20 vuotta sitten..

Melko tarkalleen 20 vuotta sitten painoimme valkolakin päähän ja katse suorana suuntasimme kohti elämää. Nyt tuo porukka kerääntyi ensimmäisen kerran viettämään aikaa yhdessä Inkalan kartanolle Hämeenlinnaan. Oli ihana huomata etteivät nämä ihmiset olleet muuttuneet vuosien mittaan juurikaan. Ulkomuodossa oli toki muutoksia, osa oli laihtunut, osa lihonut, hiusten väri ja pituus vaihdellut, mutta jokaisen tunnisti kyllä selkeästi paikalle saapuessa, ja olisi tunnistanut kyllä ihan kadulla kohdatessa.

Minä olin varmaan se porukan ulkopuolisin, useat tuntuivat pitävän yhteyttä muodossa tai toisessa, oma yhteydenpitoni oli jokseenkin vain naamakirjan kautta saamaani tietoa heidän elämästään ja oman elämäni jakamista. Mutta silti, en kokenut olevani ulkopuolisempi kuin koskaan ennenkään. Meillä oli hyvä henki kuten oli silloin 20 vuotta sitten. Nauroimme aivan samoille jutuille kuin silloinkin ja selkeästi näki myös sen että ne vanhat roolit joita silloin joskus olimme ottaneet, ne löytyivät jälleen hyvässä hengessä. Ne ketkä silloin joskus olivat eniten äänessä, olivat sitä nytkin. Ne ketkä hiljaisina kuuntelivat, kuuntelivat nytkin. Asioita jaettiin yhtä auliisti kuin ennenkin ja tietyt salaisuudet vaiettiin kuten ennenkin. Oli kuin 20 vuotta olisi pyyhkäisty pois kertapyyhkäisyllä.

Mietin kotiin ajaessani kuinka tyytyväinen omaan elämääni olin. Olin valinnut oman tieni, ja vaikka reittini ja alani oli varsin erilainen kuin muilla, huomasin silti omaksuneeni samoja periaatteita elämään. Moni tuntui elävän etsien jotakin, omaa polkuaan, omaa uskoaan. Siinäkin mielessä koin olevani onnellisessa asemassa, toisin kuin muille, minulle ei oltu koko ikääni julistettu kuinka tulisi uskoa ja elämäni sen suhteen elää. Vaikka olin kolme vuotta "kokeillut" heille valmiiksi pureksittuna tarjoiltua uskonkappaletta, ei se ollut tarttunut minuun. Myöhemmällä iällä olin toki nähnyt ne asiat jotka tuossa uskossa olivat fiksuja ja loogisesti perusteltuja asioita. Ne olivat sellaisia joita olin toki nykyiseen elämääni noukkinut, mutten painottanut niiden uskonnollista taustaa, ne olivat terveyttäni ja hyvinvointiani edistäviä ja näin hyviä. Se uskon kokonaisuus jonka olin elämääni rakentanut oli sellainen joka teki minusta vahvan, sellaisen jonka ei tarvinnut epäröidä ja kyseenalaistaa. Vahvan myös siinä mielessä, että muiden kertoessa "kääntymyksestään" juutalaisuuteen tai luterilaisuuteen, ei minun tarvinnut kertoa mihin ja miten uskon. Ei sillä että se olisi ollut salaisuus, ei se ollut. En vain kokenut tarvetta puolustella tai julistaa. Jos joku olisi kysynyt, olisin toki kertonut.

Olin myös tyytyväinen lapsettomuuteeni. Se oli ollut oma tietoinen valinta. Vaikka ajoittain toki mielessä häivähti ajatus siitä millainen tyttärestäni tai pojastani voisi kasvaa, mutta tuo ajatus kaikkosi hyvinkin nopeasti. Minä sain nähdä kasvun ja kehityksen ihmeen työssäni ja koirissani, sekä tietysti omassa henkilökohtaisessa kasvussani. SE oli se tärkein, ja ehkä sen seuraaminen tekikin elämästäni niin onnellisen. Näin muutoksen ja nautin sen seuraamisesta. Olin onnellinen näistä pienistä suloisista hetkistä elämässäni. Ja mikä tärkeintä, nyt tiesin myös sen mihin olin matkalla.

Kriisit ovat ohi! Zeta tietää mihin elämäänsä haluaa kuljettaa!

Intuitio

Sain eilen mahdollisuuden käydä kuuntelemassa Uri Gelleriä. Täytyy myöntää että odotukseni shown suhteen olivat huomattavasti korkeammat kuin se mitä lopputulos oli.. Gellerin elämäntarina oli kyllä mielenkiintoinen, mutta...

Kun totesin illalla S:lle samoin, oli hänen vastauksensa varsin osuva: "Olet perehtynyt jo niin paljon aiheeseen, ettet kokenut esitystä mullistavana. Mutta ajattele ihmistä joka ei ole vielä uhrannut ajatustakaan positiivisuudelle.. Hänelle kokemus saattoi olla elämää mullistava." Totta. Tunsin henkilökohtaisesti liian monta karismaattista menttoria jotka olivat ohjanneet elämääni perempaan suuntaan. Olin sisäistänyt positiivisen ajattelun paikoitellen jopa ärsyttävän hyvin (ainakin muiden mielestä). Ja tiedostin liian vahvasti mielen piilevät voimat, kapasiteetin jonka voisin ottaa käyttöön jos vain löytäisin sen oikean katkaisijan. Huomasin että tutkin esitystä jatkuvasti opiskelevana. En hurmioitunut massahysteriasta. Mietin joka vaiheessa oliko kyse trikistä vai oliko hänellä todella tuo kyky?? Loppujen lopuksi sillä ei edes ollut merkitystä. Jos Uri ei kyennyt opettamaan minulle kykyään, oli aivan sama oliko kyse viihdyttävästä tempusta vai hänen ainutlaatuisesta kyvystään.

Yksi asia showssa kuitenkin jäi mieleeni kummittelemaan. Mainintansa telepatiasta. Uri totesi meidän kaikkien olevan kykeneviä telepatiaan. Tosin enemmän kuin keskustelua telepaattisesti (tai ajatusten lukua) ymmärsin tuon tarkoittavan meidän kykyämme intuitioon. Kykyämme lukea värähtelyitä.

Omalla kohdallani olen alkanut näkemään universumin antamia suuntamerkkejä. Niitä pienen pieniä vinkkejä jotka kertovat olenko oikeassa vai väärässä suunnassa. Tiettyjä asioita joita tuodaan eteeni ensin kerran, sitten toisen ja tarvittaessa kolmannenkin kerran. Ennen en kiinnittänyt näihin huomiota, nyt olen oppinut lukemaan niitä. Huomioimaan ja ottamaan niitä ohjeina. Kun ajatukseni ajautuivat negatiivisiin pohdiskeluihin kotimatkalla, tuli kohdalle liukas tien kohta joka pakotti keskeyttämään ajattelin ja keskittymään auton hallintaan. Ymmärsin sen merkiksi että kyseinen ajattelumalli ei ollut hyvä. Universumi havahdutti minut hellävaroen muuttamaan suuntaa. Olen oppinut myös sen että jos asiat eivät mene heti kuten olen suunnitellut, ei se tarkoita välttämättä sitä että suuntani olisi väärä. Kun hetken maltan mieleni ja annan asioiden liukua eteenpäin omalla painollaan huomaan usein lopputuloksen olevan juuri se mitä odotin ja toivoin, mutta asioiden reitin, tavan ja järjestyksen olevan ehkä täysin toinen.

Tämä irti päästäminen ja luottaminen, itsensä ja universumin kuunteleminen on tehnyt elämästäni huomattavasti tasapainoisemman. Olen ymmärtänyt ettei minun tarvitse tehdä asioita joista en nauti. Vaikka usein innostun uusista asioista, lähden helposti testaamaan siipiäni milloin minkäkin jutun parissa, huomaan usein nopeasti etten nauti siitä tai tästä asiasta. Ja nyt kun olen uskaltanut keskittyä tekemään niitä asioita joista oikeasti, täydestä sydämmestäni nautin, olen saanut enemmän. Enemmän kuin olen edes uskaltanut pyytää. Nyt uskallan haluta. Nyt uskallan asettaa tavoitteita ja luottaa siihen että vaikken minä välttämättä liikkeelle lähtiessä tiedä miten tavoitteeni saavutan, pääsen päämäärään kunhan seuraan opasteita, ohjeita jota universumi tielleni antaa. Riittää että tiedän mikä on seuraava askeleeni.

I Love My Life!! Rakastan Elämääni! Kiitos!!

Elämän auringonpaiste

Elämä hymyilee. Olen onnellinen. Minulla on työ jota rakastan. Ympärilläni on rakastavia ihmisiä, positiivisia ihmisiä.Olen päättänyt jakaa hyvää oloani muille. Olen valmis jakamaan työni kaikille niille jotka kaipaavat uutta, positiivista työympäristöä. Jaan hyvää oloani kertomalla asioita joilla on omaan terveyteeni kohentava vaikutus. Jaan hymyjä ja pieniä aurinkoisia ajatuksia..

Vaan miksi se ärsyttää ihmisiä? Miksi julki saisi tuoda vain sen kuinka jokin asia painaa mieltä, kuinka elämä potkii, kuinka kaikki vituttaa? Entä kun kaikki ei vituta? Entä kun päivässä näkee enemmän ilonaiheita kuin harmin kohteita. Toki minullakin on huonot hetkeni, välillä todella huonot. Vaan en anna niiden pilata enää koko päivää.

Olen huomannut jättäväni taakse ne ihmiset joilla ei ole samaa halua muuttua. Samaa halua parantaa elämäänsä jatkuvan valituksen sijasta. Helppohan kaikkien on valittaa kun lakana on rutussa, eikä ketään mikään estä nousemasta vuoteesta ja petaamasta petiä uudestaan. Olemme usein vain niin tottuneita niihin huonoihin juttuihin ettemme edes harkitse asioiden muuttamista, mistä silloin valittaisimme? Vaan tarvitseeko valittaa? Olen huomannut päiväni paljon tapahtumarikkaammiksi, iloisemmiksi ja tuottavammiksi kun iloitsen pienistäkin asioista, muutan ne asiat jotka tuottavat murhetta ja jätän taakseni ne joille en kertakaikkiaan voi mitään.. Elämässäni on alkanut paistaa aurinko, sateisen harmaanakin päivänä..

I just LOVE my Life!!!

vetovoiman laki

Totesin tänään että nyt riitti! Olkoonkin että menttorini totesi minun hokeneen tuota liki joka päivä. Silti. Nyt tunsin rajan tulleen vastaan. Ei raja siinä mielessä että olisin ovet paukkuen pakannut laukkuni. Vaan raja siinä mielessä että minun oli asetettava itselleni päivämäärä. SE päivä on tammikuun viimeinen. Viimeistään. Mahdollisesti jo aiemmin.

Kun olin päättänyt tuon. Kun olin sanonut sen ensimmäiselle työkaverille ääneen. Huomasin sanovani sen toiselle. Sanoin sen myös henkilöstövastaavalle. Elokuussa ilmoitin poistuvani kun seuraajani löytyy. Elämme joulukuuta.. Jos näistä useista ja useista hakemuksista ei löydy ihmistä joka hallitsee numeroiden kirjaamisen oikeaan sarakkeeseen. Ihmistä joka osaa verkosta kasata tarvittavan määrän manuaaleja. Ihmistä joka jaksaa kuunnella ja kertoa huonoja vitsejä. Ihmistä joka on tarpeeksi hullu pärjätäkseen insinöörien parissa.. Jos ei löydy, ei se ole minun ongelmani.

Minulla on uudet haasteet kiikarissa. Ja olkoonkin, että kyllähän sitä voisi "puuhastella" yrittäjyyden parissa tehden tuonne töitä, niin silti minäkin olen ihminen joka tarvitsee myös riittävän määrän lepoa. Ja mielekästä tekemistä..

Kun olin tehnyt päätöksen, huomasin maailman muuttuneen. Asioita alkoi vain tapahtua. Ehkei maailma muuttunut mihinkään, mutta ajatukseni olivat muuttuneet. Näin asiat uudella tavalla. Ja päättäväisyyteni avasi uusia ovia eteeni.. Ongelmat joiden kanssa olin paininut, ne jotka rajoittivat uskallustani, olivat ratkaistu yht'äkkiä.

Nyt odotan mielenkiinnolla huomisen uusia asioita..

minä - Minä

Luin eilen runojani läpi. Huomasin kuinka paljon kirjoitan minä-muodossa. Toki teen huomioita ympäristöstäni, katselen maailmaa, seurailen ihmisiä, mutta silti kirjoitukseni on ensisijaisesti aina minä. Olenko niin itserakas? Vai olenko niin arka että pelkään hajoavani kappaleiksi, katoavani maailmasta mikäli kääntäisin huomioni hetkeksi pois itsestäni ja niistä ajatuksista jotka itseeni liittyvät..?

Läsnäolon voima-kirjassa puhutaan egon kuolemanpelosta (lienen maininnut ennenkin). Onko tämä itsekeskeisyyteni juuri sitä? Olen aina selitellyt kuinka näen asiat itseni kautta, kuinka voin kirjoittaa vain omista kokemuksistani jne jne. Näen ja tiedostan silti maailman ympärilläni. Osaan olla huomaavainen. Pidän huolta läheisistä ja ystävistä. Olen hyvä kuuntelemaan ja aidosti kiinnostunut siitä mitä heille kuuluu ja kuinka voivat. Silti kun mahdollisuus on, tuntuvat asiat pyörivän oman napani ympärillä. Vetoan usein siihen etten halua udella ihmisten asioita. Kyllä he kertovat kun haluavat minun jotakin tietävän. Jos joku kysyy minulta kuinka voin, kerron mielelläni on tilanne hyvä tahi huono, huomaan vain usein ettei vastaukseni oikeasti kiinnosta. En silloin välttämättä edes kysy miten toisen elämä menee.. Tai kysyn, riippuu ihmisestä, hänen "arvostaan" elämäni arvoasteikolla..

Olen päättänyt viikonlopun aikaan oppia uuden tavan, oppia kuinka avata itsensä ihmisille. Kuinka oikeasti kysyä ja kuunnella kuinka toinen voi. Oppia työntämään oma egoni syrjään ja antaa toiselle ihmiselle mahdollisuus avautua..

Blogini kuitenkaan ei tule muuttumaan, tämä on edelleen omien syntyjen syvien tutkailuun, joten vastaisuudessakaan merkittäviä yhteiskunnallisia kysymyksiä tai elämän suuria salaisuuksia täältä ei tule löytymään.. Vain nuoren naisen elämän kasvukipuja..

sirpaleiden kasaamista

Näennäisen ehjä ja kokonainen ihminen on ollut eksynyt, sirpaleinen ja totaalisen rikki. Puolen vuoden intensiivinen työskentely on kuitenkin hiljalleen rakentanut uuden ehjemmän ihmisen. Rakennus- ja ehjäystyö ei varmasti lopu koskaan, mutta tuntuu että nyt seison "uuden minän" kynnyksellä.

Vaikeinta oli ymmärtää että kaikki se mitä olen jatkuvasti hakenut ulkopuoleltani; hyväksyntä, rakkaus, kunnioitus, tasapaino.. kaikki nuo voin löytää vain ja ainoastaan sisältäni. Saan hakea hamaan hautaan asti sitä "täydellistä" puolisoa joka tasapainottaisi minut. En voi löytää tuota tasapainoa ja rauhaa mistään ulkoisesta, senhän on todistanut jo etsinnät uskontojen, mystiikoiden ja jopa luonnon parista. Kaikki nuo toki luovat puitteet jossa sisäisen rauhan ja tyyneyden löytäminen on helpompaa kuin kaiken härdellin keskellä..

Eilen kuuntelin Alkemistin loppuun. Ja tänä aamuna aloin kuunnella neljättä, viimeistä, cd:tä uudestaan. Eilen sieltä nousi yksi lause josta en saanut kunnolla kiinni. Kun tuo lause lausuttiin tänään uudestaan, tunsin kuinka kyyneleet täyttivät taas silmäni, sillä vihdoin ymmärsin. Kaiken.

Innostusta

Eilen illalla olin vihdoin ja viimein katsomassa The Secret-elokuvan. Pätkiä tuostahan olin katsonut jo aiemmin ja kuullut siitä runsaasti, mutta nyt oli vihdoin ja viimein aika nähdä tuo. Täytyy myöntää että vaikutus oli melkoinen.

Niille ketkä eivät tiedä/tunne mistä on kyse, niin tuo on siis elokuva (ja kirja) vetovoiman laista. Eli se mitä ajattelet, sen tulet saamaan. Yksinkertaistettuna, jos mielessäsi kummittelee kauhistus kaikista niistä laskuista joita postisi kantaa, tulet niitä laskuja saamaan. Jos taas ajattelet saavasi jotain hyvää, sitä hyvää myös tulee.

Jossain määrin olen tuota ennemminkin ajatellut, tiedostanut sen että asiat joita ajattelee muuttuvat todeksi. Mutten ole aiemmin tiennyt kuinka TODELLA käyttää tuota hyödykseni, kuinka saada niitä asioita joita haluan. Nyt olen oikealla tiellä löytämään niitä työkaluja ja keinoja tuon hyödyntämiseen. Se mikä oli illan annista ehkä se kaikkein pysäyttävin oli (jälleen kerran) toteamus siitä kuinka pitää pysähtyä, tietää mitä haluaa ja keskittyä siihen mitä tekee.. Melkoisen vaikea ajatus kaltaiselleni pyryharakalle. Mutta voinhan vapaasti valita, haluanko jatkaa tätä elämää jota nyt elän, kitkutellen, saaden välillä tsägällä jotain hyviä juttuja ja edelleen valittaen kun asiat eivät mene kuten haluaisin. Tai sitten voin valita pysähtymisen, keskittymisen ja uuden suunnan valinnan..