Uusi blogi

Tämä vanha zetan päivyri saa jäädä tänne muistoksi menneestä. Uusi blogi on nyt kuitenkin nähnyt päivänvalon ja löytyy osoitteesta www.zaida.net/blogi. Tervetuloa lukemaan jos elämäni vielä kiinnostaa.

Valkoinen raivo

Eilen oli viimeisimmän elokuvaproggikseni kutsuvieras näytös. Se oli vaikuttava.

Olinhan toki lukenut elokuvan käsikirjoituksen ja tiesin juonen kulun, silti se kokemus mikä elokuvasta katselukokemuksena tuli, oli jotain mitä en osannut odottaa.

Elokuva on visuaalisesti kaunis ja hienosti toteutettu. Se vie meidät yli kolmekymppiset, autentisten uutisklippien avulla, matkalle  omaan historiaamme. Jokainen varmaan muistaa ne tunteet mitä jokelan koulusurmien yms uutisointi kulloinkin on itsessä herättänyt.

Elokuvan äänimaailma on uskomattoman upea. Se naulitsee intensiivisesti aloilleen, saaden kulkemaan jokaisen vaiheen kertojan mukana, tuntemaan syvemmin ne sanat joita Laurin ääni puhuu.

Tarina on selviytymistarina. Tarina yhdestä uhrista joka voitti itsensä ja kykeni lopulta auttamaan muitakin. Elokuvan on tarkoitus auttaa vielä useampia, ja mielestäni se kuuluu kategoriaan: jokaisen tulisi katsoa tämä elokuva.

Elokuvan lopputekstit saivat pyöriä viimeiseen kuvaruutuun, ArtFilmsin logoon, asti ennen kuin kukaan aloitti aploodit. Tunnelma elokuvan päättyessä oli käsin kosketeltava. Itselläni valuivat kyyneleet silmistä..

Tämä on elokuva joka on nähtävä uudestaan. Vielä on monta sellaista kohtaa, Laurin kertomaa asiaa, joihin haluan henkilökohtaisesti palata ja käsitellä asiaa itsekseni, rauhassa, syvemmin.

Kuitenkin se päälimmäinen ajatus joka mielessäni pyöri, ajaessani kutsuvierasjuhlista kotiin, oli oma menneisyyteni koulukiusattuna. Lauri kertoo elokuvassa saaneensa kasvatuksen, että tuli kääntää toinenkin poski, ja tätä kristillistä kasvatusta noudattaessa muodostui häneen uhrin stigma. Mietin oliko tuo kiertelevä tapa vierittää syy oman toiminnan aiheuttamasta kärsimyksestä vanhempien harteille. Oliko Lauri edelleen katkera isälleen siitä että tämä kuoli??

Palasin mielessäni omaan kouluaikaani. Minäkin olin keskitasoa parempi oppilas, kuten Lauri. Minäkin olin joutunut kiusaamisen kohteeksi, suunnilleen saman ikäisenä kuin Lauri. Omasta taustastani puuttui kuitenkin se massiivinen trauma joka olisi rikkonut minut samalla tavoin. Minutkin oli kasvatettu siihen että tulisi kääntää se toinen poski, mutta koska luonteeni oli oinasmaisen itsepäinen ja olin kasvanut serkkupoikien parissa, en kaikissa osa-alueissa noudattanut kasvatuksen vaatimia toimintamalleja. Vaan siinä vaiheessa kun kiusaaminen oli vähällä rikkoa minut, tartuin lähimpään aseeseen. Tuo ase sattui sillä kerralla olemaan reilusti nyrkkini kokoinen kivi. Ja vaikken koulun liikuntatunneilla, pesäpalloa pelatessa suinkaan ollut se paras heittäjä, en voiman enkä tarkkuuden osalta. Niin tuolla kerralla raivo antoi voimaa ja tarkkuutta. Kivi löysi tiensä kiusaajani takaraivoon. Siitä tuli elämäni ensimmäinen jälki-istunto ja seurauksena oli ainakin suunnaton sättiminen kotona, ellei jopa selkäsauna. Tuohon tapahtumaan päättyi kuitenkin minuun kohdistettu fyysinen väkivalta useaksi vuodeksi.

Tiedän ettei väkivalta ole suositeltava ratkaisu. Omalla kohdallani siihen tarttuminen toi kuitenkin helpotuksen elämään. Osoitin kykeneväni puolustamaan itseäni. En suostunut valitsemaan uhrin osaa samalla tavoin kuin Lauri teki.

Minä pakenin tuolloin kirjojen tarjoamaan fantasiamaailmaan. Rakastin kirjoja joissa "yksinäinen susi" kykeni pitämään puolensa koko maailman pahuutta vastaan. Ahmin niin intiaanikertomuksia kuin ritaritarinoita, ja kun Luolakarhun klaani-kirjat ilmestyivät suomeksi, luin ne sitä mukaa kuin käsiini sain. Minäkin harjoittelin erilaisten aseiden käyttöä, opettelin rakentamaan itse kivilingon ja tähtäämään sillä varsin hyvinkin. Rakentelin jousipyssyjä ja puumiekkoja. Ja kun siirryin yläasteelle, valitsin teknisen työn opetellen hitsaamaan ja työstämään metallia. Liityinpä osalliseksi koululle aloitettuun ammunta-kerhoonkin, mutta ampumiseen asti en sitten loppujen lopuksi siellä koskaan päässyt. Minäkin fantasioin siitä kuinka kostaisin kiusaajilleni. En kuitenkaan koskaan edes tehnyt mitään liikkeitä sen eteen että olisin varsinaisesti valmistellut kostotoimenpiteitä. Ideoiden pyörittely onneksi riitti minulle.

Siirryttyäni lukioon toiselle paikkakunnalle, loppui kiusaaminen kokonaan. Olin siis kyennyt jättämään uhrin merkin taakseni. Tuohon aikaan hankkiuduin myös eroon aiemmin kavereiden käyttämästä lempinimestä jonka ala-asteen opettajani oli hyväntahtoisesti vääntänyt virallisesta nimestäni. Jätin silloin myös kirkonkirjoihin merkityn kutsumanimen taakseni ja aloin aktiivisesti käyttää ensimmäistä nimeäni myös virallisena kutsumanimenä. Tein siis jonkinlaisen identiteettimuutoksen.

Nyt taaksepäin muistellessa, tunnistan kyllä koulukavereistani nämä "Laurit", hiljaiset, liian kiltit oppilaat jotka magneetin lailla vetivät puoleensa häiriökäyttäytymistä ja agressioita. Heidän kohdallaan todellakin riitti ärsyttämään muita se että he olivat olemassa. Ja valitettavasti, minunkin on tunnustettava olleeni välillä osa sitä naureskelevaa porukkaa joka katsoo kiusaamista, tyytyväisenä siitä ettei itse ole kohteena, sen sijaan että olisi mennyt kiusatun avuksi. Luojan kiitos kukaan näistä muistamistani ihmisistä ei hajonnut käsittelyssä niin pahasti että olisi toteuttanut jonkun väkivallanteon, vaikka potentiaalia siihen olisi varmaan useamman kohdalla ollutkin.

Pakolaisten kasvot

Suojelen itseäni pahalta maailmalta välttämällä uutisten katsomista. Ystävieni päivitykset ja uutisten jakaminen FB:ssä kuitenkin huolehtii siitä että näen maailman tuskan ja kärsimyksen. Vaikka siis pyrin pitämään itseni tämän vaaleanpunaisen "kuplan" sisällä, ei todellisuus sen ulkopuolelta ole täysin tietoisuuteni ulkopuolella.

Minua huolestuttaa suomalaisten suhtautuminen pakolaisiin. Se kuinka täällä lietsotaan muukalaisvihaa, samalla kun lukemattomia ihmisiä menettää henkensä pakomatkalla välimerellä ja jopa täällä pohjolassa. Kuinka moni meistä onkaan historian tunnilla ihmetellyt sitä, kuinka natsit saivat riehua euroopassa ja listiä juutalaisia,  muiden puuttumatta asiaan. Huomaammeko me käytännössä tällä hetkellä tekevämme ihan sitä samaa??

Uskaltaisin väittää, että eurooppaan pyrkivien pakolaisten näkökannalta katsottuna heidän asemansa on täsmälleen sama kuin toisen maailmansodan aikaan henkensä edestä pakenevien. Suomessa karjalaiset joutuivat pakenemaan kodistaan säilyttääkseen henkensä. Ja kuinka heitä kohdeltiin muualla Suomessa?? Loisina, jotka tulivat muka vain paremman elämän perässä, kun ainoa mitä pakolainen tavoitteli, oli se että hän saisi nähdä elävänä vielä seuraavan päivänkin. Entä sitten todellakin nämä tappolistalla olleet juutalaiset? Heillä pakomatkaan ei riittänyt se että siirtyvät pois omasta kodistaan. Heidän yllään oli pelko siitä, että heidät lähetetään pakomatkan jälkeen takaisin ja suoraan tuhoamisleireille. Uskoisin, että nämä pitkin eurooppaa tällä hetkellä pakenevat ihmiset pelkäävät samaa, sitä että heidät lähetetään takaisin pakolaisleireihin kotimaan rajan tuntumaan. Kärsimään leirissä riehuvista kulkutaudeista, pelkäämään sodan ulottumista leiriin asti, pelkäämään henkensä puolesta.

En ole koskaan ymmärtänyt sotaa. Ei kai sitä kukaan voi ymmärtää. En ymmärrä sitä, miksei ihminen saa ja voi elää rauhassa omassa kodissaan, sopusoinnussa luonnon ja muiden ihmisten kanssa. Miksi aina on oltava joku taho, joka haluaa vain enemmän ja on valmis murskaamaan ne jotka seisovat omistusoikeuden tiellä. Tiedän, että pohjimmainen syy on raha. Se tarve omistaa jotakin. Ahneus, kun mikään ei riitä.

Oikeasti, aikuisten oikeasti, mitä väliä sillä on missä maan rajat menevät? Mitä väliä sillä on mikä minun heimoni on ja mikä naapurin heimo?? Miksei ihminen voi katsoa kanssaihmistä rakkaudella ja ymmärryksellä, tehden yhteistyötä sen eteen, että jokaisella olisi hyvä olla, sen sijaan että haluaa haalia itselleen mammonaa enemmän kuin kykenee eläissään kuluttamaan?? Sotia käydään kullasta, timanteista ja muista maaperän aarteista. Miksi?? Ne ovat kaikki loppujen lopuksi ihan yhtä arvokkaita kuin tuo kotipihaltani löytyvä moreenin hippunen. Ei niillä yksikään ihminen voi elää. Ne eivät ole kenellekään välttämättömiä. Me, ihmiset siis, olemme vain antaneet noille jalometalleille ja kiville niiden "arvon". Tehneet niistä jotain tavoittelemisen arvoista. Samoin kuin olemme antaneet egolle vallan. Vallan, että se saa pönkittää itseään suunnattomasti ja etsiä "arvostusta" mitä erillaisin tavoin. Miksi me emme arvosta niitä ihmisiä, jotka tukevat toinen toisiaan? Miksemme arvosta heitä, jotka pyrkivät rauhaan ja siihen että ihmiset voisivat elää yhdessä voiden hyvin? Miksi meidän arvostuksemme saavat ne ihmiset, jotka haluavat valloittaa koko maailman ja rusentaa sen jalkojensa juureen?

Haastan ihan jokaisen tekemään tänään jotain hyvää. Jotain sellaista hyvää jolla vähintään kaksi ihmistä tulee onnellisemmaksi. Kaksi ihmistä siksi, että kun teet hyvää tuo se itsellesikin hyvää mieltä. Anna vaikka iltapäivän ruuhkassa tilaa toiselle autoilijalle. Avaa ovi kanssaihmiselle, kun näet hänen tulevan kädet kantamuksia täynnä. Lahjoita ne kodin kaapeissa pölyä keräävät, yllesi sopimattomat, vaatteet keräykseen näille jotka tulevat tänne turvaan, mukanaan vain se vaatekerta joka yllään ovat paenneet. Ei sen tarvitse olla suurta, kun me jokainen teemme edes yhden hyvän teon joka päivä, me voimme muuttaa maailman paremmaksi paikaksi, meille ihan jokaiselle.

Toinen blogi

Tämän blogin puolella on suhteellisen hiljaista. (Huomattu juu!)
Yksi syy on se, että osa kirjoitusmotivaatiosta päivittyy nykyään facebookiin ja osa sitten uuteen blogiin. Sinne kirjoitan enemmän ammattilaisena, kauneuteen ja hyvinvointiin liittyviä tekstejä, toisin kuin tämä blogi joka on ollut enemmän tuntemusten purkukenttä ja päiväkirjamainen muistiinpano lähinnä itseä varten. En minä tätä mihinkään hukkaa, mutta ei täältä kannata kovin tiuhaan odottaa ihmeitä löytyvän.

Kun ajatus riivaa..

Oho, onpa taas vierähtänyt aikaa ikuisuus siitä kun viimeksi olen näpytellyt tekstiä tänne blogiin. Tässä kun on pyöritellyt muutamaa muutakin niin jotenkin juuri tämä on se joka on jäänyt vähimmälle huomiolle. Nyt mieleni perukoilla jyllännyt ajatus vaati kuitenkin kanavan johon sen voi purkaa, ja tämä oli oikeastaan ainoa johon tuon saattoi tässä vaiheessa "oksentaa", sillä tiedän sen että jos kirjoitan tekstin vain paperille tai koneen muistiin tiedostoksi, niin en palaa siihen ehkä enää koskaan. Blogissa se kuitenkin nousee jonnekin yleiseen tietoisuuteen, joten saatan saada herätyksen palata pohdiskelemaan sitä syvemmin jossain vaiheessa uudestaan..

Mikä mieltäni nyt sitten riivaa? Ei sen vähäisempi asia kuin oma rakas pikku planeettamme maa.

Rakastan Discovery-kanavan doggareita avaruudesta ja maapallon historiasta, siis dinosauruksista, inkakulttuureista jne. Katson huomattavasti lumoutuneempana dokumenttiä tulivuorista kuin käsikirjoitettua "tositeeveetä" metsureista tai moottoripyöräjengeistä. Ja vaikka toki "idolisoin" rokkitähtiä ja muita julkimoita, niin silti eniten mieltäni viehättää Stephen Hawkingin ja Jacob Barnettin kaltaiset nerot. Jos et tiedä entuudestaan Jacob Barnettia, suosittelen katsomaan tämän pätkän jossa hän kertoo kuinka meidän tulee unohtaa kaikki oppimamme voidaksemme kehittyä ajattelussa.

Jo pidemmän aikaa mielessäni on pyörinyt häiritsevä ajatus maapallon historiasta. Ajatus lähti liikkeelle pyramideista. Miksi Egyptin ja Inkojen pyramidit muistuttavat niin paljon toisiaan vaikka sijaitsevat eri puolilla maailmaa? Voisiko tämä selittyä sillä että alkumanner, Pangea, onkin ollut yhtenäinen huomattavasti pidempään kuin nykyisen tietämyksen mukaan on ollut? Ajatukseni vaelsi pidemmälle ja kun joitakin viikkoja sitten tuli tieto maapallon sisälle varastoituneesta vedestä.

Itseäni häiritsee ajatus siitä että jos kerran alkumanner on ollut yhtenäinen ja koko muu palleron pinta vettä, niin kuinka planeetan paino silloin olisi jakautunut?? Ennen ajateltiin aurinkokunnan olevan paikallaan avaruudessa, omalla kohdallaan linnunradalla. Nykyäänhän ajatellaan linnunradan kiitävän huimaa vauhtia halki avaruuden ja meidän kiertävän omaa aurinkoamme taseisen kehän sijasta spiraalina halki avaruuden. Tämä sopii myös ajatusmalliin siitä että avaruus laajenee jatkuvasti, joten tämä kiertoliike on jatkunut alkuräjähdyksestä lähtien.

Tähtien, eli aurinkojen, kohdalla on tiedostettu niiden elinkaari johon kuuluu tähden kasvaminen ennen luhistumista ja muuttumista mustaksi aukoksi. Mutta kukaan ei ole tuonut julki ajatusta siitä kuinka planeetatkin voivat kasvaa. Pari päivää sitten katsoin Prisman jakson Maan ydin (suosittelen). Ohjelmassa kerrottiin kuinka seismologit päättelivät maan sisuksissa olevan sulan magmakerroksen sisällä vielä kiinteän metalliytimen. Ohjelmassa esitettiin ajatus siitä kuinka maapallo olisikin törmännyt toisen planeettaan josta syystä olisi sitten syntynyt tuo magmakerros yhteentörmäyksen aiheuttamassa räjähdyksessä. Mietin jälleen kerran miten tuo voisi olla mahdollista planeetan pyörimisliikettä ja tasapainoa ajatellen? Olisiko siis niin että alkumanner olisi se mikä on jäänyt jäljelle alkuperäisestä maasta törmäyksen yhteydessä? Mietin mahdollisuutta olisiko tuo voinut olla myös se hetki jolloin dinosaurukset ovat menettäneet henkensä??

Jostain syystä kaikissa malleissa oletetaan maapallon olleen aina saman kokoinen. Omassa pohdiskelussani mietin kuitenkin pyörinnän aiheuttaman keskipakovoiman tuottamaa laajenemista. Jokainen kakarana pyöritetty tietää kuinka pyörivä liike pyrkii viemään keskustasta ulospäin. Olisiko siis voinut olla niin että maapallo olisikin alkuun ollut vain Pangean kokoinen (ehkä siis kuun kokoinen)  pallero aurinkoa kiertämässä? Olisiko sitten voinut tapahtua törmäys toisen möhkäleen kanssa? Olisiko kuu voinut tuolloin irtaantua maasta? Olisiko tuo törmäys voinut aiheuttaa sen että oli riittävästi painetta vapauttamaan maapallolle vettä ringwoodiitista ja sen seurauksena syntynyt ensimmäiset eliöt jotka elivät anaerobisessa ympäristössä.. Olisko tuo törmäys ollut se joka sai magmakerroksen omaan pyörintäänsä maan sisuksiin ja se joka ravisti mannerlaatat irti toisistaan ja liikkeeseen? Tulivuoret selittivät osaltaan sen miksi laatat olisivat eri aikaan liikkuneet eri suuntiin ja välillä törmäilleet toisiinsa synnyttäen suuret vuoristot. Se mikä mieltäni vielä(kin) ajatuksessa häiritsee on Tyyni valtameri. Miksi toinen puoli planeetasta on vettä? Miten se vaikuttaa taas tähän tasapainoon pyörimisliikkeessä? Vai olisiko niin että Tyynen valtameren alue on se johon on sitten osunut dinosaurukset tappanut astroidi? Onhan hyvin todennäköistä että maapallo on kokenut historiansa aikana parikin isompaa yhteentörmäystä avaruuden halki matkaavien kappaleiden kansssa..

Aivoihini sattuu pelkän ajatuksen pyörittely. Mutta vielä enemmän sattuu se mahdollisuus että olenko ainoa jolle on tullut mieleen mahdollisuus että maapallo on alkujaan pienempi kuin nykyään. Nyt ajatus on kuitenkin purettu muhimaan nettiin.. joten ehkä joku osaa selittää minulle miten tämä asia oikeasti on..

Muutosten pyörteissä

Tänään selailin pitkästä aikaa kaikkia blogejani. Muistelin mennyttä ja peilasin tunteita nykyhetkeen. Silmiini osui jälleen tuo Pablo Nerudan runo "Kuolee hitaasti hän". Päätin että siitä tulee tämän vuoden teemani. Vuoden 2014 teema on olla kuolematon!

Pate Mustajärvi laulaa eräässä biisissä Minä elän vieläkin! Niin elän minäkin. Tiedostan entistä selvemmin mitä haluan elämältä. Osa asioista on sellaisia että tiedän kuinka ne toteutuvat. Osa on taas sellaisia etten tiedä kuinka tuo tulee toteutumaan, mutta tiedän myös sen ettei minun tässä vaiheessa tarvitse tietääkään kuin se yksi askel kohti sitä suuntaa. Yksi askel johtaa seuraavaan jne jne. Ja toivottavasti joku päivä huomaan eläväni juuri sitä elämää jota tänään haaveilen. Näinhän on tavallaan käynyt tähänkin asti. Jotain jota olen haaveillut on monen mutkan kautta lopulta päätynyt elämääni. Usein ei todellakaan sillä tavoin kuin olen aikanaan asiasta haaveillessa kuvitellut, mutta toteutuen kuitenkin ja monasti vielä mielenkiintoisemmin kuin alkujaan ajattelin.

Kävin vuodenvaihteessa läpi jonkin asteisen burn outin. Liikaa stressiä, liikaa ahdistusta, liian kovat kierrokset. Pidin pitkän joululoman ja rentouduin. Nyt olo tuntuu taas hyvältä. Alkavan vuoden tavoitteet ovat selkeänä mielessä ja tiedän millaisia askeleita niitä kohden on otettava.

Kaiken kaikkiaan voin sanoa, kuten niin usein ennenkin, I Love My Life! Ja ne epäkohdat joita elämässä on, on sellaisia joiden kohdalta en alennu asioita valittelemaan vaan tiedän mitä asioille tulee tehdä, ja tulen myös tekemään. Tästä tulee merkityksellinen ja muutoksellinen vuosi. 

Erakko

Viihdyn nykyään enemmän ja enemmän yksin. Netti, lähinnä siis facebook, antaa rittävästi mahdollisuuksia ylläpitää sosiaalisia yhteyksiä ja vain harvoin kaipaan työn lisäksi toisten ihmisten seuraa. Minulla on ne muutama läheinen ystävä joihin pidän yhteyttä satunnaisesti myös sähköpostien tai fb-viestien ulkopuolella. Perheeseen olen yhteydessä oikeastaan vain tarpeen vaatiessa. En soittele kenellekkään vain kyselläkseni mitä kuuluu (johtuu osin siitä että näen kyllä naamakirjasta julkiset kuulumiset), luotan siihen että jos jotakin tietämisen arvoista ilmenee, se kerrotaan minulle kyllä. Ja toki vastaavasti informoin kyllä jos on jotain oleellista tietämisen arvoista omassa elämässäni.

Joskus nuorempana vietin tuntikausia puhelimessa jaaritellen ystävien ja sukulaisten kanssa niitä näitä. Nykyään kun joudun hoitamaan työssä asioita puhelimessa, olen huomannut puheluhaluni vähentyneen huomattavasti. Tämä erakoitumiseni ei tarkoita sitä ettenkö välittäisi. Välitän perheestä ja ystävistä kyllä, ja pyrin voimavarojeni mukaan olemaan olemassa aina heidän tarvitessa minua. Saatan kyllä soittaa jos intuitioni antaa vinkkiä siitä että minua kaivataan. Jos ei anna, luotan että elämänsä on mallillaan.

Sain tänään haukut siitä että soitan vain silloin jos tarvitsen jotakin. Se voi olla totta. Haukut tulivat ihmiseltä jota en itse ole valinnut lähipiiriini, vaan hän on tullut "välttämättömänä" pahana. Aikanaan, silloin kun tutustuimme, ajattelin että meillä olisi voinut olla jotain yhteistä ja satunnaisesti olemme viettäneetkin kivoja hetkiä yhdessä, mutta kuten tänään en vain jaksanut kuunnella kun luurin toisesta päästä kuuli puhuvan kuningas alkoholin.. Kun huomautin asiasta, että minullekin voi soittaa ihan selvinpäin olin jälleen kerran vittumainen akka.

En voi sille mitään että sitä mukaa kun oma alkoholin kulutus on vähentynyt todella minimalistiseksi, en yksinkertaisesti jaksa enää kuunnella kännisten höpinöitä. Jos minulle ei voi sanoa selvinpäin sitä että olisi joskus kiva kuulla mitä kuuluu, voi sen jättää sanomatta myös alkoholin vaikutuksen alaisena.

Taisipa juuri muuttua juhannuksen suunnitelmat, en taida tuon keskustelun jälkipuintia jaksaa läpikäydä mökillä...

Ahdistus ja onni

Olen viimeisen neljän vuoden aikana käynyt läpi melkoisen metamorfoosin. Tiedostan ja tunnen itseni entistä selkeämmin. Tämä muutos on antanut myös entistä enemmän vastuuta itsestäni, teoistani ja ennenkaikkea reagoinneistani. Ei ole kauankaan siitä kun elin uhrin osassa. Oli niin helppo syyttää kaikkia muita siitä jos minulla oli huono olo, jos asiat eivät menneet kuten halusin ja jos koin että elämä potkii päähän.

Vaati paljon itseltä marssia sen peilin äärelle ja tuijottaa syyllistä ja vastuullista silmiin. Hyväksyä se tosiasia että oli vain ja ainoastaan minusta kiinni millaiseksi päiväni muodostuivat, millaisten olotilojen kanssa elämääni elin. Nykyään elämä koostuu pääsääntöisesti hyvistä hetkistä, mutta toki niitä huonojakin mukaan mahtuu..

Olin keskiviikkona kuuntelemassa Pa Joofin luennon muutoksesta ja energiasta. Tapahtuman yhteydessä saimme tehtävän piirtää elämän pyörän (Wheel of Life) johon merkittiin sitten millä tasolla elämämme mikäkin osa-alue oli. Huomasin jälleen kerran että olin varsin onnellinen elämästäni. Ihmissuhteet, työt, ajankäyttö, terveys olivat mm niitä osa-alueita joille annoin pääsääntöisesti arvosanan 9 tai 10. Eikä huonoimmatkaan osat saaneet huonompaa arvosanaa kuin 7. Kaikki olivat asioita joihin vain minä saatoin vaikuttaa. Eivät ihmiset ympärilläni kohtele minua sen huonommin tai paremmin kuin itse annan heidän tehdä. Ei työni ole sen palkitsevampi tai stressaavampi kuin itse päätin sen olevan eikä rahatilanteeni ollut sen huonompi tai parempi kuin mihin itse tähtäsin. Ymmärsin oman onnellisuuteni todellisen ytimen siinä vaiheessa kun pyörää purkaessa osuin kohdalle sellaisen ihmisen kanssa jonka pyörän keskiarvo oli alle 7 ja moni osa-alue oli jäänyt tyhjäksi kun hän ei osannut tai halunnut antaa niille arvosanaa. Mielenkiintoisinta sinänsä oli se että juuri ne tyhjät kohdat olivat niitä jotka omassa pyörässäni olivat täysiä kymppejä.

Eräs paikalla oleva mies käytti puheenvuoron kertoen että hän halusi elämästään onnellisempaa. Että hän oli tavoitellut elämässä sitä, tätä tai tuota. Nyt hän aikoi keskittyä siihen mikä tekisi hänet onnellisemmaksi. Pa kysyi mikä sitten tekisi hänet onnelliseksi? Mies ei tiennyt, mutta siihen hän aikoi nyt keskittyä. Istuin hiljaa paikallani ja ajattelin kuinka onnekas omalla kohdallani olinkaan. Olin oppinut sen että onnellisuus ei riippunut siitä mitä sinulla oli tai mitä halusit. Onnellisuus joko oli tai ei ollut. Se oli valinta. Meillä oli vain tämä hetki. Meidän oli oltava onnellisia tässä hetkessä voidaksemme olla onnellisia huomennakin.

Ei minun elämäni ole täydellistä. Minäkin koen huonoja hetkiä: ahdistusta, kärsimystä, surua. Minäkin sairastan joskus. Minuakin vituttaa välillä arki ja jopa minä turhaudun välillä asiakkaisiin, työkavereihin ja jopa ystäviini, perheestä puhumattakaan. Mutta, se mikä omassa onnellisuudessani on oleellisinta on se, että tiedostan jokaisen tunnetilan olevan täysin omassa vallassani. Todellisuuteni on sellainen millaisena sen haluan kokea. Yleensä se vaihe jolloin koen harmia ja vastoinkäymisiä on juuri se hetki jolloin en ole elänyt tässä ja nyt. En ole keskittynyt tähän hetkeen vaan olen joko takertunut menneseen tai elänyt tulevien mahdollisten vaihtoehtojen mukaan.

Lauantaina kotiin palatessa ajoimme epäonnisen koiraepisodin toisen osapuolen talon ohi. Tunsin talon nähdessäni jälleen ahdistuksen ja pelon. En pelännyt enää tuon pikkukoiran puolesta, sillä tiesin sen toipuneen hyvin. Enkä pelännyt enään virkavallan tuomiota asiaan, se puoli oli saatettu päätökseen jo. Mitä sitten pelkäsin. Miksi koin ahdistavan puristavan tunteen rinnassani jopa niin voimakkaana että harkitsin ajoreitin muuttamista kiertäväksi toista kautta jottei tarvitsisi nähdä tuota taloa, saati sitten sen asukkeja?

Järkeni sanoi että naapurilla oli oikeus reagoida kuten hän halusi tapahtuneeseen. Miksi sitten koin tulleeni väärin kohdelluksi? Miksi lietsoin mielessäni pelkoa ja vihaa heitä kohtaan? He olivat keränneet nimilistaa meitä vastaan, so what? Miksi minulle oli niin tärkeää saada hyväksyntä ja "kiitos" siitä että hoidin asian kunnialla? Miksi kaikki muu kuin hyväksyntä tuntui ahdistavalta ja loukkaavalta. Kyse ei oikeasti ollut siitä mitä naapuri teki tai jätti tekemättä, sanoi tai jätti sanomatta. Miksi minä reagoin näin? Osasin jo kääntää monet asiat, jotka ennen nostivat tunnemyrskyn sisälläni, mielessäni hyväksi tai merkityksettömäksi. Parkkisakko tai työjutun peruuntuminen ei enää ollut maailmaani musertava asia. En enää syyttänyt muita osapuolia tällaisista epäonnistumisista vaan tiesin että loppuviimeksi minä olin aina se vastuullinen. En sano syyllinen, sillä kun ei ollut uhria ei ollut myöskään syyllistä, oli vain vastuullinen osapuoli. Mutta miksi nyt tunsin tuon puristavan pelon joka kerta kun ajatukseni kääntyivät koiran perheeseen? Miksi ajatuksissani käynnistyi heti nauha jolla rakentelin puolustusta, oikeutin omia mielipiteitäni ja hyökkäsin heitä vastaan. En ollut sodassa naapurin kanssa. En oikeasti tarvinnut HEIDÄN anteeksiantoaan. Minun piti hyväksyä asia ja antaa ITSELLENI anteeksi. Minä olin rakentanut ympärilleni tämän ahdistavan muurin. Minä olin juurruttanut sisääni sen pelon että heidän taholtaan tulee jotakin uutta negatiivista, jotakin joka vetää taas maton jalkojeni alta. He eivät hautoneet kostoa minulle, haudoin sitä itse itselleni. Miksi?

Kun kirjoitan tätä, tunnen kuinka pelko ja ahdistus valuvat kyyneleinä pitkin poskiani. Tunnen kuinka asian käsittelyn aloittaminen kirjoittamalla nosti ensin saman pelon esiin sisuksistani. Ahdistava vanne puristui rintani ympärille, kuristi kurkkuani ja teki oloni epämukavaksi. Nyt kyyneleiden kuivuttua poskilleni tunnen voivani hengittää vapaasti. Naapurin ajattelu ei nosta samaa kauhua pintaan. En vieläkään tiedä mitä mielessäni ja tunnetasolla oikeasti tapahtui. En koe erityisesti antaneeni itselleni anteeksi, se riitti että tiedostin tuon tunteen nousevan itsestäni, ei naapuristani. He olivat vain se peili joka heijasti itsessäni, omissa sisuksissani olevan pelon ja tuskan. Joku viisas on joskus sanonut että ei ole peilin vika jos naama on vino. Se päti jälleen tähänkin asiaan. Ei ollut naapurin vika että hän heijasti pahan oloni, näytti sen minulle.

Olin jälleen onnellinen. Onnellinen siitä että olin saanut oppia jotain uutta itsestäni. Kehitys tapahtuu vain epämukavuus-vyöhykkeellä. Jälleen kerran.Tuska jonka tunsin kumpuavan sisältäni antoi minulle työkalun. En tietenkään toivonut vastaavan koskaan enään toistuvan, mutta olin onnellinen että olin käynyt tämän läpi, kaikkine vaiheineni ja olin saanut oppia tästä. Kiitos!

Elämäntilanteita

Olemme duunikavereiden kanssa nauraneet usein sitä kuinka meillä naisilla "elämäntilanteet" häiritsevät työn tekemistä. Onneksi on elämäntilanteita, sillä jos niitä ei olisi olisimme kuolleita.

Olen tunneihminen. Se on pakko hyväksyä jälleen kerran. Koiraepisodi sekoitti elämän pariksi viikoksi. Ensin huolen ja murheen takia pikkukoiran puolesta. Sen jälkeen vihan ja katkeruuden takia kun pikkukoiran omistaja päätti mustamaalata meitä koko naapurustolle. Vahinkoja tapahtuu myös silloin kun yrittää olla huolellinen ja tehdä parhaansa. Yritin paikata tilanteen mahdollisimman hyvin, niin välittämisellä kuin korvaamalla taloudelliset kulut. Ja mitä sain vastineeksi? Paskaa niskaan koko rahalla.

Elämäntilanne sotki elämän pariksi viikoksi. Näin ja tunsin muutoksen itsessäni. Tiedostin egon kuohunnan sisuksissa ja vaikka hetkellisesti annoin kärsimykselle vallan vatvomalla asiaa ja kehittelemällä mielessäni kostosuunnitelmia, tiedostin että ainoa joka kostostani kärsisi olisin minä itse. Hiljalleen sain tyynnytettyä vellonnan sisälläni. Viimeinen vapauttava niitti oli poliisin soitto. Olin odottanut ja pelännyt tuota yhteydenottoa. Ja ystävällisen poliisin sanat:"Olen saanut tässä puhelussa sen käsityksen että olet asiallinen ja vastuuntuntoinen koiranomistaja". Ja hänen mielestään tilanne ei kaivannut enää muita seuraamuksia kuin sanallisen huomautuksen.Tunsin kuinka stressi valahti kehostani. Tämä taistelu oli päättynyt.

Koko päivä menikin sitten stressin nollaamiseen. Olin tiedostanut stressin kehossani, mutten sitä kuinka vakavasti se oli minut lamaannuttanut. Sallin itselleni tämän päivän rauhoittumiseen, nollaamiseen. Ilman mitään paineita minkään tekemisestä. Huomenna voisin kohottaa katseen sitten uudestaan kohti tavoitteita.Ja uusilla voimilla painaa kaasun pohjaan. Tämä elämäntilanne oli nyt voitettu!

Virhe!

Kuinka paska fiilis voi olla silloin kun tietää itse 150% tehneensä virheen ja joutuu nyt maksamaan seurauksista. Kuinka monta kolaria ihmiset ajavat tutuilla kulmilla ihan vain siksi kun "ei sieltä viimeksikään tullut ketään". Nyt kävi vähän niin. Yli neljä vuotta onnistuimme välttelemään naapureiden koiria peltolenkeillä kun pojat saivat juoksennella vapaana. Pariin otteeseen on vuosien mittaan osunut naapuri kävelyllä tai suksilla vastaan, mutta voi sanoa että 99% lenkeistä oli sellaisia jolloin saimme vaeltaa naapurin pellolla kohtaamatta ketään.

Tiedän metsästyslain kieltävän koirien irtipitämisen maaliskuun alun ja elokuun lopun välillä. Silti olen antanut poikien juosta talven hangilla vapaana. Johtuen lähinnä siitä että olemme yleensä lenkillä päivän kirkkaimpaan aikaan ja yleensä villieläimet ovat silloin pysytelleet poissa näköpiiristä. Tiedän koirieni olevan sellaisia että vieraiden koirien kanssa on turvallisinta kun pojilla on kuonokopat päässä. Mutta.. Eihän sielä koskaan ole ollut ketään..

Ei tarvittu kuin muutama sekuntti kun pojat riepottivat pikkukoiran. Päällepäin ei näkynyt kuin muutama haava, toinen pelkkä nirhauma, toinen selkeämmin vuotava. Toivoin että selvisimme säikähdyksellä. Autoin saamaan koiran kotiin, osin siksi että oli turvallisempaa että minä kannoin pikkukoiran kuin yrittäisin saada sellaisen matkan päästä koirani kotiin ilman että ne pääsisivät uudestaan hyökkäämään toisen kimppuun. Koirien ilmapiiri muuttui heti kun olin päässyt koiran ja ihmisen luo. Uteliaita ja hiukan hämmentyneitä. En suoranaisesti moittinut koiria, hätistin ne vain sanoin pysymään kauempana. Eivät ne ymmärtäneet riepottaneensa jonkun lemmikkiä, perheenjäsentä. Niille tuo pieni karvakasa oli sopiva saaliseläin. Ne toteuttivat vaistojaan. Ne eivät tehneet virhettä, minä olin se joka teki.

Minä olin pitänyt koirat irti pellolla ja metsässä (tosin jos ne olisivat olleet hihnassa olisi ollut yhtä suuri todennäköisyys että olisivat tempaiseet itsensä irti kuten silloin kun lähtivät käsistäni jäniksen perään). Minä olin pitänyt koiria vapaana ilman kuonokoppaa. Olin ajatellut silloin joskus tämän päätöksen tehdessäni että jos koirat kohtasivat metsissämme liikkuvan ilveksen, suden tai muun ison otuksen, oli oikein että koirani voivat puolustautua. Ja kun eihän sielä koskaan ollut ketään.. Ihmisille kun koirani eivät vapaana ollessa tehneet mitään (korkeintaan antoivat hyppypusuja ja silloin metallinen kuonokoppa oli pahempi ase kuin paljas kuono). Minä en ollut opettanut koiriani kunnolla, olimme muuttaneet metsän keskelle jotta koirat saisivat olla vaistojaan noudattavia koira.. se oli ollut laiskuuttani, ettei minun tarvitse äkseerata joka käänteessä..

Voin kuvitella millaisia itsesyytöksiä käy läpi esimerkiksi rattijuoppo joka sen ainokaisen kerran ajaa maistissaan ja tuottaa jollekin ruumiinvamman tai kuoleman. Olen syyttänyt itseäni moneen moneen otteeseen. Ei auttanut se että meillä on maanomistajan lupa juoksuttaa koiria pelloilla vapaana. Ei auttanut se ajatus että meillä oli tuo yksi suunta johon voimme pellolle lähteä. Pikkukoiran omistajalla olisi ollut talonsa ympärillä joka suuntaan aakeaa peltoa johon viedä koiransa. Voin vain syyttää itseäni, siitä etten ole hankkinut ajoissa koirille muovisia kennelkoppia ja siitä että en pitänyt edes metallikoppia päässään. Nyt voin vain odottaa kuinka pikkukoiran lopulta käy (leikattu ja seuraavat päivät kriittisiä) ja mitkä ovat lopulliset seuraukset tapauksesta. Kallis lasku tästä ainakin tulee pojilla kun ei ole vastuuvakuutusta, mutta raha on vain materiaa. Tällä hetkellä toivon vain koiran toipumisen etenevän. Olen yhtä huolissani kuin kyseessä olisi oma koirani. Tiedän millainen murhe ja huoli perheessä on.

Jatkossa pojat lenkkeilevät AINA koppa päässä. En koskaan enää halua kokea vastaavaa. Harmi ettei sitä päätöstä tullut tehtyä jo aiemmin. Jälkiviisaus on aina kaikkein inhottavinta.

Kuolee hitaasti hän

"Kuolee hitaasti hän,
joka ei matkusta eikä lue, ei kuuntele musiikia, ei rakasta itseään.

Kuolee hitaasti hän,
joka tuhoaa oikean rakkautensa,
joka ei anna itseään autettavan.

Kuolee hitaasti hän,
joka muuttuu tavan orjaksi käyden joka päivä samoja polkuja,
joka ei muuta rutiineja ja
joka ei riskeeraa vaihtamalla vaatteidensa väriä tai puhumalla muukalaisten kanssa.

Kuolee hitaasti hän,
joka kieltää intohimonsa ja niiden tunteiden kuohun, jotka kirkastavat katseen ja eheyttävät särkyneet sydämet.

Kuolee hitaasti hän,
joka ei vaida elämänsä tyyliä, kun on tyytymätön työhönsä ja rakkauteensa,
joka ei riskeeraa varmaa epävarman sijaan, jotta voisi kulkea unelmiensa perässä,
joka ei anna itselleen mahdollisuutta ainakin yhden kerran paeta viisailta neuvoilta.

Elä tänään,
riskeeraa tänään,
tee tänään,
älä anna itsesi kuolla hitaasti,
älä unohda olla onnellinen."
- Pablo Neruda -

Tietokoneeni uumenista kaivautui esiin tämä runo jonka löysin tammikuussa 2008. Paljon on virrannut vettä Porvoonjoessa näiden rivien lukemisen jälkeen. Olen äärimmäisen kiitollinen näiden kuluneiden vuosien antamasta opetuksesta. Niistä menttoreista joita eteeni on tuotu. Tämä kasvun matka on ollut ja on edelleen ihmeellinen.
Vasta nyt uskallan tarttua runon sanomaan. Vasta nyt uskallan elää ja olla onnellinen.

Intuitio

Sain eilen mahdollisuuden käydä kuuntelemassa Uri Gelleriä. Täytyy myöntää että odotukseni shown suhteen olivat huomattavasti korkeammat kuin se mitä lopputulos oli.. Gellerin elämäntarina oli kyllä mielenkiintoinen, mutta...

Kun totesin illalla S:lle samoin, oli hänen vastauksensa varsin osuva: "Olet perehtynyt jo niin paljon aiheeseen, ettet kokenut esitystä mullistavana. Mutta ajattele ihmistä joka ei ole vielä uhrannut ajatustakaan positiivisuudelle.. Hänelle kokemus saattoi olla elämää mullistava." Totta. Tunsin henkilökohtaisesti liian monta karismaattista menttoria jotka olivat ohjanneet elämääni perempaan suuntaan. Olin sisäistänyt positiivisen ajattelun paikoitellen jopa ärsyttävän hyvin (ainakin muiden mielestä). Ja tiedostin liian vahvasti mielen piilevät voimat, kapasiteetin jonka voisin ottaa käyttöön jos vain löytäisin sen oikean katkaisijan. Huomasin että tutkin esitystä jatkuvasti opiskelevana. En hurmioitunut massahysteriasta. Mietin joka vaiheessa oliko kyse trikistä vai oliko hänellä todella tuo kyky?? Loppujen lopuksi sillä ei edes ollut merkitystä. Jos Uri ei kyennyt opettamaan minulle kykyään, oli aivan sama oliko kyse viihdyttävästä tempusta vai hänen ainutlaatuisesta kyvystään.

Yksi asia showssa kuitenkin jäi mieleeni kummittelemaan. Mainintansa telepatiasta. Uri totesi meidän kaikkien olevan kykeneviä telepatiaan. Tosin enemmän kuin keskustelua telepaattisesti (tai ajatusten lukua) ymmärsin tuon tarkoittavan meidän kykyämme intuitioon. Kykyämme lukea värähtelyitä.

Omalla kohdallani olen alkanut näkemään universumin antamia suuntamerkkejä. Niitä pienen pieniä vinkkejä jotka kertovat olenko oikeassa vai väärässä suunnassa. Tiettyjä asioita joita tuodaan eteeni ensin kerran, sitten toisen ja tarvittaessa kolmannenkin kerran. Ennen en kiinnittänyt näihin huomiota, nyt olen oppinut lukemaan niitä. Huomioimaan ja ottamaan niitä ohjeina. Kun ajatukseni ajautuivat negatiivisiin pohdiskeluihin kotimatkalla, tuli kohdalle liukas tien kohta joka pakotti keskeyttämään ajattelin ja keskittymään auton hallintaan. Ymmärsin sen merkiksi että kyseinen ajattelumalli ei ollut hyvä. Universumi havahdutti minut hellävaroen muuttamaan suuntaa. Olen oppinut myös sen että jos asiat eivät mene heti kuten olen suunnitellut, ei se tarkoita välttämättä sitä että suuntani olisi väärä. Kun hetken maltan mieleni ja annan asioiden liukua eteenpäin omalla painollaan huomaan usein lopputuloksen olevan juuri se mitä odotin ja toivoin, mutta asioiden reitin, tavan ja järjestyksen olevan ehkä täysin toinen.

Tämä irti päästäminen ja luottaminen, itsensä ja universumin kuunteleminen on tehnyt elämästäni huomattavasti tasapainoisemman. Olen ymmärtänyt ettei minun tarvitse tehdä asioita joista en nauti. Vaikka usein innostun uusista asioista, lähden helposti testaamaan siipiäni milloin minkäkin jutun parissa, huomaan usein nopeasti etten nauti siitä tai tästä asiasta. Ja nyt kun olen uskaltanut keskittyä tekemään niitä asioita joista oikeasti, täydestä sydämmestäni nautin, olen saanut enemmän. Enemmän kuin olen edes uskaltanut pyytää. Nyt uskallan haluta. Nyt uskallan asettaa tavoitteita ja luottaa siihen että vaikken minä välttämättä liikkeelle lähtiessä tiedä miten tavoitteeni saavutan, pääsen päämäärään kunhan seuraan opasteita, ohjeita jota universumi tielleni antaa. Riittää että tiedän mikä on seuraava askeleeni.

I Love My Life!! Rakastan Elämääni! Kiitos!!

Olen siis ajattelen

Tämän blogin ylläpitäminen on näköjään todellakin jäänyt vähälle huomiolle. No kaikkeen ei aika ja motivaatio riitä, se sallittakoon. Elämä on muutostilassa, enkä tiedä mihin suuntaan se tästä lähtee kulkemaan. Tai tiedän. Tiedän monelta osin mitä tulee tapahtumaan. Tiedän vihdoinkin mitä haluan. Jotkin osa-alueet saavat kuitenkin "kulkea mukana" ja muuttua sillä tavoin kuin niiden haluamieni rinnalla voivat. En takerru enää, en vaadi enää. Tiedän että olen yhtä vahva, ellen jopa vahvempi jos jotkin asiat poistuvat elämästäni. Tiedän toki että tulen kaipaamaan jos niin käy, mutta samalla voin vapauttaa uskomattoman määrän energiaa jonka tähän asti olen käyttänyt siihen väkisin mukana raahaamiseen johonkin parempaan.

Olen viime viikkoina kuunnellut Tom Lundbergin Näin teet toiveista totta-CD:tä. Hankin tuon muutama vuosi sitten ja kuuntelin sen silloin useamman kerran lävitse. Nyt olen pyörittänyt levyä auton soittimessa varmaan toistakymmentä kertaa. Levyllä on yksi erittäin herättävä lause, nuori sairaanhoitajatar oli todennut Tomille että uskoo kyllä mitä hän kertoo tavoitteiden saavuttamisesta, mutta ettei hän koskaan saavuta silti omiaan. Tom oli kysynyt mitä nainen sitten haluaa? Nainen oli parahtanut ettei hän tiedä, muttei silti koskaan saa sitä..

Tuo kuulosti kovin tutulta. Olen elämässäni toivonut monia asioita. Ajatellut että olisi kiva saada joitakin juttua. Ja kun asiat eivät sitten ole toteutuneet olen turruttanut itseni siihen etten tarvinnutkaan tai ei ollut minun aikani tms.. Kyse on kuitenkin ollut siitä etten ole tiennyt mitä oikeasti haluan. Jokainen työpaikka jonka olen halunnut, ne olen saanut. Aina kun olen heittäytynyt virran vietäväksi on universumiin lähettämäni signaali ollut ettei tuolla ole minulle merkitystä.. Joten asiat ovat tapahtuneet jonkun muun halujen ja tarpeiden mukaisesti.

Nyt tiedän mitä haluan. Olen asettanut tavoitteen, laittanut asioille oikeasti päivämäärän ja teen töitä sen eteen. Tiedän että tällä kertaa saan sen mitä haluan, ja paljon enemmänkin.
I Love My Life!!

Uutta värettä

Vain muutos on pysyvää sanotaan. Tällä hetkellä elämässäni myllertävät melkoiset muutosvoimat ja kun tuo yhdistetään naiselliseen kerran kuukaudessa tapahtuvaan muutokseen voin kertoa tunteiden olevan melkoista vuoristorataa. Normaalisti rakastan tunteiden vaihteluita. Osaan riemuita myös huonoista fiiliksistä, sillä mielestäni ilman niitä eivät hyvät tunteet tuntuisi miltään. En oikeasti osaisi varmasti elää vain hyvillä tuntemuksilla kyllästettyä elämää. Sen verran oinas kuitenkin olen että välillä pitää syystä tai toisesta päästä sitä päätä hakkaamaan seinään..

Olen viime aikoina opiskellut ahkerasti henkisen kasvun ja itsetuntemuksen saralla. Olen oppinutkin paljon. Yksi tärkeimmistä viimeaikaisita opeista oli tunteiden hallinta. Välillä on todellakin kiva päästää irti otteesta ja mennä vuoristoradassa antaen tunteiden viedä. Todellisuudessa meillä on kuitenkin mahdollisuus valita mitä haluamme tuntea. Ja koska tunteemme hallitsevat sitä miten elämämme menee (eikä päinvastoin kuten usein olen ruikuttanut) valitsemalla sen mitä haluamme tuntea, valitsemme miten elämä etenee.

Asiat ovat usein kovin helppoja kun lukee ne kirjasta. Eihän se edellytä kuin päätöstä.. Niinpä niin.. Montako kertaa siinä vaiheessa kun joku asia heittää kupin nurin on riittävästi sitä sisäistä henkaria pysähtyä ja päättää miten nyt haluaa tuntea. Se moottori käynnistyy niin automaattisesti ja vasta jälkeenpäin sitä ehtii miettimään miten eri tavoin olisi voinutkaan reagoida.. No tunteiden hallinnassa totesin helpoimmin käsiteltävän tunteen loppujen lopuksi olevan surun. Kun suutumme tai pelkäämme on reaktio yleensä nopea, vaistomainen ja räjähtävä, joten sen hillintä on hankalaa. Surun kanssa on helpompi harjoitella. Se on yleensä seurana pidempiä aikoja, se nakertaa hiljalleen ärsyttävää koloaan rintakehään ja saa olon huonoksi pitkiksi ajoiksi. Tämän muutokseni keskellä pääsin kokemaan myös ikävän ja siihen liittyvän surun. Olen tunteella elävä ihminen (jos se nyt ei vielä ole tullut selväksi) joten reagoin helposti niin nauramalla kuin itkemällä. Liikutun yhtälailla surusta kuin kauniista asioista ja tietyllä tavalla kyyneleet ovat minulle kai automaattinen puolustusmekanismi. Huono puoli tässä tunnekylläisyydessä on tietysti se että jos jonkin asian takia kyynelehtii useamman päivän, niin silmät muistuttavat ensisijaisesti tomaatteja.

Istuin yksin ja kuinka ollakaan kun päästää ajatukset vaeltamaan, löytävät ne yleensä tiensä juuri sinne mitä ei pitänyt ajatella. Tunsin kuristavan kaipauksen. Tunsin kyyneleet polttamassa luomieni takana. Olin jo päästää irti kontrollista ja antaa kyyneleiden virrata, ties monennenko kerran viikon aikana. Vaimea ääni takaraivossani kuitenkin sanoi: "Päästä irti tuskasta. Tiedät että saat lisää sitä mitä tunteella vedät luoksesi! Valitse mitä elämääsi haluat ja muuta tunteesi sen mukaiseksi!!" Istuin hetken tyrmistyneenä. Totta joka sana! Olin lukenut saman ohjeen monesta lähteestä, kuullut saman hiukan eri muodossa Bob Proctorin luennolla. Voisin valita halusinko lopun elämääni märehtiä sitä kuinka pahalta kulloinkin sattui tuntumaan, tai voisin valita onnellisuuden, menestyksen ja ilon. Tiesin etten saisi varsinaisesti keskittyä ajamaan huonoja ajatuksia pois mielestäni, sillä silloin taas tavallani takertuisin niihin. Joten poimin lähimmän positiivita energiaa tuottavan ajatuksen. Keskityin siihen. Tunsin kuinka kalvavan ikävän tunteen sijasta rinnassani alkoi hehkua rakkauden lämpö. Tunsin kuinka tuo tunne kasvoi, lämpeni ja laajeni. Huomasin hymyileväni ja vaikka silmissä polttivat edelleen osin kyyneleet, olivat ne nyt onnellisuuteen liittyviä liikutuksen kyyneleitä. Tuska oli pois. Se oli todellakin kadonnut kuin taikaiskusta. Tiesin toki kaipauksen hiipivän vielä monta kertaa takaisin, mutta jos sitkeästi valitsisin kerta toisensa jälkeen onnellisuuden, tiesin loppujen lopuksi sen valtaavan elämäni.

Sanan voima

Olen aina rakastanut kirjoittamista. Pikkutyttönä kirjoitin tarinoita. Koulussa rakastin aineiden kirjoittamista tarinan kertomisen kannalta. Takkusin kyllä käsialan ja kieliopin kanssa, mutta mielikuvitukseni on aina tuottanut helposti tekstiä. Tämä blogi oli pitkään hiljaisuudessa, sillä ajatukseni ja tuotokseni päätyivät jonnekin muualle. Nyt on ehkä aika herättää tämä uudestaan eloon.

Olen aina haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Haaveilin aikanani myös toimittajan ammatista. Mietin muutama päivä takaperin miksi tuo kirjoittaminen "ammatiksi" on jäänyt pois ajatuksista. Etsin syytä muistojen syvyyksistä ja löysinkin sen.

Tapamme toimia muovautuvat pitkälle sen mukaan millaisia uskomuksia meillä on itsestämme. Joku viisas on sanonut että saat sitä mitä ajattelet. Toinen puolestaan että olet mitä ajattelet. Tosiasia kuitenkin on näiden uskomusten kanssa se, että useimmat niistä on istutettu mieleemme jo lapsina ja nämä uskomukset muokkaavat sen mitä ajattelemme.

Ala-asteella opettajat kannustivat minua kirjoittamaan. Vaikka kirjoitusvirheiden osalta punakynä viuhui niin opettajani muisti aina mainita että mielikuvitusta minulla riitti ja tarinoitani oli mukava lukea. Aineeni päätyi melko usein ääneen luettavaksi. Se kannusti. Yläasteella otteet tietenkin tiukkenivat. Painopiste oli entistä enemmän kieliopissa, oikein kirjoituksessa. Aineiden sijaan äidinkielessä painotettiin esitelmiin, tiedon hankintaan ja sen asialliseen esittämiseen. Muistan kuinka tein esitelmän paikallisesta bändistä. Syynä oli tietysti suunnaton rakkauteni yhteen sen jäsenistä. Käden täristen pyysin heiltä haastattelua ja rustasin vihkoon harakanvarpaita. Lopputuloksena on kuitenkin asiallinen esittely ja sain siitä opettajalta täyden kympin. Tuo arvosana herätti luokkatovereissa ihmetystä, sillä oli tunnettu tosiasia ettei kyseinen opettaja voinut sietää bändiesitelmiä. Olin kuitenkin tehnyt asian erilailla kuin muut aiemmin. En valinnut kohteeksi bändiä matkojen päästä enkä kerännyt materiaalia valmiista jutuista. Tein töitä tavoitteen eteen ja se palkittiin.

Valitettavasti kyseinen opettaja poistui tästä hiippakunnasta ennen aikojaan sydänkohtauksen takia. Taisin olla niitä harvoja jotka todella itkivät muistotilaisuudessa tuota menetystä. Hän ei ollut suosikkiopettajani, mutta näin jo silloin että tuo oikeudenmukainen vaativuus joka hänellä oli opetusmetodina toimi omalla kohdallani. Pidin haasteista ja tein töitä halutessani olla paras.

Seuraavan lukuvuoden alussa saimme uuden opettajan. Räiskyvä persoona jonka kanssa en läheskään aina ollut samaa mieltä. Taas erilainen opetusmenetelmä ja vei hetken ennenkuin sisäistin sen. Tein todella töitä numeroiden eteen. Jostain syystä äidinkieli oli sellainen josta halusin aina saada vain parhaita tuloksia. Yhdeksännen luokan keväällä kutsui opettaja minut ja parhaan ystäväni kanssaan juttusille. Elimme viimeisiä viikkoja ennen kevätjuhlia. Opettaja kertoi ettei meistä kumpikaan saisi todistukseen kymppiä. Se oli ollut kummallakin tavoitteena. Opettaja totesi että hän oli siihenastisen uransa aikana antanut vain kaksi kymppiä. Toinen näistä oli nykyään kirjailija ja toinen toimittaja.

Tuo keskustelu asetti mieleeni yhden uskomuksen. Olin haaveillut kirjailijan ja toimittajan työstä. Nyt opettajan sanat, jotka varmasti oikeasti oli tarkoitettu kannustamaan ja kertomaan vain hänen tiukasta kriteeristä, kertoivat minulle ettei minusta koskaan tulisi kirjailijaa tai toimittajaa. Mielessäni sanat muttuivat muotoon: Et saa kymppiä koska sinusta ei koskaan tule kirjailijaa tai toimittajaa.

Jokin aika sitten ystäväni kommentoi tekstiäni sanoen että kirjoitan hassua suomenkieltä. Aloin kinata kanssaan aiheesta. Minähän kirjoitin juuri niin kuten tuo opettaja oli opettanut, auseita tiivistäen. Jos persoona käy ilmi lauseesta ilman pronominiä, ei sitä erikseen tarvita.Jäin kuitenkin tuon keskustelun jälkeen miettimään mitä koulussa olikaan opetettu. Lukion suomen tunneista ei mieleeni jäänyt juurikaan muuta kuin väittely opettajan kanssa siitä oliko soveliaste kirjoittaa maallisista aiheista kun kävimme kristillistä koulua. Varmasti ennen ylioppilaskirjoituksia oli kielioppiin perehdytty huolella, mutta siitä ei ollut mitään mielikuvia. Ja kirjoitukset sujuivat suhteellisen hyvin, jäin suomenkielessä vain kahden pisteen päähän L:ästä. Edellisen vuoden pisterajoilla olisi tuo ollut puhdas L. Harmittavaa, muttei oleellista, eihän minusta koskaan tulisi kirjailijaa tai toimittajaa..

Nyt päätin muuttaa tuon uskomuksen. Olin lukemattomia kertoja aloittanut kirjan kirjoittamista, vain jättääkseni sen yhtä usein kesken parin ensimmäisen luvun jälkeen. Novelleja, runoja, laulun sanoja olen suoltanut pöytälaatikkoon. Muutamia runojani on jopa julkaistu ja pari novelliakin on lehdissä ollut. Nyt oli aika nujertaa tuo uskomuksen paha peto. Vapauttaa itseni tuon opettajan sanoista.

Isoisäni kirjoitti viimeisinä vuosinaan kolme kirjaa. Kaksi tietopohjaista ja yksi fiktiota. Tunnen nuo materiaalit hyvin, sillä puhtaaksikirjoitin ne sihteerinään. Muistan tuolloin miettineeni kuinka helppoa se hänelle oli. Ihailin isoisää ja ajattelin silloin usein, voisinpa minäkin jonain päivänä. Nyt tiedän sen jonkin päivän tulleen. Tällä kertaa en jätä tekstiä kesken, sillä se on jo kaikki olemassa mielessäni. Näen jo kirjani painotuoreena käsissäni. Tällä kertaa tämä on totta!

Myrsky vesilasissa

Elämäni pitäisi olla hyvällä mallilla. Työt sujuvat mallikkaasti. Ei suuria murheita. Perhe-elämäkin on tasapainoista.. Tänään oli ihastuttava auringonpaiste. Kävin koirien kanssa kävelyllä. Tuuletin itseäni pakkasessa.

Tänään oli pitkästä aikaa ensimmäinen päivä jolloin vakavasti mietin päiväni päättämistä. Sillä tästä kaikesta pääsisi. Sillä loppuisi tämä helvetillinen sisälläni palava tuli. Siihen loppuisi raatelu.. Ja jälleen kerran jouduin toteamaan olevani liian pelkuri siihen. Mietin liikaa miten paljon muihin ehkä sittenkin koskisi se jos lähtisin.

Samasta syystä jouduin moista edes miettimään. Jos en elämäni ratkaisuiden kanssa miettisi mitä muut miettivät. Kuinka muut ratkaisuihini suhtautuvat, en tuskailisi tätä omaa oloani. En raatelisi omaa sisustani näin.. Vuosi sitten olimme ensimmäisen kerran pariterapiassa, vain lopettaaksemme tuon kesken parin kuukauden kuluttua. Ei kehitystä. Ei edistystä. Tunteet tungettiin uudestaan pumpuliin. Uudestaan rakennettiin suojamuuri peittämään kipeät paikat. Jälleen suljettiin silmät näkemästä totuutta.

Kauanko tarvitsen vielä aikaa repäistääkseni itseni irti? Kauanko tarvitsen aikaa uskoakseni ettei mikään sittenkään muutu. Saan rypeä paskoissa fiiliksissäni hautaan asti jollen itse tee asialle jotain. Kukaan muu ei minua tästä pelasta. Ja jos en itse saa muutosta liikkeelle on turha väittää kenenkään muun sitä tekevän..

Ehkä voisin vain kadota. Pakata pienen matkalaukun. Ostaa lentolipun jonnekin ja aloittaa täysin alusta. Jättää kaiken, aivan kaiken. Olla tästä eteenpäin joku muu.. Joku jonka elämässä ei ole ennakko-oletuksia.

Kyllästynyt elämään

Olen kyllästynyt valehtelemaan itselleni. Uskottelemaan että kaikki muuttuu paremmaksi. Että kaikki voi palata takaisin siihen unelmien ihmemaahan missä elimme kerran. Olen kyllästynyt keksimään tekosyitä sille miksi elämä on mitä on. Odottamaan sitä pelastavaa ritaria joka yhdellä miekan pyyhkäisyllä poistaa murheet ja tekee elämästä ihanaa.

Rehellinen. Rehellisyys.
Sitä ihmiset aina peräänkuuluttavat toisista. Pitää olla rehellinen. Ei saa valehdella muille. Ei saa pettää odotuksia. Kukaan ei vain muista kertoa ettei saa valehdella itselleen. Ettei saa pettää omia odotuksiaan. Tämän pään kanssa, tässä kropassa, tarkoitus on kai elää hautaan asti. Meillä on vain yksi elämä sanotaan. Ei päiviä hukattavaksi.

Olen kyllästynyt elämään.
Kyllästynyt välittämään muiden ajatuksista. Välittämään kuinka pahasti ketäkin loukkaan eläessäni omaa elämää. En suostu enää kitumaan. Valheissa vellomaan. Selittelemään itselleni.

Tiedän että kaikki muuttuu paremmaksi. Kaikki muuttuu. Vaaditaan vain että MINÄ teen jotain. Ei joku muu..

Olen kiitollinen että viimein näen sen. Ja onnellinen!

muuttunut minä

Kun ihminen muuttuu, muuttuu myös se miten hän näkee asiat ympärillään. Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota muutamiin asioihin:

Terveys, hyvinvointi ja ylipaino.
En ole vieläkään itse ihannepainossani (4 kiloa extraa kesän jäljiltä), mutten voi syyttää tuosta ketään muuta kuin itseäni ja itsekurin puuttumista. Mutta mitä onkaan tapahtunut ihmisille ympärilläni? Koska ihmisistä on tullut kasvoiltaan turpean vahamaisia? Miksi useimmat näyttävät tuksulta tai mervi tapolalta? Jopa ns normaalivartaloiset näyttävät päällepäin sairaan turpeilta ja ihonsa osoittaa vointinsa olevan kaikkea muuta kuin hyvä. Ihmiset elävät flunssa-poskiontelotulehdus-kierteessä tai kärsivät jatkuvista muista sairauksista ja silti kukaan ei ole valmis tekemään asialle mitään.. Onhan se kova paikka jättää piparipurkki ostamatta, sipsit kaupan hyllyyn tai mäkkärillä käynnin sijasta valmistaa herkullinen ja terveellinen ateria kotona. Ylipaino on kuulemma aina suuria luita, stressiä tai geeneistä johtuvaa.. Omaan itsekin ylipainoon johtavat geenit, juuri siksi tiedostankin mitä suuhuni laitan. Ja edelleen, tiedän ettei jääkaappiin ostamani metukka ole se paras vaihtoehto. Tiedän todellakin jauhotuotteiden olevan itselleni epäterveellisiä, puhumattakaan siitä suklaapatukasta jolla korjaan romahtaneen verensokerin. Sallin silti ajoittain itselleni näitä epäterveitä herkkuja. Ajoittain tarkoittaa siis kerran pari kuukaudessa, ei kerran pari viikossa tai ei todellakaan päivittäin.

En silti halua paasata ihmisille. Kerron kyllä terveydestä. Kerron vitamiineista ja ravinnon tärkeydestä, mutta jokainen tehköö oman valintansa kuinka haluaa elää.
Statuspäivityksiäni naamakirjassa ihmetellään. Positiivisuuteni herättää niin kiinnostusta kuin negaatioita. Jaan mielelläni sen mitä olen oppinut ja kokenut. Ja tiedän että moni näistä kielteisesti reagoivista kaipaa vastaavaa muutosta elämäänsä. Ehkä voin näyttää jollekin tien. Toiset pelkäävät vielä liikaa ottaakseen vaaditun askeleen.

Tiedän että meidät on luotu elämään terveinä ja tasapainoisina. Olen onnellinen jokaisesta askeleesta joka vie minut lähemäs tätä todellisuutta. Itseasiassa olen jo perillä! <3

Uuteen aikaan

Olen aina ollut huono tekemään päätöksiä. Varsinkin jos päätöksillä vaikuttaa muidenkin elämään. Voin toki helposti päättää haluanko suklaata vai salmiakkia, juonko teetä vai kahvia tai vietänkö koti-illan vai lähdenkö baariin.. Mutta silloin kun pitää päättää isoja asioita saatan jäädä pitkäksi aikaa roikkumaan parin vaihtoehdon välille. Usein ne päätökset jotka teen nopeasti intuitiolla ovat onnistuneita, hyviä valintoja. Vaan heti jos otan järjen mukaan päätösten tekoon on suuri vaara että valinta ei olekaan se paras mahdollinen.

Olen viime aikoina huomannut herkistyneeni intuitiolle enemmän ja enemmän. Kohdalle tuli kuitenkin jälleen eräs päätös jonka kanssa jäin arpomaan. Toisaalta halusin niin, toisaalta näin. Tuossa vaihtoehdossa oli nämä hyvät puolet. Tässä taas nämä. Annoin aikarajan. Päästin asian irti ja jäin odottamaan päätöstä. Tiesin asian kirkastuvan minulle kyllä ajoissa. Ja kun se päivä koitti josta olin takarajan tehnyt, soi puhelin. Ja päätös oli tehty. Universumi osoittaa kyllä oikean tien kun vain annan sille mahdollisuuden kertoa.

Erkaantuminen

Muutos. Se on pysyvää. Jatkuvaa.

Muutoksen alaisena ei viime aikoina olekaan olleet ne asiat joita ole odottanut, vaan tuo on kohdistunut kovin ennalta-arvaamattomaan osaan elämässäni. Huomasin erkaantuneeni ystävistä, ja mikä hulluinta aikaisemman minuuteni valossa, tuo tuntuu hyvältä.

En ole erakoitunut. En vetäytynyt eroon ihmisistä. Tapaan yhä viikottain lukemattomia ihmisiä. Olen yhä mukana sosiaalisissa verkostoissa. Keskustelen yhä päivittäin verkon kautta lukemattomien kanssa. Mutta jotain on muuttunut. En kaipaa enää ystäviä sen takia että saisin heijastaa tuntemuksiani heihin. En kaipaa tukeaan tai kannustustaan selvitäkseni päivistäni. Tunnen olevani vahvemmin omien ratkaisujeni takana. En halua väkisin muuttaa ketään tai saada ketään näkemään omia valintojani siinä valossa kuin itse ne näen.

Voin nykyään todella hyvin. Olen tyytyväinen itseeni. Olen terveempi kuin koskaan aiemmin. Olen tasapainoisempi kuin koskaan. Nautin elämästäni päivä päivältä enemmän. Toki vieläkin on asioita joihin kaipaan muutosta, joiden kohdalla haen oikeaa reittiä ja tasapainoa.

En silti ole hyljännyt teitä rakkaat ystävät. Olen kyllä olemassa jos haluatte nähdä kahvilla ja vaihtaa kuulumisia. Mielelläni kuulen mitä teille kuuluu, silloin kun haluatte sen kertoa. Ja vastaavasti kerron mielelläni omat kuulumiseni, mikäli niitä haluatte kuulla. Täällä minä olen, olemassa. Sitten jos satutte tarvitsemaan.