä mitä ympäristö asiasta sanoo? Tai se että on vain niin totuttu olemaan yhdessä, vaikka elämä on enemmän riitaa kuin rakkautta?

Muistan joskus nähneeni elokuvan jossa parisuhde piti vaihtaa tietyn vuosimäärän jälkeen (olisiko ollut 7 vuotta) ja pääosan esittäjät olivat edelleen niin rakastuneita että halusivat jatkaa yhdessä vaikka laki kielsi moisen.. Nurinkurinen ajatus sinänsä, mutta ehkäpä parisuhteet tulisi olla määräaikaisia ja määräajan täyttyessä pitäisi ottaa etäisyyttä, kartoittaa tilanne ja varmistaa haluaako jatkaa yhdessä..

Mikä sitten olisi oikea aika "tarkistuspisteelle"? Minkä jälkeen voisi todeta tietävänsä onko suhteella kehittymismahdollisuuksia edelleen vai onko tämän ihmisen kanssa kaikki jo tehty? Ja olisiko sitten syytä tyytyä olemaan "vain ystäviä" jos jompi kumpi tai kumpikin kokee ettei suhde tyydytä kaikilla osa-alueilla..? Jään yhä pohtimaan ajatusta...

Voimaton ja väsynyt

Mukava viikonloppu, kokonaisuutena. Olkoonkin että olen väsynyt, henkisesti ja fyysisesti. Olen ruhjeilla: oikea puoli verinaarmuilla ja poltettu käsi. Lihakset jumissa. Kuumeilevan flunssainen olo..

Mutta, lauantaina ehdin nauttia hyvästä kirjasta aurinkoa palvoen. Kokata ruuan josta sain kaikilta osallisilta kiitosta. Saunoa ja uida.

Olihan tunteiden myrskyäkin ilmassa. Ei paratiisia ilman myrkkyä..

Nyt flunssan raadellessa kroppaa, tuntuu että voisin käpertyä peiton alle piiloon pahaa maailmaa.. vaan tällä viikolla moiseen ei ole aikaa..

Halipula

Ajoittain iskee riivaus. Olotila jolloin tekisi mieli vain huutaa ja kiukutella kuin pikku kakara. Olo on äärimmäisen räjähdysherkkä, tavarat lentelevät liki huomaamatta ja tunnen suorastaan säkenöiväni (negatiivisesti) kuin tähtisadetikku, sillä erolla että tuo säkenöinti on jatkuvaa.. Tiedän, kyseessä on perinteinen PMS-oireilu.

Kun yhdistetään tuohon olotilaan matkaväsymys ja työstressi (tai sanotaan suoraan, vitutus työssä oloa kohtaan), niin ruutitynnyri on valmis. Kun tähän sitten tuikataan tuli kysymyksellä: "Mikä sua oikein riivaa?" on räjähdys valmis. Vastauksena latelen juuri kaiken tuon edellä mainitun: Se että loman jälkeen elämä on taas samaa paskaa, samalla painavat väsymys, vitutus/stressi, hellyyden ja seksin puute.. Ei, en suodata sanomisiani, minulla on paha olla ja kun kerran kysytään kerron ajatukset rehellisesti, kaunistelematta. Mitäs kysyt! Antaisit minun olla, antaisit käpertyä hiljaiseen yksinäisyyteen kunnes myrsky on laantunut. Tai jos kerran kysyt niin olisit sitten varautunut kuulemaan sen pahimman. Sulkisit korvasi siltä mitä sanon ja ottaisit vain syliin ja rutistaisit. Sitähän minä vain kaipaisin että sähikäinen laantuisi, sitä että rutistaisit kunnolla, suukottaisit ja sanoisit että nyt on oikea hetki käpertyä kainaloon ja kutitella, höpötellä ja saada minut unohtamaan paha oloni...

Kävelet pois ovet paukkuen, vetäytyen mykkään simpukkaasi. Sanomatta oikeastaan mitään otat koiran ja lähdet ulos. Erehdyt purkamaan oman vihasi kiskovaan koiraan. Räjähdän! En ole enään missään kontrollissa, liikkeeni ovat vaistonvaraiset ja agressiiviset, uhkaat laumaani. Hyökkään kimppuusi ja lyön! "MIKÄ VITTU SUA RIIVAA??!!!? Ei se koira ole mitään tehnyt, meidän välillä se paska on..."

Satutin, niin henkisesti kuin fyysisesti. Käsket minun painua helvettiin. Mennä ihan mihin vaan kunhan menen pois.. Ei kanssani voi jutella.. Tiedän että sinuun koskee, niin minuunkin, vaikkei se varmastikaan lohduta.. Kuinka paljon kumpikin on valmis antamaan anteeksi? Kuinka paljon kumpikin on valmis "uhraamaan" jatkaakseen? Jos ei puhuta, ei solmut koskaan aukea..

irtiotto

Viikonloppu oli totaalinen irtiotto arjesta. Toimi sikäli hyvin lomana, vaikka tällä hetkellä fyysisesti olenkin väsyneempi kuin aikoihin. Mieli on kuitenkin aurinkoinen, iloinen ja tyyni. Se lienee tärkeintä.

Koko viikonloppu oli todellakin hetken elämistä. Toki aikataulujen tarkisteluita ja varmisteluita fyysiseen tulevaisuuteen, mutta muuten keskittyminen, ajatukset ja tunteet olivat juuri siinä hetkessä. Ei kiirettä (mielellä) mihinkään. Aurinkoa, mukavia ihmisiä, koiria. Hyvää oloa, jännitystä, naurua. Hyvää ruokaa, lämpöä (välillä melkein jopa liikaa), kauniita maisemia. Hetkiä joilla ladattiin akut.

Vanha tuttu rauhattomuus, ahdistus ja epämukavuus alkoi hiipiä mieleen heti aamusta kun starttasin auton kohti työpaikkaa.. Yökin meni "liskojen yönä" herättäen pariin otteeseen suunnattoman kauhun vallassa. Kumpa loma olisi voinut jatkua ikuisesti..

tärkeä ihminen

Eräs läheinen ihminen löysi elämäänsä uuden ihmisen, Sen Oikean, toivoakseni. Yhteydenpitomme oli viime aikoina muutenkin vähäistä, satunnaisia viestejä silloin tällöin. Hän totesi kuitenkin kertoessaan uudesta rakkaastaan, että olisin aina hänelle tärkeä ihminen. Tuo lämmitti mieltä.

Jotkut ihmiset ovat tärkeitä vaikkei heistä kuulisi vuosiin. Aikaa voi kulua todella pitkä aika, ja kun ollaan yhteydessä, tuntuu kuin aikaa ei olisi kulunut kuin muutama päivä. Sellaisten ihmisten kanssa ei tarvitse selitellä sitä ettei ole tullut pidettyä yhteyttä, ei tuntea huonoa omaatuntoa siitä että soittaminen, tai edes meilaaminen on jäänyt. Sellaiset ihmiset tietävät, että mikäli tarvitsevat minua, olen olemassa. Mielestäni todella tärkeät ihmiset ovat niitä joiden puolesta on valmis tekemään kaikkensa, ja todella tärkeät ihmiset eivät käytä tätä tietoa hyväkseen "väärin". Tarvittaessa apua, voin aina soittaa tällaiselle ihmiselle, ja tiedän saavani avun, vastaavasti on puhelimeni aina avoimena heitä varten. Ja voin liioittelematta sanoa lähteväni ajamaan yön selkään heti tällaisen ihmisen soittaessa. Se on todellisen ystävän merkki. Se kertoo kuinka tällaista ihmistä rakastan. Ja kyseessä voi yhtä hyvin olla perheenjäsen, sukulainen kuin ystävä. Sillä He ovat Tärkeitä Ihmisiä minulle.

Hykerryttävää..

Kuinka toivonkaan että aavistukseni osuvat oikeaan, että ihmiset joiden toivoisin sopivan toisilleen oikeasti sopisivat..

Ja silti, vaikka koko sydämestäni niin toivon, silti tuntui se pienen pieni pisto rinta-alassa kun merkit näyttivät hyvältä.. Pieni luopumisen pisto. Vaikka tiedän etten menetä mitään, saatan vain saada enemmän..

Nyt tämä on täysin toisten käsissä, vain seuraan ja hykertelen..

romuttamolta hyvää päivää

Tuntuu hyvältä. Tuntuu rauhalliselta. Tuntuu että asiat soljuvat eteenpäin omalla painollaan. Tällä hetkellä en oikeastaan pelkää katastrofeja. En pelkää että tapahtuu jotain joka räjäyttää maailman pirstaleiksi..

Tänään aion keskustella. Kun emme ole väsyneitä. Kun ilmassa ei ole kiukkua ja riitaa, vaan elämä tuntuu mukavan hyvältä. Tänään on hyvä hetki puhua. Kuunnella. Puntaroida..

Vaikka on se vaara että sen jälkeen maailma räjähtää sirpaleiksi. Mutta mielummin niin kuin hidas kuristuminen kuoliaaksi, kärsien ja kituen.. Toisaalta voihan olla ettei räjähdäkään, voihan olla että asiat vain muuttuvat.. voihan..

Silti, oloni on tyyni ja rauhallinen.

Paluu arkeen

Rentouttava pitkä viikonloppu on takana. Aurinkoa, ukkosmyrskyjä, vesisadetta..

Pitkästä aikaa mahdollisuus shoppailuun S:n kanssa. Mielenkiintoista taas huomata kuinka "terapeuttista" on tuhlata rahaa.. No tuo terapeuttinen vaikutus lienee perustuvan ensisijaisesti siihen kuinka mieli piristyy kun kotiin saa hiukan uutta ilmettä ja ennenkaikkea kun retuperällä olleita asioita saadaan paremmalle mallille.. Pienissä neliöissä kun voi jo jopa vaatteista muodostua ongelma.

Päivät menivät harmittavan nopeasti. Osin rentoutuen auringossa kirjan kanssa, osin hoidellen asioita stadissa. Sunnuntain kohokohdaksi muodostui harvinainen vierailu. Vihdoinkin sain isovanhemmat käymään. He eivät ole käyneet kyläilemässä yhdessäkään asunnossani (no isoisän pikaista poikkeamista yhdessä ei voi kyläilyksi laskea). Ja kun olosuhteet huomioiden on myönnettävä se tosiasia että koskaan ei tiedä koska he eivät enää ole täällä kyläilemässä, niin tuo vierailu tuntui erityisen tärkeältä. Jostakin syystä tunti tärkeältä osoittaa kuinka suloinen pieni mökkimme onkaan ja kuinka onnellista elämä on...

Viikonlopun pääasiallisena lukemistonani oli Paolo Coelhon Pyhiinvaellus. Eli elämän tutkimisen teema jatkuu. Tuo kirja (ja perjantain kohtaaminen menttorini kanssa) kuohautti mieltäni taas. Huomaan uppoutuvani kirjan tapahtumiin uskomattoman voimakkaasti, enkä edes tehnyt ensimmäistäkään kirjassa olevaa harjoitusta. Yksinkertaisesti en uskaltanut noita harjoituksia vielä tehdä. Eli olen taas siinä tilanteessa että mieli tiedostaa mitkä mahdollisuudet olisi käden ulottuvilla, ja silti takerrun entiseen uskaltamatta päästää totutuista kaavoista irti niin paljon että voisin antaa itselleni mahdollisuuden kokeilla kuinka nuo harjoitukset toimivat.. MUTTA, nyt olen lukenut kirjan läpi ja olen päättänyt aloittaa harjoitukset tänään. Kirjan ja tapaamisen aiheuttamat mielen myllerrykset ovat heijastuneet uniin: Outoja ihmisiä, outoja tilanteita ja reagointeja on vilissyt niin että yöni eivät suoranaisesti ole olleet virkistäviä.. Unet ovat alitajunnan viestejä, mutta näistä viesteistä en kyllä ole mitään tolkkua ainakaan vielä saanut..

Enää 4 viikkoa seuraavaan lomaan... *huokaus*