Eilen oli viimeisimmän elokuvaproggikseni kutsuvieras näytös. Se oli vaikuttava.
Olinhan toki lukenut elokuvan käsikirjoituksen ja tiesin juonen kulun, silti se kokemus mikä elokuvasta katselukokemuksena tuli, oli jotain mitä en osannut odottaa.
Elokuva on visuaalisesti kaunis ja hienosti toteutettu. Se vie meidät yli kolmekymppiset, autentisten uutisklippien avulla, matkalle omaan historiaamme. Jokainen varmaan muistaa ne tunteet mitä jokelan koulusurmien yms uutisointi kulloinkin on itsessä herättänyt.
Elokuvan äänimaailma on uskomattoman upea. Se naulitsee intensiivisesti aloilleen, saaden kulkemaan jokaisen vaiheen kertojan mukana, tuntemaan syvemmin ne sanat joita Laurin ääni puhuu.
Tarina on selviytymistarina. Tarina yhdestä uhrista joka voitti itsensä ja kykeni lopulta auttamaan muitakin. Elokuvan on tarkoitus auttaa vielä useampia, ja mielestäni se kuuluu kategoriaan: jokaisen tulisi katsoa tämä elokuva.
Elokuvan lopputekstit saivat pyöriä viimeiseen kuvaruutuun, ArtFilmsin logoon, asti ennen kuin kukaan aloitti aploodit. Tunnelma elokuvan päättyessä oli käsin kosketeltava. Itselläni valuivat kyyneleet silmistä..
Tämä on elokuva joka on nähtävä uudestaan. Vielä on monta sellaista kohtaa, Laurin kertomaa asiaa, joihin haluan henkilökohtaisesti palata ja käsitellä asiaa itsekseni, rauhassa, syvemmin.
Kuitenkin se päälimmäinen ajatus joka mielessäni pyöri, ajaessani kutsuvierasjuhlista kotiin, oli oma menneisyyteni koulukiusattuna. Lauri kertoo elokuvassa saaneensa kasvatuksen, että tuli kääntää toinenkin poski, ja tätä kristillistä kasvatusta noudattaessa muodostui häneen uhrin stigma. Mietin oliko tuo kiertelevä tapa vierittää syy oman toiminnan aiheuttamasta kärsimyksestä vanhempien harteille. Oliko Lauri edelleen katkera isälleen siitä että tämä kuoli??
Palasin mielessäni omaan kouluaikaani. Minäkin olin keskitasoa parempi oppilas, kuten Lauri. Minäkin olin joutunut kiusaamisen kohteeksi, suunnilleen saman ikäisenä kuin Lauri. Omasta taustastani puuttui kuitenkin se massiivinen trauma joka olisi rikkonut minut samalla tavoin. Minutkin oli kasvatettu siihen että tulisi kääntää se toinen poski, mutta koska luonteeni oli oinasmaisen itsepäinen ja olin kasvanut serkkupoikien parissa, en kaikissa osa-alueissa noudattanut kasvatuksen vaatimia toimintamalleja. Vaan siinä vaiheessa kun kiusaaminen oli vähällä rikkoa minut, tartuin lähimpään aseeseen. Tuo ase sattui sillä kerralla olemaan reilusti nyrkkini kokoinen kivi. Ja vaikken koulun liikuntatunneilla, pesäpalloa pelatessa suinkaan ollut se paras heittäjä, en voiman enkä tarkkuuden osalta. Niin tuolla kerralla raivo antoi voimaa ja tarkkuutta. Kivi löysi tiensä kiusaajani takaraivoon. Siitä tuli elämäni ensimmäinen jälki-istunto ja seurauksena oli ainakin suunnaton sättiminen kotona, ellei jopa selkäsauna. Tuohon tapahtumaan päättyi kuitenkin minuun kohdistettu fyysinen väkivalta useaksi vuodeksi.
Tiedän ettei väkivalta ole suositeltava ratkaisu. Omalla kohdallani siihen tarttuminen toi kuitenkin helpotuksen elämään. Osoitin kykeneväni puolustamaan itseäni. En suostunut valitsemaan uhrin osaa samalla tavoin kuin Lauri teki.
Minä pakenin tuolloin kirjojen tarjoamaan fantasiamaailmaan. Rakastin kirjoja joissa "yksinäinen susi" kykeni pitämään puolensa koko maailman pahuutta vastaan. Ahmin niin intiaanikertomuksia kuin ritaritarinoita, ja kun Luolakarhun klaani-kirjat ilmestyivät suomeksi, luin ne sitä mukaa kuin käsiini sain. Minäkin harjoittelin erilaisten aseiden käyttöä, opettelin rakentamaan itse kivilingon ja tähtäämään sillä varsin hyvinkin. Rakentelin jousipyssyjä ja puumiekkoja. Ja kun siirryin yläasteelle, valitsin teknisen työn opetellen hitsaamaan ja työstämään metallia. Liityinpä osalliseksi koululle aloitettuun ammunta-kerhoonkin, mutta ampumiseen asti en sitten loppujen lopuksi siellä koskaan päässyt. Minäkin fantasioin siitä kuinka kostaisin kiusaajilleni. En kuitenkaan koskaan edes tehnyt mitään liikkeitä sen eteen että olisin varsinaisesti valmistellut kostotoimenpiteitä. Ideoiden pyörittely onneksi riitti minulle.
Siirryttyäni lukioon toiselle paikkakunnalle, loppui kiusaaminen kokonaan. Olin siis kyennyt jättämään uhrin merkin taakseni. Tuohon aikaan hankkiuduin myös eroon aiemmin kavereiden käyttämästä lempinimestä jonka ala-asteen opettajani oli hyväntahtoisesti vääntänyt virallisesta nimestäni. Jätin silloin myös kirkonkirjoihin merkityn kutsumanimen taakseni ja aloin aktiivisesti käyttää ensimmäistä nimeäni myös virallisena kutsumanimenä. Tein siis jonkinlaisen identiteettimuutoksen.
Nyt taaksepäin muistellessa, tunnistan kyllä koulukavereistani nämä "Laurit", hiljaiset, liian kiltit oppilaat jotka magneetin lailla vetivät puoleensa häiriökäyttäytymistä ja agressioita. Heidän kohdallaan todellakin riitti ärsyttämään muita se että he olivat olemassa. Ja valitettavasti, minunkin on tunnustettava olleeni välillä osa sitä naureskelevaa porukkaa joka katsoo kiusaamista, tyytyväisenä siitä ettei itse ole kohteena, sen sijaan että olisi mennyt kiusatun avuksi. Luojan kiitos kukaan näistä muistamistani ihmisistä ei hajonnut käsittelyssä niin pahasti että olisi toteuttanut jonkun väkivallanteon, vaikka potentiaalia siihen olisi varmaan useamman kohdalla ollutkin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajatuksia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ajatuksia. Näytä kaikki tekstit
keskiviikkona, marraskuuta 25, 2015
tiistaina, marraskuuta 10, 2015
Black in black
Olen pitkittänyt kirjoittamista. Toivonut tilanteen muuttuvan, korjautuvan, jos en uhraa niille aikaa ja pura näppäimistölle. Valintani on tainnut olla itselleni tuhoisempi kuin olen ajatellutkaan..
Puolisentoista vuotta sitten kun sain kutsun papa-kokeisiin, oli samassa yhteydessä "vuosihuollon" aika terveydenhoitajan kanssa. Otettiin verikokeet ja tehtiin nämä perinteiset onko alkoholi/tupakka-ongelma ja tai kärsitkö masennuksesta-kysely. En tuota masennuskyselyä täyttäessäni ollut lainkaan huolissani vaikka tiesinkin stressitason olevan korkealla ja olin tiedostanut aika ajoin voimien loppuvan. Terveydenhoitaja kuitenkin pisteet laskeskeltuaan totesi että tulos viittasi siihen että kärsin masennukseta ja olisi aiheellista varmaan mennä ammattiauttajan juttusille.
Kieltäydyin.
En halunnut edes ajatella että a) minulle tarjottaisiin jotain nappeja, b) että joku minulle tuntematon ihminen katselisi roolinaamionsa läpi myötätuntoisena ja kertoen ymmärtävänsä tilanteeni. Ja c) en kokenut olevani siinä tilassa että tarvitsisin apua. Jokainen meistä varmasti stressaa siinä vaiheessa kun työtilanteet valuvat ohi sormien ja henkilökohtainen talous on enemmän tai vähäemmän konkurssissa. Luotin kuitenkin siihen ettei tilanne ole pysyvä ja että kun asiat alkavat taas rullata niin masennuksenikin katoaa samaa tietä.
Jonkin siemenen tuo terveydenhoitajan sanoma kuitenkin jätti kytemään mieleni perukoille. Sitä mukaa kun asiat ovat liukuneet huonompaan suuntaan, olen kerta toisensa jälkeen palannut siihen ajatukseen, että olenko sairas? Tarvitsisinko sittenkin lääkärin ja lääkeiden apua?.
Kehon puhdistuskuurien jälkeen olen todellakin huomannut sen suuren vaikutuksen mikä sokerilla ja höttöhiilareilla on olooni. Valitettavasti en kuitenkaan ole onnistunut täysin vastustamaan noiden houkutusta, joten tempoilen sokerinarkkariuteni otteessa kuin pahin heronisti omassa koukussaan. Asiaa ei tietenkään helpota lainkaan se että kanssani saman talouden jakava haluaa viikottaisen sokeri ja höttöhiilariannoksena ja kun hän herkuttelee, minäkin lankean. Tilanne olisi sinänsä helpompi jos toinen olisi terveysnatsi tai jos asuisin yksin jolloin ei olisi edes tarvetta hankkia houkutteita kotiin.
Jooga ja pilates ovat valitettavasti jääneet vähemmälle. Niiden puuttumisen arjesta olen myös huomannut, en pelkästään rapistuneena kuntona, vaan myös kiristyneenä pinnana ja keskittymiskyvyn puutteena. Voisin toki harrastaa kumpaakin ihan yksin ja omassa rauhassa kotona. Vaan kun jälleen kerran päädymme siihen itsekurin puutteeseen joka tekee helpommaksi vain istua sohvalle läppärin kanssa kuin tehdä jotain elimistöä parantavaa.
Yhdestä asiasta olen tämän pohjamutia pitkin ryömimisen aikana päässyt irti. En enää juurikaan välitä siitä mitä muut minusta ajattelevat. En tarkoita tätä sillä että olisin huolimaton ulkonäköni tai hygieniani suhteen, niistä huolehdin kyllä edelleen entiseen malliin aina ihmisten ilmoille suunnatessani. Tarkoitan sitä, että jos minusta tuntuu etten jaksa jotain mikä ehkä olisi yleisesti ajateltuna hyvä jaksaa, en yritä toteuttaa "kiltin tytön" syndroomaani ja vain jaksaa jottei minusta ajateltaisi pahasti. Jos en jaksa, en jaksa ja silloin saatan perua sovitun tapaamisen viime tipassa tai sanoa sen mitä todella ajattelen sen sijaan että miettisin miten kauniisti ilmaisisin, kiertoteitse, toista loukkaamatta takaa-ajamani asian. Tiedän että minusta on kuoriutunut totaalinen bitch viime aikoina. Mutta tiedän myös sen, että jos en itse huolehdi omasta jaksamisestani ja siitä että vetäydyn luolaani rauhaan ja yksinäisyyteen silloin kun siltä tuntuu, niin kohta en voi enää edes yrittää selvitä omin voimin vaan valkotakkiset tulevat ja vievät suljettujen ovien taakse.
Tiedän pystyväni vielä pitämään naamioni yllä tarpeen vaatiessa, mutta huomaan myös sen että se on koko ajan vaikeampaa. Kunnolliset yöunet, ilman keskeytystä. Terveellinen ruokavalio ja riittävä liikunta olisivat niitä joiden avulla ryömisin täältä kuopasta suhteellisen helposti ylös, kun vain stressitasoni laskisi. Ja laskeehan se. Kuukausi kuukaudelta on taloudellinen tilanne pikkuhiljaa parantunut. Ja sitä mukaa kun voimani antavat myöden varata kalenteriini enemmän ja enemmän töitä, sitä mukaa tiedän sen parantuvan entisestään.
Edelleen, rakastan työtäni. Rakastan perhettäni, niin koiria kuin ihmisiä. Ja rakastan elämääni.
Kyllä minä täältä vielä kömmin ylös..
Puolisentoista vuotta sitten kun sain kutsun papa-kokeisiin, oli samassa yhteydessä "vuosihuollon" aika terveydenhoitajan kanssa. Otettiin verikokeet ja tehtiin nämä perinteiset onko alkoholi/tupakka-ongelma ja tai kärsitkö masennuksesta-kysely. En tuota masennuskyselyä täyttäessäni ollut lainkaan huolissani vaikka tiesinkin stressitason olevan korkealla ja olin tiedostanut aika ajoin voimien loppuvan. Terveydenhoitaja kuitenkin pisteet laskeskeltuaan totesi että tulos viittasi siihen että kärsin masennukseta ja olisi aiheellista varmaan mennä ammattiauttajan juttusille.
Kieltäydyin.
En halunnut edes ajatella että a) minulle tarjottaisiin jotain nappeja, b) että joku minulle tuntematon ihminen katselisi roolinaamionsa läpi myötätuntoisena ja kertoen ymmärtävänsä tilanteeni. Ja c) en kokenut olevani siinä tilassa että tarvitsisin apua. Jokainen meistä varmasti stressaa siinä vaiheessa kun työtilanteet valuvat ohi sormien ja henkilökohtainen talous on enemmän tai vähäemmän konkurssissa. Luotin kuitenkin siihen ettei tilanne ole pysyvä ja että kun asiat alkavat taas rullata niin masennuksenikin katoaa samaa tietä.
Jonkin siemenen tuo terveydenhoitajan sanoma kuitenkin jätti kytemään mieleni perukoille. Sitä mukaa kun asiat ovat liukuneet huonompaan suuntaan, olen kerta toisensa jälkeen palannut siihen ajatukseen, että olenko sairas? Tarvitsisinko sittenkin lääkärin ja lääkeiden apua?.
Kehon puhdistuskuurien jälkeen olen todellakin huomannut sen suuren vaikutuksen mikä sokerilla ja höttöhiilareilla on olooni. Valitettavasti en kuitenkaan ole onnistunut täysin vastustamaan noiden houkutusta, joten tempoilen sokerinarkkariuteni otteessa kuin pahin heronisti omassa koukussaan. Asiaa ei tietenkään helpota lainkaan se että kanssani saman talouden jakava haluaa viikottaisen sokeri ja höttöhiilariannoksena ja kun hän herkuttelee, minäkin lankean. Tilanne olisi sinänsä helpompi jos toinen olisi terveysnatsi tai jos asuisin yksin jolloin ei olisi edes tarvetta hankkia houkutteita kotiin.
Jooga ja pilates ovat valitettavasti jääneet vähemmälle. Niiden puuttumisen arjesta olen myös huomannut, en pelkästään rapistuneena kuntona, vaan myös kiristyneenä pinnana ja keskittymiskyvyn puutteena. Voisin toki harrastaa kumpaakin ihan yksin ja omassa rauhassa kotona. Vaan kun jälleen kerran päädymme siihen itsekurin puutteeseen joka tekee helpommaksi vain istua sohvalle läppärin kanssa kuin tehdä jotain elimistöä parantavaa.
Yhdestä asiasta olen tämän pohjamutia pitkin ryömimisen aikana päässyt irti. En enää juurikaan välitä siitä mitä muut minusta ajattelevat. En tarkoita tätä sillä että olisin huolimaton ulkonäköni tai hygieniani suhteen, niistä huolehdin kyllä edelleen entiseen malliin aina ihmisten ilmoille suunnatessani. Tarkoitan sitä, että jos minusta tuntuu etten jaksa jotain mikä ehkä olisi yleisesti ajateltuna hyvä jaksaa, en yritä toteuttaa "kiltin tytön" syndroomaani ja vain jaksaa jottei minusta ajateltaisi pahasti. Jos en jaksa, en jaksa ja silloin saatan perua sovitun tapaamisen viime tipassa tai sanoa sen mitä todella ajattelen sen sijaan että miettisin miten kauniisti ilmaisisin, kiertoteitse, toista loukkaamatta takaa-ajamani asian. Tiedän että minusta on kuoriutunut totaalinen bitch viime aikoina. Mutta tiedän myös sen, että jos en itse huolehdi omasta jaksamisestani ja siitä että vetäydyn luolaani rauhaan ja yksinäisyyteen silloin kun siltä tuntuu, niin kohta en voi enää edes yrittää selvitä omin voimin vaan valkotakkiset tulevat ja vievät suljettujen ovien taakse.
Tiedän pystyväni vielä pitämään naamioni yllä tarpeen vaatiessa, mutta huomaan myös sen että se on koko ajan vaikeampaa. Kunnolliset yöunet, ilman keskeytystä. Terveellinen ruokavalio ja riittävä liikunta olisivat niitä joiden avulla ryömisin täältä kuopasta suhteellisen helposti ylös, kun vain stressitasoni laskisi. Ja laskeehan se. Kuukausi kuukaudelta on taloudellinen tilanne pikkuhiljaa parantunut. Ja sitä mukaa kun voimani antavat myöden varata kalenteriini enemmän ja enemmän töitä, sitä mukaa tiedän sen parantuvan entisestään.
Edelleen, rakastan työtäni. Rakastan perhettäni, niin koiria kuin ihmisiä. Ja rakastan elämääni.
Kyllä minä täältä vielä kömmin ylös..
torstaina, syyskuuta 03, 2015
Pakolaisten kasvot
Suojelen itseäni pahalta maailmalta välttämällä uutisten katsomista. Ystävieni päivitykset ja uutisten jakaminen FB:ssä kuitenkin huolehtii siitä että näen maailman tuskan ja kärsimyksen. Vaikka siis pyrin pitämään itseni tämän vaaleanpunaisen "kuplan" sisällä, ei todellisuus sen ulkopuolelta ole täysin tietoisuuteni ulkopuolella.
Minua huolestuttaa suomalaisten suhtautuminen pakolaisiin. Se kuinka täällä lietsotaan muukalaisvihaa, samalla kun lukemattomia ihmisiä menettää henkensä pakomatkalla välimerellä ja jopa täällä pohjolassa. Kuinka moni meistä onkaan historian tunnilla ihmetellyt sitä, kuinka natsit saivat riehua euroopassa ja listiä juutalaisia, muiden puuttumatta asiaan. Huomaammeko me käytännössä tällä hetkellä tekevämme ihan sitä samaa??
Uskaltaisin väittää, että eurooppaan pyrkivien pakolaisten näkökannalta katsottuna heidän asemansa on täsmälleen sama kuin toisen maailmansodan aikaan henkensä edestä pakenevien. Suomessa karjalaiset joutuivat pakenemaan kodistaan säilyttääkseen henkensä. Ja kuinka heitä kohdeltiin muualla Suomessa?? Loisina, jotka tulivat muka vain paremman elämän perässä, kun ainoa mitä pakolainen tavoitteli, oli se että hän saisi nähdä elävänä vielä seuraavan päivänkin. Entä sitten todellakin nämä tappolistalla olleet juutalaiset? Heillä pakomatkaan ei riittänyt se että siirtyvät pois omasta kodistaan. Heidän yllään oli pelko siitä, että heidät lähetetään pakomatkan jälkeen takaisin ja suoraan tuhoamisleireille. Uskoisin, että nämä pitkin eurooppaa tällä hetkellä pakenevat ihmiset pelkäävät samaa, sitä että heidät lähetetään takaisin pakolaisleireihin kotimaan rajan tuntumaan. Kärsimään leirissä riehuvista kulkutaudeista, pelkäämään sodan ulottumista leiriin asti, pelkäämään henkensä puolesta.
En ole koskaan ymmärtänyt sotaa. Ei kai sitä kukaan voi ymmärtää. En ymmärrä sitä, miksei ihminen saa ja voi elää rauhassa omassa kodissaan, sopusoinnussa luonnon ja muiden ihmisten kanssa. Miksi aina on oltava joku taho, joka haluaa vain enemmän ja on valmis murskaamaan ne jotka seisovat omistusoikeuden tiellä. Tiedän, että pohjimmainen syy on raha. Se tarve omistaa jotakin. Ahneus, kun mikään ei riitä.
Oikeasti, aikuisten oikeasti, mitä väliä sillä on missä maan rajat menevät? Mitä väliä sillä on mikä minun heimoni on ja mikä naapurin heimo?? Miksei ihminen voi katsoa kanssaihmistä rakkaudella ja ymmärryksellä, tehden yhteistyötä sen eteen, että jokaisella olisi hyvä olla, sen sijaan että haluaa haalia itselleen mammonaa enemmän kuin kykenee eläissään kuluttamaan?? Sotia käydään kullasta, timanteista ja muista maaperän aarteista. Miksi?? Ne ovat kaikki loppujen lopuksi ihan yhtä arvokkaita kuin tuo kotipihaltani löytyvä moreenin hippunen. Ei niillä yksikään ihminen voi elää. Ne eivät ole kenellekään välttämättömiä. Me, ihmiset siis, olemme vain antaneet noille jalometalleille ja kiville niiden "arvon". Tehneet niistä jotain tavoittelemisen arvoista. Samoin kuin olemme antaneet egolle vallan. Vallan, että se saa pönkittää itseään suunnattomasti ja etsiä "arvostusta" mitä erillaisin tavoin. Miksi me emme arvosta niitä ihmisiä, jotka tukevat toinen toisiaan? Miksemme arvosta heitä, jotka pyrkivät rauhaan ja siihen että ihmiset voisivat elää yhdessä voiden hyvin? Miksi meidän arvostuksemme saavat ne ihmiset, jotka haluavat valloittaa koko maailman ja rusentaa sen jalkojensa juureen?
Haastan ihan jokaisen tekemään tänään jotain hyvää. Jotain sellaista hyvää jolla vähintään kaksi ihmistä tulee onnellisemmaksi. Kaksi ihmistä siksi, että kun teet hyvää tuo se itsellesikin hyvää mieltä. Anna vaikka iltapäivän ruuhkassa tilaa toiselle autoilijalle. Avaa ovi kanssaihmiselle, kun näet hänen tulevan kädet kantamuksia täynnä. Lahjoita ne kodin kaapeissa pölyä keräävät, yllesi sopimattomat, vaatteet keräykseen näille jotka tulevat tänne turvaan, mukanaan vain se vaatekerta joka yllään ovat paenneet. Ei sen tarvitse olla suurta, kun me jokainen teemme edes yhden hyvän teon joka päivä, me voimme muuttaa maailman paremmaksi paikaksi, meille ihan jokaiselle.
Minua huolestuttaa suomalaisten suhtautuminen pakolaisiin. Se kuinka täällä lietsotaan muukalaisvihaa, samalla kun lukemattomia ihmisiä menettää henkensä pakomatkalla välimerellä ja jopa täällä pohjolassa. Kuinka moni meistä onkaan historian tunnilla ihmetellyt sitä, kuinka natsit saivat riehua euroopassa ja listiä juutalaisia, muiden puuttumatta asiaan. Huomaammeko me käytännössä tällä hetkellä tekevämme ihan sitä samaa??
Uskaltaisin väittää, että eurooppaan pyrkivien pakolaisten näkökannalta katsottuna heidän asemansa on täsmälleen sama kuin toisen maailmansodan aikaan henkensä edestä pakenevien. Suomessa karjalaiset joutuivat pakenemaan kodistaan säilyttääkseen henkensä. Ja kuinka heitä kohdeltiin muualla Suomessa?? Loisina, jotka tulivat muka vain paremman elämän perässä, kun ainoa mitä pakolainen tavoitteli, oli se että hän saisi nähdä elävänä vielä seuraavan päivänkin. Entä sitten todellakin nämä tappolistalla olleet juutalaiset? Heillä pakomatkaan ei riittänyt se että siirtyvät pois omasta kodistaan. Heidän yllään oli pelko siitä, että heidät lähetetään pakomatkan jälkeen takaisin ja suoraan tuhoamisleireille. Uskoisin, että nämä pitkin eurooppaa tällä hetkellä pakenevat ihmiset pelkäävät samaa, sitä että heidät lähetetään takaisin pakolaisleireihin kotimaan rajan tuntumaan. Kärsimään leirissä riehuvista kulkutaudeista, pelkäämään sodan ulottumista leiriin asti, pelkäämään henkensä puolesta.
En ole koskaan ymmärtänyt sotaa. Ei kai sitä kukaan voi ymmärtää. En ymmärrä sitä, miksei ihminen saa ja voi elää rauhassa omassa kodissaan, sopusoinnussa luonnon ja muiden ihmisten kanssa. Miksi aina on oltava joku taho, joka haluaa vain enemmän ja on valmis murskaamaan ne jotka seisovat omistusoikeuden tiellä. Tiedän, että pohjimmainen syy on raha. Se tarve omistaa jotakin. Ahneus, kun mikään ei riitä.
Oikeasti, aikuisten oikeasti, mitä väliä sillä on missä maan rajat menevät? Mitä väliä sillä on mikä minun heimoni on ja mikä naapurin heimo?? Miksei ihminen voi katsoa kanssaihmistä rakkaudella ja ymmärryksellä, tehden yhteistyötä sen eteen, että jokaisella olisi hyvä olla, sen sijaan että haluaa haalia itselleen mammonaa enemmän kuin kykenee eläissään kuluttamaan?? Sotia käydään kullasta, timanteista ja muista maaperän aarteista. Miksi?? Ne ovat kaikki loppujen lopuksi ihan yhtä arvokkaita kuin tuo kotipihaltani löytyvä moreenin hippunen. Ei niillä yksikään ihminen voi elää. Ne eivät ole kenellekään välttämättömiä. Me, ihmiset siis, olemme vain antaneet noille jalometalleille ja kiville niiden "arvon". Tehneet niistä jotain tavoittelemisen arvoista. Samoin kuin olemme antaneet egolle vallan. Vallan, että se saa pönkittää itseään suunnattomasti ja etsiä "arvostusta" mitä erillaisin tavoin. Miksi me emme arvosta niitä ihmisiä, jotka tukevat toinen toisiaan? Miksemme arvosta heitä, jotka pyrkivät rauhaan ja siihen että ihmiset voisivat elää yhdessä voiden hyvin? Miksi meidän arvostuksemme saavat ne ihmiset, jotka haluavat valloittaa koko maailman ja rusentaa sen jalkojensa juureen?
Haastan ihan jokaisen tekemään tänään jotain hyvää. Jotain sellaista hyvää jolla vähintään kaksi ihmistä tulee onnellisemmaksi. Kaksi ihmistä siksi, että kun teet hyvää tuo se itsellesikin hyvää mieltä. Anna vaikka iltapäivän ruuhkassa tilaa toiselle autoilijalle. Avaa ovi kanssaihmiselle, kun näet hänen tulevan kädet kantamuksia täynnä. Lahjoita ne kodin kaapeissa pölyä keräävät, yllesi sopimattomat, vaatteet keräykseen näille jotka tulevat tänne turvaan, mukanaan vain se vaatekerta joka yllään ovat paenneet. Ei sen tarvitse olla suurta, kun me jokainen teemme edes yhden hyvän teon joka päivä, me voimme muuttaa maailman paremmaksi paikaksi, meille ihan jokaiselle.
tiistaina, kesäkuuta 16, 2015
Lupa puuttua muiden asioihin!
Olen aina todennut että on helpompi auttaa muita ratkomaan ongelmansa kuin keksiä ratkaisu omiin pohdintoihin. Tätä asiaa on nyt saanut toteuttaa tämän kevään aikana suuremmalla siveltimellä kun tulin valituksi yhdeksi "parvelaiseksi" Ylen syksyn sarjaan: "Nyt tai ei koskaan!"
Voin sanoa ettei tämä ollut ihan helppo case. Kolme päivää kuljimme seuraten päähenkilöä, keskustellen hänen ja läheistensä kanssa ja muodostaen oman mielikuvamme ja käsityksemme käsillä olevasta ongelmasta. Välillä tuo ongelma oli "helppo", välillä se kirvoitti pintaan raskaitakin tunnekuohuja. Samalla kun kävin tunteita läpi, yritin muistaa sen että kyse ei sillä hetkellä ollut minun elämästäni, vaan tuon edessäni olevan ihmisen joka kaipasi apua ratkaisunsa tekoon.
Päivät olivat pitkiä. Välillä eteen tuli yllättäviä käänteitä. Silloin kun kamerat eivät käyneet, ei asiaa ollut suotavaa ruotia, joten ne hetket käytettiin enemmänkin siihen että tutustui parveen, toisiin ihmisiin. Ne hetket kun kamera ei käynyt olivat niitä hetkiä jolloin naurettiin vatsa kippurassa mitä hulvattomille komedioille joita silmiemme eteen piirtyi. Monipuolinen porukka sisälsi useita erilaisia ihmisiä. Erilaisia luonteita, elämänkokemuksia. Välillä kiisteltiin kiivaastikin, eivät asiat vaan ihmiset. Kun kyse ei ole vain katsantoeroista vaan toisen näkökulman olemassaolon kieltämisestä, silloin vääntö on ihmisissä. Noiden hetkien aikana tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että elämäni on opettanut ettei minun näkemäni kanta ole se ainoa oikea, vaan jos en voi nähdä asiaa toisen kannalta, puuttuu minulta oleellista tietoa, jolloin on parempi kuunnella ja ottaa oppia.
Parveen ja päähenkilöihin kuului monia ihania ihmisiä. En voi kuin olla kiitollinen siitä että sain mahdollisuuden tutustua noihin mahtaviin tyyppeihin. Joukossa oli tosin myös niitä, jotka jäivät minulle etäisiksi, joiden nimeä en muista ja kasvotkin saattavat hukkua väkijoukkoon. Näidenkin ihmisten kohtaaminen antoi silti paljon. Heidän kanssaan en kokenut sitä "sielujen sympatiaa" jota myös ystävyydeksi kutsutaan. Silti jokainen heistä opetti minulle jotain.
Osaltaan täytyy kyllä myös myöntää, että jonkinlaisella pelonsekaisella innolla odotan sarjan alkamista. Ihan kaikki se mitä kameran edessä sanoin whiteroomissa ei ole sellaista jonka päätyminen televisioon on hyvä. Avasin itseäni ja menneisyyttäni ehkä enemmän kuin oli viisasta. Toisaalta, minusta on muovautunut tällainen juuri niiden kokemusten ja oppien kautta joiden läpi olen elämäni elänyt. Ja kun muistaa sen että asioissa ei ole niikään tärkeää se mitä on tapahtunut, kuin se miten olen tapahtuneet kokenut, niin ehkäpä asioiden avaamisella oli kuitenkin tarkoitus. Olihan se samalla jonkinlaista terapiaa itsellekin. Käydä läpi oman mielen möröt samalla kun pyrki etsimään päähenkilölle parhaan ratkaisun.
Maltetaan nyt sitten odotella syksyyn, ensimmäinen jakso pyörähtää televisioon 10.9. ja urani "tositeevee-tähtenä" starttaa. Se mitä itse henkilökohtaisesti eniten toivon, on se että katsojatkin löytävät ohjelmasta jotakin omaan elämäänsä noukittavia ajatuksia ja ohjeita. Me olemme työmme sarjan suhteen tehneet ja löytäneet päähenkilöille ratkaisut, mutta jos sarja auttaa vielä jotakuta ratkaisemaan elämänsä vaikeita kysymyksiä, olemme päässeet pidemmälle kuin uskalsi mukaan hypätessä edes toivoa.
Tiedän jo tässä vaiheessa että somessa tulee aiheen ympärillä pyörimään paljon actionia, niin nyt kesällä, kuin varsinkin sitten syksyllä. Joten seuraa ajan hermolla ohjelman FB-sivulla.
Voin sanoa ettei tämä ollut ihan helppo case. Kolme päivää kuljimme seuraten päähenkilöä, keskustellen hänen ja läheistensä kanssa ja muodostaen oman mielikuvamme ja käsityksemme käsillä olevasta ongelmasta. Välillä tuo ongelma oli "helppo", välillä se kirvoitti pintaan raskaitakin tunnekuohuja. Samalla kun kävin tunteita läpi, yritin muistaa sen että kyse ei sillä hetkellä ollut minun elämästäni, vaan tuon edessäni olevan ihmisen joka kaipasi apua ratkaisunsa tekoon.
Päivät olivat pitkiä. Välillä eteen tuli yllättäviä käänteitä. Silloin kun kamerat eivät käyneet, ei asiaa ollut suotavaa ruotia, joten ne hetket käytettiin enemmänkin siihen että tutustui parveen, toisiin ihmisiin. Ne hetket kun kamera ei käynyt olivat niitä hetkiä jolloin naurettiin vatsa kippurassa mitä hulvattomille komedioille joita silmiemme eteen piirtyi. Monipuolinen porukka sisälsi useita erilaisia ihmisiä. Erilaisia luonteita, elämänkokemuksia. Välillä kiisteltiin kiivaastikin, eivät asiat vaan ihmiset. Kun kyse ei ole vain katsantoeroista vaan toisen näkökulman olemassaolon kieltämisestä, silloin vääntö on ihmisissä. Noiden hetkien aikana tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että elämäni on opettanut ettei minun näkemäni kanta ole se ainoa oikea, vaan jos en voi nähdä asiaa toisen kannalta, puuttuu minulta oleellista tietoa, jolloin on parempi kuunnella ja ottaa oppia.
Parveen ja päähenkilöihin kuului monia ihania ihmisiä. En voi kuin olla kiitollinen siitä että sain mahdollisuuden tutustua noihin mahtaviin tyyppeihin. Joukossa oli tosin myös niitä, jotka jäivät minulle etäisiksi, joiden nimeä en muista ja kasvotkin saattavat hukkua väkijoukkoon. Näidenkin ihmisten kohtaaminen antoi silti paljon. Heidän kanssaan en kokenut sitä "sielujen sympatiaa" jota myös ystävyydeksi kutsutaan. Silti jokainen heistä opetti minulle jotain.
Osaltaan täytyy kyllä myös myöntää, että jonkinlaisella pelonsekaisella innolla odotan sarjan alkamista. Ihan kaikki se mitä kameran edessä sanoin whiteroomissa ei ole sellaista jonka päätyminen televisioon on hyvä. Avasin itseäni ja menneisyyttäni ehkä enemmän kuin oli viisasta. Toisaalta, minusta on muovautunut tällainen juuri niiden kokemusten ja oppien kautta joiden läpi olen elämäni elänyt. Ja kun muistaa sen että asioissa ei ole niikään tärkeää se mitä on tapahtunut, kuin se miten olen tapahtuneet kokenut, niin ehkäpä asioiden avaamisella oli kuitenkin tarkoitus. Olihan se samalla jonkinlaista terapiaa itsellekin. Käydä läpi oman mielen möröt samalla kun pyrki etsimään päähenkilölle parhaan ratkaisun.
Maltetaan nyt sitten odotella syksyyn, ensimmäinen jakso pyörähtää televisioon 10.9. ja urani "tositeevee-tähtenä" starttaa. Se mitä itse henkilökohtaisesti eniten toivon, on se että katsojatkin löytävät ohjelmasta jotakin omaan elämäänsä noukittavia ajatuksia ja ohjeita. Me olemme työmme sarjan suhteen tehneet ja löytäneet päähenkilöille ratkaisut, mutta jos sarja auttaa vielä jotakuta ratkaisemaan elämänsä vaikeita kysymyksiä, olemme päässeet pidemmälle kuin uskalsi mukaan hypätessä edes toivoa.
Tiedän jo tässä vaiheessa että somessa tulee aiheen ympärillä pyörimään paljon actionia, niin nyt kesällä, kuin varsinkin sitten syksyllä. Joten seuraa ajan hermolla ohjelman FB-sivulla.
lauantaina, tammikuuta 03, 2015
Hengitä!
Olen viime viikot kyntänyt melko syvissä vesissä, noin menttaalitasolla. Taustalla on ollut tietoinen kokeilu siitä millaista tuhoa sokeri ja muut höttöhiilarit elimistöön aiheuttaakaan, ja ainakin omalta kohdaltani voin sanoa niiden tuottavan pahentuneet PMS oireet, masennuksen ja suoranaisia raivokohtauksia, väsymyksestä puhumattakaan.
Tässä joululomalla voimavaroja kerätessä on sitten tullut katsottua useampikin dokkari liittyen rakkaaseen luontoon.
Koko elinikäni on vauhkottu kasvihuoneilmiöstä. Kaikki ovat tiedostaneet sen että suurin syy ilmaston lämpenemiseen on nousseet hiilidioksidi-arvot. Siksihän pyrimme ajattelemaan ekologisesti ja vähentämään hiilijalanjälkeä. Ainakin periaatteessa. Tosiasiassahan koko ajan tehdään ratkaisuja jotka vain nostavat kasvihuonekaasujen määrää (näitä kaasuja ovat muutkin kuin pelkkä hiilidioksidi).
Tähän vuoden vaihteeseen liittyy työni puolesta sitten tietysti myös ihmisten painonhallinta ja täytyy myöntää että hämmästyin itse tajutessani varsin yksinkertaisen seikan meistä ihmisistä ja ympäröivästä luonnosta. Sehän on tiedossa että kaikki vaikuttaa kaikkeen. "Perhosen siivenisku Brasilian sademetsissä voi aiheuttaa hirmumyrskyn maapallon toisella puolen." Mutta onko kukaan uhrannut ajatusta sille että nämä ihmiskehoon hankitut liikakilot vaikuttavat myös kasvihuonepäästöihin?? Ajatukseni herätti tämä artikkeli.
Palaten noihin katsomiini dokumentteihin. Toinen oli televisiosta (enkä enää muista mikä ohjelma oli, enkä löydä areenasta tai muualta sitä voidakseni linkata). Ohjelmassa kuitenkin todettiin planeettamme hiilidoksiidipitoisuuden vaihtelevan vuodenaikojen mukaan. Planeettamme siis hengittää, muutten hiilidioksidin hapeksi ja sitoen osan hiilidioksidista veteen. Vertailuna oli naapuriplaneettamme Venus, jonka ilma koostuu pääsääntöisesti hiilidioksidista ja jonka pinnalta vesi on aikanaan kuivunut ja näinollen planeetan kyky sitoa hiilidioksidia on kadonnut. Millä maa-planeetta sitten hengittää? Se pitäisi olla meille kaikille biologian tunnilla hereillä olleille suhteellisen selvää: puilla. Miksi maapallon hiilidioksidipitoisuus on noussut niin reilusti viime vuosikymmeninä? Sademetsät, sademetsät ja vielä kerran sademetsät. Toki pohjoisen pallonpuoliskon metsilläkin on osuutensa maan keuhkoina, mutta koska lehtipuissa yhteyttäminen on tehokkaampaa kuin havupuissa on pohjoisen pallonpuoliskon hengittäminen kesävoittoista. Sademetsien alue on vehreää ja yhteyttävää vuoden ympäri, siksi sen alueen hapen tuotanto on vielä oleellisempaa kuin meidän puidemme toimiminen täällä.
Höpisin aiemmin sanan painonhallinnasta. Tämä video nosti hymyn huulille sitä katsoessa:
Voisiko olla niin että oleellisempaa kuin syömisemme on painon kertymisessä se ettemme muista hengittää?? Joten hengitä!
Tässä joululomalla voimavaroja kerätessä on sitten tullut katsottua useampikin dokkari liittyen rakkaaseen luontoon.
Koko elinikäni on vauhkottu kasvihuoneilmiöstä. Kaikki ovat tiedostaneet sen että suurin syy ilmaston lämpenemiseen on nousseet hiilidioksidi-arvot. Siksihän pyrimme ajattelemaan ekologisesti ja vähentämään hiilijalanjälkeä. Ainakin periaatteessa. Tosiasiassahan koko ajan tehdään ratkaisuja jotka vain nostavat kasvihuonekaasujen määrää (näitä kaasuja ovat muutkin kuin pelkkä hiilidioksidi).
Tähän vuoden vaihteeseen liittyy työni puolesta sitten tietysti myös ihmisten painonhallinta ja täytyy myöntää että hämmästyin itse tajutessani varsin yksinkertaisen seikan meistä ihmisistä ja ympäröivästä luonnosta. Sehän on tiedossa että kaikki vaikuttaa kaikkeen. "Perhosen siivenisku Brasilian sademetsissä voi aiheuttaa hirmumyrskyn maapallon toisella puolen." Mutta onko kukaan uhrannut ajatusta sille että nämä ihmiskehoon hankitut liikakilot vaikuttavat myös kasvihuonepäästöihin?? Ajatukseni herätti tämä artikkeli.
Palaten noihin katsomiini dokumentteihin. Toinen oli televisiosta (enkä enää muista mikä ohjelma oli, enkä löydä areenasta tai muualta sitä voidakseni linkata). Ohjelmassa kuitenkin todettiin planeettamme hiilidoksiidipitoisuuden vaihtelevan vuodenaikojen mukaan. Planeettamme siis hengittää, muutten hiilidioksidin hapeksi ja sitoen osan hiilidioksidista veteen. Vertailuna oli naapuriplaneettamme Venus, jonka ilma koostuu pääsääntöisesti hiilidioksidista ja jonka pinnalta vesi on aikanaan kuivunut ja näinollen planeetan kyky sitoa hiilidioksidia on kadonnut. Millä maa-planeetta sitten hengittää? Se pitäisi olla meille kaikille biologian tunnilla hereillä olleille suhteellisen selvää: puilla. Miksi maapallon hiilidioksidipitoisuus on noussut niin reilusti viime vuosikymmeninä? Sademetsät, sademetsät ja vielä kerran sademetsät. Toki pohjoisen pallonpuoliskon metsilläkin on osuutensa maan keuhkoina, mutta koska lehtipuissa yhteyttäminen on tehokkaampaa kuin havupuissa on pohjoisen pallonpuoliskon hengittäminen kesävoittoista. Sademetsien alue on vehreää ja yhteyttävää vuoden ympäri, siksi sen alueen hapen tuotanto on vielä oleellisempaa kuin meidän puidemme toimiminen täällä.
Höpisin aiemmin sanan painonhallinnasta. Tämä video nosti hymyn huulille sitä katsoessa:
Voisiko olla niin että oleellisempaa kuin syömisemme on painon kertymisessä se ettemme muista hengittää?? Joten hengitä!
tiistaina, lokakuuta 28, 2014
Toinen blogi
Tämän blogin puolella on suhteellisen hiljaista. (Huomattu juu!)
Yksi syy on se, että osa kirjoitusmotivaatiosta päivittyy nykyään facebookiin ja osa sitten uuteen blogiin. Sinne kirjoitan enemmän ammattilaisena, kauneuteen ja hyvinvointiin liittyviä tekstejä, toisin kuin tämä blogi joka on ollut enemmän tuntemusten purkukenttä ja päiväkirjamainen muistiinpano lähinnä itseä varten. En minä tätä mihinkään hukkaa, mutta ei täältä kannata kovin tiuhaan odottaa ihmeitä löytyvän.
Yksi syy on se, että osa kirjoitusmotivaatiosta päivittyy nykyään facebookiin ja osa sitten uuteen blogiin. Sinne kirjoitan enemmän ammattilaisena, kauneuteen ja hyvinvointiin liittyviä tekstejä, toisin kuin tämä blogi joka on ollut enemmän tuntemusten purkukenttä ja päiväkirjamainen muistiinpano lähinnä itseä varten. En minä tätä mihinkään hukkaa, mutta ei täältä kannata kovin tiuhaan odottaa ihmeitä löytyvän.
sunnuntaina, syyskuuta 14, 2014
Kun ajatus riivaa..
Oho, onpa taas vierähtänyt aikaa ikuisuus siitä kun viimeksi olen näpytellyt tekstiä tänne blogiin. Tässä kun on pyöritellyt muutamaa muutakin niin jotenkin juuri tämä on se joka on jäänyt vähimmälle huomiolle. Nyt mieleni perukoilla jyllännyt ajatus vaati kuitenkin kanavan johon sen voi purkaa, ja tämä oli oikeastaan ainoa johon tuon saattoi tässä vaiheessa "oksentaa", sillä tiedän sen että jos kirjoitan tekstin vain paperille tai koneen muistiin tiedostoksi, niin en palaa siihen ehkä enää koskaan. Blogissa se kuitenkin nousee jonnekin yleiseen tietoisuuteen, joten saatan saada herätyksen palata pohdiskelemaan sitä syvemmin jossain vaiheessa uudestaan..
Mikä mieltäni nyt sitten riivaa? Ei sen vähäisempi asia kuin oma rakas pikku planeettamme maa.
Rakastan Discovery-kanavan doggareita avaruudesta ja maapallon historiasta, siis dinosauruksista, inkakulttuureista jne. Katson huomattavasti lumoutuneempana dokumenttiä tulivuorista kuin käsikirjoitettua "tositeeveetä" metsureista tai moottoripyöräjengeistä. Ja vaikka toki "idolisoin" rokkitähtiä ja muita julkimoita, niin silti eniten mieltäni viehättää Stephen Hawkingin ja Jacob Barnettin kaltaiset nerot. Jos et tiedä entuudestaan Jacob Barnettia, suosittelen katsomaan tämän pätkän jossa hän kertoo kuinka meidän tulee unohtaa kaikki oppimamme voidaksemme kehittyä ajattelussa.
Jo pidemmän aikaa mielessäni on pyörinyt häiritsevä ajatus maapallon historiasta. Ajatus lähti liikkeelle pyramideista. Miksi Egyptin ja Inkojen pyramidit muistuttavat niin paljon toisiaan vaikka sijaitsevat eri puolilla maailmaa? Voisiko tämä selittyä sillä että alkumanner, Pangea, onkin ollut yhtenäinen huomattavasti pidempään kuin nykyisen tietämyksen mukaan on ollut? Ajatukseni vaelsi pidemmälle ja kun joitakin viikkoja sitten tuli tieto maapallon sisälle varastoituneesta vedestä.
Itseäni häiritsee ajatus siitä että jos kerran alkumanner on ollut yhtenäinen ja koko muu palleron pinta vettä, niin kuinka planeetan paino silloin olisi jakautunut?? Ennen ajateltiin aurinkokunnan olevan paikallaan avaruudessa, omalla kohdallaan linnunradalla. Nykyäänhän ajatellaan linnunradan kiitävän huimaa vauhtia halki avaruuden ja meidän kiertävän omaa aurinkoamme taseisen kehän sijasta spiraalina halki avaruuden. Tämä sopii myös ajatusmalliin siitä että avaruus laajenee jatkuvasti, joten tämä kiertoliike on jatkunut alkuräjähdyksestä lähtien.
Tähtien, eli aurinkojen, kohdalla on tiedostettu niiden elinkaari johon kuuluu tähden kasvaminen ennen luhistumista ja muuttumista mustaksi aukoksi. Mutta kukaan ei ole tuonut julki ajatusta siitä kuinka planeetatkin voivat kasvaa. Pari päivää sitten katsoin Prisman jakson Maan ydin (suosittelen). Ohjelmassa kerrottiin kuinka seismologit päättelivät maan sisuksissa olevan sulan magmakerroksen sisällä vielä kiinteän metalliytimen. Ohjelmassa esitettiin ajatus siitä kuinka maapallo olisikin törmännyt toisen planeettaan josta syystä olisi sitten syntynyt tuo magmakerros yhteentörmäyksen aiheuttamassa räjähdyksessä. Mietin jälleen kerran miten tuo voisi olla mahdollista planeetan pyörimisliikettä ja tasapainoa ajatellen? Olisiko siis niin että alkumanner olisi se mikä on jäänyt jäljelle alkuperäisestä maasta törmäyksen yhteydessä? Mietin mahdollisuutta olisiko tuo voinut olla myös se hetki jolloin dinosaurukset ovat menettäneet henkensä??
Jostain syystä kaikissa malleissa oletetaan maapallon olleen aina saman kokoinen. Omassa pohdiskelussani mietin kuitenkin pyörinnän aiheuttaman keskipakovoiman tuottamaa laajenemista. Jokainen kakarana pyöritetty tietää kuinka pyörivä liike pyrkii viemään keskustasta ulospäin. Olisiko siis voinut olla niin että maapallo olisikin alkuun ollut vain Pangean kokoinen (ehkä siis kuun kokoinen) pallero aurinkoa kiertämässä? Olisiko sitten voinut tapahtua törmäys toisen möhkäleen kanssa? Olisiko kuu voinut tuolloin irtaantua maasta? Olisiko tuo törmäys voinut aiheuttaa sen että oli riittävästi painetta vapauttamaan maapallolle vettä ringwoodiitista ja sen seurauksena syntynyt ensimmäiset eliöt jotka elivät anaerobisessa ympäristössä.. Olisko tuo törmäys ollut se joka sai magmakerroksen omaan pyörintäänsä maan sisuksiin ja se joka ravisti mannerlaatat irti toisistaan ja liikkeeseen? Tulivuoret selittivät osaltaan sen miksi laatat olisivat eri aikaan liikkuneet eri suuntiin ja välillä törmäilleet toisiinsa synnyttäen suuret vuoristot. Se mikä mieltäni vielä(kin) ajatuksessa häiritsee on Tyyni valtameri. Miksi toinen puoli planeetasta on vettä? Miten se vaikuttaa taas tähän tasapainoon pyörimisliikkeessä? Vai olisiko niin että Tyynen valtameren alue on se johon on sitten osunut dinosaurukset tappanut astroidi? Onhan hyvin todennäköistä että maapallo on kokenut historiansa aikana parikin isompaa yhteentörmäystä avaruuden halki matkaavien kappaleiden kansssa..
Aivoihini sattuu pelkän ajatuksen pyörittely. Mutta vielä enemmän sattuu se mahdollisuus että olenko ainoa jolle on tullut mieleen mahdollisuus että maapallo on alkujaan pienempi kuin nykyään. Nyt ajatus on kuitenkin purettu muhimaan nettiin.. joten ehkä joku osaa selittää minulle miten tämä asia oikeasti on..
Mikä mieltäni nyt sitten riivaa? Ei sen vähäisempi asia kuin oma rakas pikku planeettamme maa.
Rakastan Discovery-kanavan doggareita avaruudesta ja maapallon historiasta, siis dinosauruksista, inkakulttuureista jne. Katson huomattavasti lumoutuneempana dokumenttiä tulivuorista kuin käsikirjoitettua "tositeeveetä" metsureista tai moottoripyöräjengeistä. Ja vaikka toki "idolisoin" rokkitähtiä ja muita julkimoita, niin silti eniten mieltäni viehättää Stephen Hawkingin ja Jacob Barnettin kaltaiset nerot. Jos et tiedä entuudestaan Jacob Barnettia, suosittelen katsomaan tämän pätkän jossa hän kertoo kuinka meidän tulee unohtaa kaikki oppimamme voidaksemme kehittyä ajattelussa.
Jo pidemmän aikaa mielessäni on pyörinyt häiritsevä ajatus maapallon historiasta. Ajatus lähti liikkeelle pyramideista. Miksi Egyptin ja Inkojen pyramidit muistuttavat niin paljon toisiaan vaikka sijaitsevat eri puolilla maailmaa? Voisiko tämä selittyä sillä että alkumanner, Pangea, onkin ollut yhtenäinen huomattavasti pidempään kuin nykyisen tietämyksen mukaan on ollut? Ajatukseni vaelsi pidemmälle ja kun joitakin viikkoja sitten tuli tieto maapallon sisälle varastoituneesta vedestä.
Itseäni häiritsee ajatus siitä että jos kerran alkumanner on ollut yhtenäinen ja koko muu palleron pinta vettä, niin kuinka planeetan paino silloin olisi jakautunut?? Ennen ajateltiin aurinkokunnan olevan paikallaan avaruudessa, omalla kohdallaan linnunradalla. Nykyäänhän ajatellaan linnunradan kiitävän huimaa vauhtia halki avaruuden ja meidän kiertävän omaa aurinkoamme taseisen kehän sijasta spiraalina halki avaruuden. Tämä sopii myös ajatusmalliin siitä että avaruus laajenee jatkuvasti, joten tämä kiertoliike on jatkunut alkuräjähdyksestä lähtien.
Tähtien, eli aurinkojen, kohdalla on tiedostettu niiden elinkaari johon kuuluu tähden kasvaminen ennen luhistumista ja muuttumista mustaksi aukoksi. Mutta kukaan ei ole tuonut julki ajatusta siitä kuinka planeetatkin voivat kasvaa. Pari päivää sitten katsoin Prisman jakson Maan ydin (suosittelen). Ohjelmassa kerrottiin kuinka seismologit päättelivät maan sisuksissa olevan sulan magmakerroksen sisällä vielä kiinteän metalliytimen. Ohjelmassa esitettiin ajatus siitä kuinka maapallo olisikin törmännyt toisen planeettaan josta syystä olisi sitten syntynyt tuo magmakerros yhteentörmäyksen aiheuttamassa räjähdyksessä. Mietin jälleen kerran miten tuo voisi olla mahdollista planeetan pyörimisliikettä ja tasapainoa ajatellen? Olisiko siis niin että alkumanner olisi se mikä on jäänyt jäljelle alkuperäisestä maasta törmäyksen yhteydessä? Mietin mahdollisuutta olisiko tuo voinut olla myös se hetki jolloin dinosaurukset ovat menettäneet henkensä??
Jostain syystä kaikissa malleissa oletetaan maapallon olleen aina saman kokoinen. Omassa pohdiskelussani mietin kuitenkin pyörinnän aiheuttaman keskipakovoiman tuottamaa laajenemista. Jokainen kakarana pyöritetty tietää kuinka pyörivä liike pyrkii viemään keskustasta ulospäin. Olisiko siis voinut olla niin että maapallo olisikin alkuun ollut vain Pangean kokoinen (ehkä siis kuun kokoinen) pallero aurinkoa kiertämässä? Olisiko sitten voinut tapahtua törmäys toisen möhkäleen kanssa? Olisiko kuu voinut tuolloin irtaantua maasta? Olisiko tuo törmäys voinut aiheuttaa sen että oli riittävästi painetta vapauttamaan maapallolle vettä ringwoodiitista ja sen seurauksena syntynyt ensimmäiset eliöt jotka elivät anaerobisessa ympäristössä.. Olisko tuo törmäys ollut se joka sai magmakerroksen omaan pyörintäänsä maan sisuksiin ja se joka ravisti mannerlaatat irti toisistaan ja liikkeeseen? Tulivuoret selittivät osaltaan sen miksi laatat olisivat eri aikaan liikkuneet eri suuntiin ja välillä törmäilleet toisiinsa synnyttäen suuret vuoristot. Se mikä mieltäni vielä(kin) ajatuksessa häiritsee on Tyyni valtameri. Miksi toinen puoli planeetasta on vettä? Miten se vaikuttaa taas tähän tasapainoon pyörimisliikkeessä? Vai olisiko niin että Tyynen valtameren alue on se johon on sitten osunut dinosaurukset tappanut astroidi? Onhan hyvin todennäköistä että maapallo on kokenut historiansa aikana parikin isompaa yhteentörmäystä avaruuden halki matkaavien kappaleiden kansssa..
Aivoihini sattuu pelkän ajatuksen pyörittely. Mutta vielä enemmän sattuu se mahdollisuus että olenko ainoa jolle on tullut mieleen mahdollisuus että maapallo on alkujaan pienempi kuin nykyään. Nyt ajatus on kuitenkin purettu muhimaan nettiin.. joten ehkä joku osaa selittää minulle miten tämä asia oikeasti on..
lauantaina, tammikuuta 11, 2014
Muutosten pyörteissä
Tänään selailin pitkästä aikaa kaikkia blogejani. Muistelin mennyttä ja peilasin tunteita nykyhetkeen. Silmiini osui jälleen tuo Pablo Nerudan runo "Kuolee hitaasti hän". Päätin että siitä tulee tämän vuoden teemani. Vuoden 2014 teema on olla kuolematon!
Pate Mustajärvi laulaa eräässä biisissä Minä elän vieläkin! Niin elän minäkin. Tiedostan entistä selvemmin mitä haluan elämältä. Osa asioista on sellaisia että tiedän kuinka ne toteutuvat. Osa on taas sellaisia etten tiedä kuinka tuo tulee toteutumaan, mutta tiedän myös sen ettei minun tässä vaiheessa tarvitse tietääkään kuin se yksi askel kohti sitä suuntaa. Yksi askel johtaa seuraavaan jne jne. Ja toivottavasti joku päivä huomaan eläväni juuri sitä elämää jota tänään haaveilen. Näinhän on tavallaan käynyt tähänkin asti. Jotain jota olen haaveillut on monen mutkan kautta lopulta päätynyt elämääni. Usein ei todellakaan sillä tavoin kuin olen aikanaan asiasta haaveillessa kuvitellut, mutta toteutuen kuitenkin ja monasti vielä mielenkiintoisemmin kuin alkujaan ajattelin.
Kävin vuodenvaihteessa läpi jonkin asteisen burn outin. Liikaa stressiä, liikaa ahdistusta, liian kovat kierrokset. Pidin pitkän joululoman ja rentouduin. Nyt olo tuntuu taas hyvältä. Alkavan vuoden tavoitteet ovat selkeänä mielessä ja tiedän millaisia askeleita niitä kohden on otettava.
Kaiken kaikkiaan voin sanoa, kuten niin usein ennenkin, I Love My Life! Ja ne epäkohdat joita elämässä on, on sellaisia joiden kohdalta en alennu asioita valittelemaan vaan tiedän mitä asioille tulee tehdä, ja tulen myös tekemään. Tästä tulee merkityksellinen ja muutoksellinen vuosi.
Pate Mustajärvi laulaa eräässä biisissä Minä elän vieläkin! Niin elän minäkin. Tiedostan entistä selvemmin mitä haluan elämältä. Osa asioista on sellaisia että tiedän kuinka ne toteutuvat. Osa on taas sellaisia etten tiedä kuinka tuo tulee toteutumaan, mutta tiedän myös sen ettei minun tässä vaiheessa tarvitse tietääkään kuin se yksi askel kohti sitä suuntaa. Yksi askel johtaa seuraavaan jne jne. Ja toivottavasti joku päivä huomaan eläväni juuri sitä elämää jota tänään haaveilen. Näinhän on tavallaan käynyt tähänkin asti. Jotain jota olen haaveillut on monen mutkan kautta lopulta päätynyt elämääni. Usein ei todellakaan sillä tavoin kuin olen aikanaan asiasta haaveillessa kuvitellut, mutta toteutuen kuitenkin ja monasti vielä mielenkiintoisemmin kuin alkujaan ajattelin.
Kävin vuodenvaihteessa läpi jonkin asteisen burn outin. Liikaa stressiä, liikaa ahdistusta, liian kovat kierrokset. Pidin pitkän joululoman ja rentouduin. Nyt olo tuntuu taas hyvältä. Alkavan vuoden tavoitteet ovat selkeänä mielessä ja tiedän millaisia askeleita niitä kohden on otettava.
Kaiken kaikkiaan voin sanoa, kuten niin usein ennenkin, I Love My Life! Ja ne epäkohdat joita elämässä on, on sellaisia joiden kohdalta en alennu asioita valittelemaan vaan tiedän mitä asioille tulee tehdä, ja tulen myös tekemään. Tästä tulee merkityksellinen ja muutoksellinen vuosi.
perjantaina, kesäkuuta 14, 2013
Erakko
Viihdyn nykyään enemmän ja enemmän yksin. Netti, lähinnä siis facebook, antaa rittävästi mahdollisuuksia ylläpitää sosiaalisia yhteyksiä ja vain harvoin kaipaan työn lisäksi toisten ihmisten seuraa. Minulla on ne muutama läheinen ystävä joihin pidän yhteyttä satunnaisesti myös sähköpostien tai fb-viestien ulkopuolella. Perheeseen olen yhteydessä oikeastaan vain tarpeen vaatiessa. En soittele kenellekkään vain kyselläkseni mitä kuuluu (johtuu osin siitä että näen kyllä naamakirjasta julkiset kuulumiset), luotan siihen että jos jotakin tietämisen arvoista ilmenee, se kerrotaan minulle kyllä. Ja toki vastaavasti informoin kyllä jos on jotain oleellista tietämisen arvoista omassa elämässäni.
Joskus nuorempana vietin tuntikausia puhelimessa jaaritellen ystävien ja sukulaisten kanssa niitä näitä. Nykyään kun joudun hoitamaan työssä asioita puhelimessa, olen huomannut puheluhaluni vähentyneen huomattavasti. Tämä erakoitumiseni ei tarkoita sitä ettenkö välittäisi. Välitän perheestä ja ystävistä kyllä, ja pyrin voimavarojeni mukaan olemaan olemassa aina heidän tarvitessa minua. Saatan kyllä soittaa jos intuitioni antaa vinkkiä siitä että minua kaivataan. Jos ei anna, luotan että elämänsä on mallillaan.
Sain tänään haukut siitä että soitan vain silloin jos tarvitsen jotakin. Se voi olla totta. Haukut tulivat ihmiseltä jota en itse ole valinnut lähipiiriini, vaan hän on tullut "välttämättömänä" pahana. Aikanaan, silloin kun tutustuimme, ajattelin että meillä olisi voinut olla jotain yhteistä ja satunnaisesti olemme viettäneetkin kivoja hetkiä yhdessä, mutta kuten tänään en vain jaksanut kuunnella kun luurin toisesta päästä kuuli puhuvan kuningas alkoholin.. Kun huomautin asiasta, että minullekin voi soittaa ihan selvinpäin olin jälleen kerran vittumainen akka.
En voi sille mitään että sitä mukaa kun oma alkoholin kulutus on vähentynyt todella minimalistiseksi, en yksinkertaisesti jaksa enää kuunnella kännisten höpinöitä. Jos minulle ei voi sanoa selvinpäin sitä että olisi joskus kiva kuulla mitä kuuluu, voi sen jättää sanomatta myös alkoholin vaikutuksen alaisena.
Taisipa juuri muuttua juhannuksen suunnitelmat, en taida tuon keskustelun jälkipuintia jaksaa läpikäydä mökillä...
Joskus nuorempana vietin tuntikausia puhelimessa jaaritellen ystävien ja sukulaisten kanssa niitä näitä. Nykyään kun joudun hoitamaan työssä asioita puhelimessa, olen huomannut puheluhaluni vähentyneen huomattavasti. Tämä erakoitumiseni ei tarkoita sitä ettenkö välittäisi. Välitän perheestä ja ystävistä kyllä, ja pyrin voimavarojeni mukaan olemaan olemassa aina heidän tarvitessa minua. Saatan kyllä soittaa jos intuitioni antaa vinkkiä siitä että minua kaivataan. Jos ei anna, luotan että elämänsä on mallillaan.
Sain tänään haukut siitä että soitan vain silloin jos tarvitsen jotakin. Se voi olla totta. Haukut tulivat ihmiseltä jota en itse ole valinnut lähipiiriini, vaan hän on tullut "välttämättömänä" pahana. Aikanaan, silloin kun tutustuimme, ajattelin että meillä olisi voinut olla jotain yhteistä ja satunnaisesti olemme viettäneetkin kivoja hetkiä yhdessä, mutta kuten tänään en vain jaksanut kuunnella kun luurin toisesta päästä kuuli puhuvan kuningas alkoholin.. Kun huomautin asiasta, että minullekin voi soittaa ihan selvinpäin olin jälleen kerran vittumainen akka.
En voi sille mitään että sitä mukaa kun oma alkoholin kulutus on vähentynyt todella minimalistiseksi, en yksinkertaisesti jaksa enää kuunnella kännisten höpinöitä. Jos minulle ei voi sanoa selvinpäin sitä että olisi joskus kiva kuulla mitä kuuluu, voi sen jättää sanomatta myös alkoholin vaikutuksen alaisena.
Taisipa juuri muuttua juhannuksen suunnitelmat, en taida tuon keskustelun jälkipuintia jaksaa läpikäydä mökillä...
sunnuntaina, kesäkuuta 09, 2013
20 vuotta sitten..
Melko tarkalleen 20 vuotta sitten painoimme valkolakin päähän ja katse suorana suuntasimme kohti elämää. Nyt tuo porukka kerääntyi ensimmäisen kerran viettämään aikaa yhdessä Inkalan kartanolle Hämeenlinnaan. Oli ihana huomata etteivät nämä ihmiset olleet muuttuneet vuosien mittaan juurikaan. Ulkomuodossa oli toki muutoksia, osa oli laihtunut, osa lihonut, hiusten väri ja pituus vaihdellut, mutta jokaisen tunnisti kyllä selkeästi paikalle saapuessa, ja olisi tunnistanut kyllä ihan kadulla kohdatessa.
Minä olin varmaan se porukan ulkopuolisin, useat tuntuivat pitävän yhteyttä muodossa tai toisessa, oma yhteydenpitoni oli jokseenkin vain naamakirjan kautta saamaani tietoa heidän elämästään ja oman elämäni jakamista. Mutta silti, en kokenut olevani ulkopuolisempi kuin koskaan ennenkään. Meillä oli hyvä henki kuten oli silloin 20 vuotta sitten. Nauroimme aivan samoille jutuille kuin silloinkin ja selkeästi näki myös sen että ne vanhat roolit joita silloin joskus olimme ottaneet, ne löytyivät jälleen hyvässä hengessä. Ne ketkä silloin joskus olivat eniten äänessä, olivat sitä nytkin. Ne ketkä hiljaisina kuuntelivat, kuuntelivat nytkin. Asioita jaettiin yhtä auliisti kuin ennenkin ja tietyt salaisuudet vaiettiin kuten ennenkin. Oli kuin 20 vuotta olisi pyyhkäisty pois kertapyyhkäisyllä.
Mietin kotiin ajaessani kuinka tyytyväinen omaan elämääni olin. Olin valinnut oman tieni, ja vaikka reittini ja alani oli varsin erilainen kuin muilla, huomasin silti omaksuneeni samoja periaatteita elämään. Moni tuntui elävän etsien jotakin, omaa polkuaan, omaa uskoaan. Siinäkin mielessä koin olevani onnellisessa asemassa, toisin kuin muille, minulle ei oltu koko ikääni julistettu kuinka tulisi uskoa ja elämäni sen suhteen elää. Vaikka olin kolme vuotta "kokeillut" heille valmiiksi pureksittuna tarjoiltua uskonkappaletta, ei se ollut tarttunut minuun. Myöhemmällä iällä olin toki nähnyt ne asiat jotka tuossa uskossa olivat fiksuja ja loogisesti perusteltuja asioita. Ne olivat sellaisia joita olin toki nykyiseen elämääni noukkinut, mutten painottanut niiden uskonnollista taustaa, ne olivat terveyttäni ja hyvinvointiani edistäviä ja näin hyviä. Se uskon kokonaisuus jonka olin elämääni rakentanut oli sellainen joka teki minusta vahvan, sellaisen jonka ei tarvinnut epäröidä ja kyseenalaistaa. Vahvan myös siinä mielessä, että muiden kertoessa "kääntymyksestään" juutalaisuuteen tai luterilaisuuteen, ei minun tarvinnut kertoa mihin ja miten uskon. Ei sillä että se olisi ollut salaisuus, ei se ollut. En vain kokenut tarvetta puolustella tai julistaa. Jos joku olisi kysynyt, olisin toki kertonut.
Olin myös tyytyväinen lapsettomuuteeni. Se oli ollut oma tietoinen valinta. Vaikka ajoittain toki mielessä häivähti ajatus siitä millainen tyttärestäni tai pojastani voisi kasvaa, mutta tuo ajatus kaikkosi hyvinkin nopeasti. Minä sain nähdä kasvun ja kehityksen ihmeen työssäni ja koirissani, sekä tietysti omassa henkilökohtaisessa kasvussani. SE oli se tärkein, ja ehkä sen seuraaminen tekikin elämästäni niin onnellisen. Näin muutoksen ja nautin sen seuraamisesta. Olin onnellinen näistä pienistä suloisista hetkistä elämässäni. Ja mikä tärkeintä, nyt tiesin myös sen mihin olin matkalla.
Kriisit ovat ohi! Zeta tietää mihin elämäänsä haluaa kuljettaa!
Minä olin varmaan se porukan ulkopuolisin, useat tuntuivat pitävän yhteyttä muodossa tai toisessa, oma yhteydenpitoni oli jokseenkin vain naamakirjan kautta saamaani tietoa heidän elämästään ja oman elämäni jakamista. Mutta silti, en kokenut olevani ulkopuolisempi kuin koskaan ennenkään. Meillä oli hyvä henki kuten oli silloin 20 vuotta sitten. Nauroimme aivan samoille jutuille kuin silloinkin ja selkeästi näki myös sen että ne vanhat roolit joita silloin joskus olimme ottaneet, ne löytyivät jälleen hyvässä hengessä. Ne ketkä silloin joskus olivat eniten äänessä, olivat sitä nytkin. Ne ketkä hiljaisina kuuntelivat, kuuntelivat nytkin. Asioita jaettiin yhtä auliisti kuin ennenkin ja tietyt salaisuudet vaiettiin kuten ennenkin. Oli kuin 20 vuotta olisi pyyhkäisty pois kertapyyhkäisyllä.
Mietin kotiin ajaessani kuinka tyytyväinen omaan elämääni olin. Olin valinnut oman tieni, ja vaikka reittini ja alani oli varsin erilainen kuin muilla, huomasin silti omaksuneeni samoja periaatteita elämään. Moni tuntui elävän etsien jotakin, omaa polkuaan, omaa uskoaan. Siinäkin mielessä koin olevani onnellisessa asemassa, toisin kuin muille, minulle ei oltu koko ikääni julistettu kuinka tulisi uskoa ja elämäni sen suhteen elää. Vaikka olin kolme vuotta "kokeillut" heille valmiiksi pureksittuna tarjoiltua uskonkappaletta, ei se ollut tarttunut minuun. Myöhemmällä iällä olin toki nähnyt ne asiat jotka tuossa uskossa olivat fiksuja ja loogisesti perusteltuja asioita. Ne olivat sellaisia joita olin toki nykyiseen elämääni noukkinut, mutten painottanut niiden uskonnollista taustaa, ne olivat terveyttäni ja hyvinvointiani edistäviä ja näin hyviä. Se uskon kokonaisuus jonka olin elämääni rakentanut oli sellainen joka teki minusta vahvan, sellaisen jonka ei tarvinnut epäröidä ja kyseenalaistaa. Vahvan myös siinä mielessä, että muiden kertoessa "kääntymyksestään" juutalaisuuteen tai luterilaisuuteen, ei minun tarvinnut kertoa mihin ja miten uskon. Ei sillä että se olisi ollut salaisuus, ei se ollut. En vain kokenut tarvetta puolustella tai julistaa. Jos joku olisi kysynyt, olisin toki kertonut.
Olin myös tyytyväinen lapsettomuuteeni. Se oli ollut oma tietoinen valinta. Vaikka ajoittain toki mielessä häivähti ajatus siitä millainen tyttärestäni tai pojastani voisi kasvaa, mutta tuo ajatus kaikkosi hyvinkin nopeasti. Minä sain nähdä kasvun ja kehityksen ihmeen työssäni ja koirissani, sekä tietysti omassa henkilökohtaisessa kasvussani. SE oli se tärkein, ja ehkä sen seuraaminen tekikin elämästäni niin onnellisen. Näin muutoksen ja nautin sen seuraamisesta. Olin onnellinen näistä pienistä suloisista hetkistä elämässäni. Ja mikä tärkeintä, nyt tiesin myös sen mihin olin matkalla.
Kriisit ovat ohi! Zeta tietää mihin elämäänsä haluaa kuljettaa!
lauantaina, heinäkuuta 07, 2012
Tuhansia kilometrejä
Tämä on ollut erilainen kesä. Tai siis edelleen yritän asennoitua siihen että kesä on vasta alussa vaikka nyt mennäänkin jo heinäkuun puolella. Tämä on itseasiassa se viikonloppu jolloin kesä on yleensä parhaassa vauhdissa. Niin se on nytkin. Tänä viikonloppuna on Sulkavan soudut, Ruisrock, Hangon regatta ja Alastaron kiihdytysajot. Neljä keskeisen kesän tärkeintä tapahtumaa. Regatassa tai Alastarolla en itse ole koskaan ollut. Soutujen ja Ruisrockin välillä olen moneen otteeseen joutunut arpomaan. Tänä vuonna valitsin (taas) jättäväni kaikki vaihtoehdot väliin. Ratkaisu tuntuu hyvältä, vaikka olisihan se ollut kiva nähdä Nightwish suomen kesäyössä...
Niin, tämän kesän teemaksi voi oikeastaan sanoa kilometrit. En ole juurikaan pysynyt paikallani. Toukokuun lopussa alkoi se varsinainen ajorumba käynnillä Kuopiossa. Tietysti samalla reissulla poikkesin myös Sulkavalla, kun nyt kerran sillä suunnalla olin... Kesäkuun alussa oli sitten vuorossa eurooppa-tournee Alfan kanssa. Lisää tuosta reissusta löytyy Alfan blogista. Ja tuolta palattuani oli sitten taas aika käydä (auton korjautuksen jälkeen) Kuopio-Sulkava tournee.Laskeskelin tuossa äkkipäätä että kilometrejä on kertynyt ratin takana parille kuukaudelle yli 7000.. Ei siis ihme että selässäni on kohta joka säteilee kylmänä pisteenä aina kun istun autoon.. Täytyisi varmaan kaivaa esiin jälleen joku meridiaani-kartta ja katsoa mihin tuo liittyy ja mtä kehoni minulle haluaa kertoa. Onko sillä jotakin muutakin asiaa kuin se että autossa istumista voisi vähän vähentää...
No se mikä kaikkein hulluinta tässä runsaassa autossa istuskelussa, aloin jo suunnitella sitä että jos asiat nyt menevät kuten toivon ja odotan niiden menevän, voisi ensi kesänä ottaa auton ja rundata läpi euroopan Kreikkaan asti.. Jos koko kesän viettäisi tien päällä.. Se olisi varsin ihana ajatus...
Niin, tämän kesän teemaksi voi oikeastaan sanoa kilometrit. En ole juurikaan pysynyt paikallani. Toukokuun lopussa alkoi se varsinainen ajorumba käynnillä Kuopiossa. Tietysti samalla reissulla poikkesin myös Sulkavalla, kun nyt kerran sillä suunnalla olin... Kesäkuun alussa oli sitten vuorossa eurooppa-tournee Alfan kanssa. Lisää tuosta reissusta löytyy Alfan blogista. Ja tuolta palattuani oli sitten taas aika käydä (auton korjautuksen jälkeen) Kuopio-Sulkava tournee.Laskeskelin tuossa äkkipäätä että kilometrejä on kertynyt ratin takana parille kuukaudelle yli 7000.. Ei siis ihme että selässäni on kohta joka säteilee kylmänä pisteenä aina kun istun autoon.. Täytyisi varmaan kaivaa esiin jälleen joku meridiaani-kartta ja katsoa mihin tuo liittyy ja mtä kehoni minulle haluaa kertoa. Onko sillä jotakin muutakin asiaa kuin se että autossa istumista voisi vähän vähentää...
No se mikä kaikkein hulluinta tässä runsaassa autossa istuskelussa, aloin jo suunnitella sitä että jos asiat nyt menevät kuten toivon ja odotan niiden menevän, voisi ensi kesänä ottaa auton ja rundata läpi euroopan Kreikkaan asti.. Jos koko kesän viettäisi tien päällä.. Se olisi varsin ihana ajatus...
tiistaina, toukokuuta 01, 2012
Itsemurhaa
Viime aikoina elämä ei ole tosiaan kohdellut silkkihanskoin. Otsikosta huolimatta en ole ollut täällä viiltämässä ranteita auksi, päinvastoin.
Ympärillä tuntuu olevan taas masennusta muodossa jos toisessa. Omalla kohdalla onneksi tuo ilmenee nykyään masennusta useammin vitutuksena. Ja silloin kun vituttaa asioille myös tekee jotain. Ainakin yleensä..
Mediassa on ollut myös paljon puhetta itsemurhista, samoin kuin murha-itsemurhista. En nyt ala pohtimaan näitä massamurhaajia jotka lopuksi ovat päästäneet itsensä päiviltään. Ne ovat oma lukunsa ja kaukana siitä tilanteesta jossa itsemurhaaja kokee olevansa ahdistettu nurkkaan vailla muuta pakotietä.
Voin myöntää joskus miettineeni itsemurhaa kun taloudellinen tilanteeni on ollut täysin retuperällä. Samoin kun ihmissuhteet mättävät ja varsinkin silloin kun masennus valtasi mielen ja millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Nykyään ei taloudellinen katastrofi ole mikään syy edes harkita itsemurhaa. Raha on vain rahaa, sitä on tai sitä ei ole, aina tilanteesta kuitenkin selviää. Ihmissuhteetkaan eivät ole enää sellaisia jotka saisivat minut niin pahasti epätasapainoon että olisin valmis riistämään henkeni. Toisin kuitenkin oli aikanaan.
Miksi niin moni päätyy itsemurhaan ja miksi minä en sitten koskaan tehnyt sitä? Mietin lukemattomia eri tapoja miten sen voisin tehdä. Juna ja rekka olivat ehdottomasti pois laskuista, sillä en halunnut vastapuolen joutuvan elämään itsesyytösten kanssa. Lääkkeet olivat mielestäni helpoin vaihtoehto, hukuttautumiseen tai hirttoon en pystyisi ja aseen kanssa olisi vaara että jäisi vihannekseksi. Niin, miksi en sitten koskaan tehnyt sitä vaikka harkitsin? Yksinkertaisesti siksi että mietin liikaa muita. Millaista harmia ja murhetta tuottaisin perheelle ja läheisille. Kuka joutuisi löytämään minut? Vaikka joskus ryvin "kukaan-ei-rakasta-minua" itsesäälissä, tiesin kuitenkin aina perheeni ja sukuni välittävän, tai ainakin murehtivan sitten omasta maineestaan.. No sanotaan se nyt ihan rehellisesti, olin pelkuri. Välillä sekin on riittävän hyvä syy elää seuraavaan päivään...
Ympärillä tuntuu olevan taas masennusta muodossa jos toisessa. Omalla kohdalla onneksi tuo ilmenee nykyään masennusta useammin vitutuksena. Ja silloin kun vituttaa asioille myös tekee jotain. Ainakin yleensä..
Mediassa on ollut myös paljon puhetta itsemurhista, samoin kuin murha-itsemurhista. En nyt ala pohtimaan näitä massamurhaajia jotka lopuksi ovat päästäneet itsensä päiviltään. Ne ovat oma lukunsa ja kaukana siitä tilanteesta jossa itsemurhaaja kokee olevansa ahdistettu nurkkaan vailla muuta pakotietä.
Voin myöntää joskus miettineeni itsemurhaa kun taloudellinen tilanteeni on ollut täysin retuperällä. Samoin kun ihmissuhteet mättävät ja varsinkin silloin kun masennus valtasi mielen ja millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Nykyään ei taloudellinen katastrofi ole mikään syy edes harkita itsemurhaa. Raha on vain rahaa, sitä on tai sitä ei ole, aina tilanteesta kuitenkin selviää. Ihmissuhteetkaan eivät ole enää sellaisia jotka saisivat minut niin pahasti epätasapainoon että olisin valmis riistämään henkeni. Toisin kuitenkin oli aikanaan.
Miksi niin moni päätyy itsemurhaan ja miksi minä en sitten koskaan tehnyt sitä? Mietin lukemattomia eri tapoja miten sen voisin tehdä. Juna ja rekka olivat ehdottomasti pois laskuista, sillä en halunnut vastapuolen joutuvan elämään itsesyytösten kanssa. Lääkkeet olivat mielestäni helpoin vaihtoehto, hukuttautumiseen tai hirttoon en pystyisi ja aseen kanssa olisi vaara että jäisi vihannekseksi. Niin, miksi en sitten koskaan tehnyt sitä vaikka harkitsin? Yksinkertaisesti siksi että mietin liikaa muita. Millaista harmia ja murhetta tuottaisin perheelle ja läheisille. Kuka joutuisi löytämään minut? Vaikka joskus ryvin "kukaan-ei-rakasta-minua" itsesäälissä, tiesin kuitenkin aina perheeni ja sukuni välittävän, tai ainakin murehtivan sitten omasta maineestaan.. No sanotaan se nyt ihan rehellisesti, olin pelkuri. Välillä sekin on riittävän hyvä syy elää seuraavaan päivään...
sunnuntaina, huhtikuuta 29, 2012
Ahdistus ja onni
Olen viimeisen neljän vuoden aikana käynyt läpi melkoisen metamorfoosin. Tiedostan ja tunnen itseni entistä selkeämmin. Tämä muutos on antanut myös entistä enemmän vastuuta itsestäni, teoistani ja ennenkaikkea reagoinneistani. Ei ole kauankaan siitä kun elin uhrin osassa. Oli niin helppo syyttää kaikkia muita siitä jos minulla oli huono olo, jos asiat eivät menneet kuten halusin ja jos koin että elämä potkii päähän.
Vaati paljon itseltä marssia sen peilin äärelle ja tuijottaa syyllistä ja vastuullista silmiin. Hyväksyä se tosiasia että oli vain ja ainoastaan minusta kiinni millaiseksi päiväni muodostuivat, millaisten olotilojen kanssa elämääni elin. Nykyään elämä koostuu pääsääntöisesti hyvistä hetkistä, mutta toki niitä huonojakin mukaan mahtuu..
Olin keskiviikkona kuuntelemassa Pa Joofin luennon muutoksesta ja energiasta. Tapahtuman yhteydessä saimme tehtävän piirtää elämän pyörän (Wheel of Life) johon merkittiin sitten millä tasolla elämämme mikäkin osa-alue oli. Huomasin jälleen kerran että olin varsin onnellinen elämästäni. Ihmissuhteet, työt, ajankäyttö, terveys olivat mm niitä osa-alueita joille annoin pääsääntöisesti arvosanan 9 tai 10. Eikä huonoimmatkaan osat saaneet huonompaa arvosanaa kuin 7. Kaikki olivat asioita joihin vain minä saatoin vaikuttaa. Eivät ihmiset ympärilläni kohtele minua sen huonommin tai paremmin kuin itse annan heidän tehdä. Ei työni ole sen palkitsevampi tai stressaavampi kuin itse päätin sen olevan eikä rahatilanteeni ollut sen huonompi tai parempi kuin mihin itse tähtäsin. Ymmärsin oman onnellisuuteni todellisen ytimen siinä vaiheessa kun pyörää purkaessa osuin kohdalle sellaisen ihmisen kanssa jonka pyörän keskiarvo oli alle 7 ja moni osa-alue oli jäänyt tyhjäksi kun hän ei osannut tai halunnut antaa niille arvosanaa. Mielenkiintoisinta sinänsä oli se että juuri ne tyhjät kohdat olivat niitä jotka omassa pyörässäni olivat täysiä kymppejä.
Eräs paikalla oleva mies käytti puheenvuoron kertoen että hän halusi elämästään onnellisempaa. Että hän oli tavoitellut elämässä sitä, tätä tai tuota. Nyt hän aikoi keskittyä siihen mikä tekisi hänet onnellisemmaksi. Pa kysyi mikä sitten tekisi hänet onnelliseksi? Mies ei tiennyt, mutta siihen hän aikoi nyt keskittyä. Istuin hiljaa paikallani ja ajattelin kuinka onnekas omalla kohdallani olinkaan. Olin oppinut sen että onnellisuus ei riippunut siitä mitä sinulla oli tai mitä halusit. Onnellisuus joko oli tai ei ollut. Se oli valinta. Meillä oli vain tämä hetki. Meidän oli oltava onnellisia tässä hetkessä voidaksemme olla onnellisia huomennakin.
Ei minun elämäni ole täydellistä. Minäkin koen huonoja hetkiä: ahdistusta, kärsimystä, surua. Minäkin sairastan joskus. Minuakin vituttaa välillä arki ja jopa minä turhaudun välillä asiakkaisiin, työkavereihin ja jopa ystäviini, perheestä puhumattakaan. Mutta, se mikä omassa onnellisuudessani on oleellisinta on se, että tiedostan jokaisen tunnetilan olevan täysin omassa vallassani. Todellisuuteni on sellainen millaisena sen haluan kokea. Yleensä se vaihe jolloin koen harmia ja vastoinkäymisiä on juuri se hetki jolloin en ole elänyt tässä ja nyt. En ole keskittynyt tähän hetkeen vaan olen joko takertunut menneseen tai elänyt tulevien mahdollisten vaihtoehtojen mukaan.
Lauantaina kotiin palatessa ajoimme epäonnisen koiraepisodin toisen osapuolen talon ohi. Tunsin talon nähdessäni jälleen ahdistuksen ja pelon. En pelännyt enää tuon pikkukoiran puolesta, sillä tiesin sen toipuneen hyvin. Enkä pelännyt enään virkavallan tuomiota asiaan, se puoli oli saatettu päätökseen jo. Mitä sitten pelkäsin. Miksi koin ahdistavan puristavan tunteen rinnassani jopa niin voimakkaana että harkitsin ajoreitin muuttamista kiertäväksi toista kautta jottei tarvitsisi nähdä tuota taloa, saati sitten sen asukkeja?
Järkeni sanoi että naapurilla oli oikeus reagoida kuten hän halusi tapahtuneeseen. Miksi sitten koin tulleeni väärin kohdelluksi? Miksi lietsoin mielessäni pelkoa ja vihaa heitä kohtaan? He olivat keränneet nimilistaa meitä vastaan, so what? Miksi minulle oli niin tärkeää saada hyväksyntä ja "kiitos" siitä että hoidin asian kunnialla? Miksi kaikki muu kuin hyväksyntä tuntui ahdistavalta ja loukkaavalta. Kyse ei oikeasti ollut siitä mitä naapuri teki tai jätti tekemättä, sanoi tai jätti sanomatta. Miksi minä reagoin näin? Osasin jo kääntää monet asiat, jotka ennen nostivat tunnemyrskyn sisälläni, mielessäni hyväksi tai merkityksettömäksi. Parkkisakko tai työjutun peruuntuminen ei enää ollut maailmaani musertava asia. En enää syyttänyt muita osapuolia tällaisista epäonnistumisista vaan tiesin että loppuviimeksi minä olin aina se vastuullinen. En sano syyllinen, sillä kun ei ollut uhria ei ollut myöskään syyllistä, oli vain vastuullinen osapuoli. Mutta miksi nyt tunsin tuon puristavan pelon joka kerta kun ajatukseni kääntyivät koiran perheeseen? Miksi ajatuksissani käynnistyi heti nauha jolla rakentelin puolustusta, oikeutin omia mielipiteitäni ja hyökkäsin heitä vastaan. En ollut sodassa naapurin kanssa. En oikeasti tarvinnut HEIDÄN anteeksiantoaan. Minun piti hyväksyä asia ja antaa ITSELLENI anteeksi. Minä olin rakentanut ympärilleni tämän ahdistavan muurin. Minä olin juurruttanut sisääni sen pelon että heidän taholtaan tulee jotakin uutta negatiivista, jotakin joka vetää taas maton jalkojeni alta. He eivät hautoneet kostoa minulle, haudoin sitä itse itselleni. Miksi?
Kun kirjoitan tätä, tunnen kuinka pelko ja ahdistus valuvat kyyneleinä pitkin poskiani. Tunnen kuinka asian käsittelyn aloittaminen kirjoittamalla nosti ensin saman pelon esiin sisuksistani. Ahdistava vanne puristui rintani ympärille, kuristi kurkkuani ja teki oloni epämukavaksi. Nyt kyyneleiden kuivuttua poskilleni tunnen voivani hengittää vapaasti. Naapurin ajattelu ei nosta samaa kauhua pintaan. En vieläkään tiedä mitä mielessäni ja tunnetasolla oikeasti tapahtui. En koe erityisesti antaneeni itselleni anteeksi, se riitti että tiedostin tuon tunteen nousevan itsestäni, ei naapuristani. He olivat vain se peili joka heijasti itsessäni, omissa sisuksissani olevan pelon ja tuskan. Joku viisas on joskus sanonut että ei ole peilin vika jos naama on vino. Se päti jälleen tähänkin asiaan. Ei ollut naapurin vika että hän heijasti pahan oloni, näytti sen minulle.
Olin jälleen onnellinen. Onnellinen siitä että olin saanut oppia jotain uutta itsestäni. Kehitys tapahtuu vain epämukavuus-vyöhykkeellä. Jälleen kerran.Tuska jonka tunsin kumpuavan sisältäni antoi minulle työkalun. En tietenkään toivonut vastaavan koskaan enään toistuvan, mutta olin onnellinen että olin käynyt tämän läpi, kaikkine vaiheineni ja olin saanut oppia tästä. Kiitos!
Vaati paljon itseltä marssia sen peilin äärelle ja tuijottaa syyllistä ja vastuullista silmiin. Hyväksyä se tosiasia että oli vain ja ainoastaan minusta kiinni millaiseksi päiväni muodostuivat, millaisten olotilojen kanssa elämääni elin. Nykyään elämä koostuu pääsääntöisesti hyvistä hetkistä, mutta toki niitä huonojakin mukaan mahtuu..
Olin keskiviikkona kuuntelemassa Pa Joofin luennon muutoksesta ja energiasta. Tapahtuman yhteydessä saimme tehtävän piirtää elämän pyörän (Wheel of Life) johon merkittiin sitten millä tasolla elämämme mikäkin osa-alue oli. Huomasin jälleen kerran että olin varsin onnellinen elämästäni. Ihmissuhteet, työt, ajankäyttö, terveys olivat mm niitä osa-alueita joille annoin pääsääntöisesti arvosanan 9 tai 10. Eikä huonoimmatkaan osat saaneet huonompaa arvosanaa kuin 7. Kaikki olivat asioita joihin vain minä saatoin vaikuttaa. Eivät ihmiset ympärilläni kohtele minua sen huonommin tai paremmin kuin itse annan heidän tehdä. Ei työni ole sen palkitsevampi tai stressaavampi kuin itse päätin sen olevan eikä rahatilanteeni ollut sen huonompi tai parempi kuin mihin itse tähtäsin. Ymmärsin oman onnellisuuteni todellisen ytimen siinä vaiheessa kun pyörää purkaessa osuin kohdalle sellaisen ihmisen kanssa jonka pyörän keskiarvo oli alle 7 ja moni osa-alue oli jäänyt tyhjäksi kun hän ei osannut tai halunnut antaa niille arvosanaa. Mielenkiintoisinta sinänsä oli se että juuri ne tyhjät kohdat olivat niitä jotka omassa pyörässäni olivat täysiä kymppejä.
Eräs paikalla oleva mies käytti puheenvuoron kertoen että hän halusi elämästään onnellisempaa. Että hän oli tavoitellut elämässä sitä, tätä tai tuota. Nyt hän aikoi keskittyä siihen mikä tekisi hänet onnellisemmaksi. Pa kysyi mikä sitten tekisi hänet onnelliseksi? Mies ei tiennyt, mutta siihen hän aikoi nyt keskittyä. Istuin hiljaa paikallani ja ajattelin kuinka onnekas omalla kohdallani olinkaan. Olin oppinut sen että onnellisuus ei riippunut siitä mitä sinulla oli tai mitä halusit. Onnellisuus joko oli tai ei ollut. Se oli valinta. Meillä oli vain tämä hetki. Meidän oli oltava onnellisia tässä hetkessä voidaksemme olla onnellisia huomennakin.
Ei minun elämäni ole täydellistä. Minäkin koen huonoja hetkiä: ahdistusta, kärsimystä, surua. Minäkin sairastan joskus. Minuakin vituttaa välillä arki ja jopa minä turhaudun välillä asiakkaisiin, työkavereihin ja jopa ystäviini, perheestä puhumattakaan. Mutta, se mikä omassa onnellisuudessani on oleellisinta on se, että tiedostan jokaisen tunnetilan olevan täysin omassa vallassani. Todellisuuteni on sellainen millaisena sen haluan kokea. Yleensä se vaihe jolloin koen harmia ja vastoinkäymisiä on juuri se hetki jolloin en ole elänyt tässä ja nyt. En ole keskittynyt tähän hetkeen vaan olen joko takertunut menneseen tai elänyt tulevien mahdollisten vaihtoehtojen mukaan.
Lauantaina kotiin palatessa ajoimme epäonnisen koiraepisodin toisen osapuolen talon ohi. Tunsin talon nähdessäni jälleen ahdistuksen ja pelon. En pelännyt enää tuon pikkukoiran puolesta, sillä tiesin sen toipuneen hyvin. Enkä pelännyt enään virkavallan tuomiota asiaan, se puoli oli saatettu päätökseen jo. Mitä sitten pelkäsin. Miksi koin ahdistavan puristavan tunteen rinnassani jopa niin voimakkaana että harkitsin ajoreitin muuttamista kiertäväksi toista kautta jottei tarvitsisi nähdä tuota taloa, saati sitten sen asukkeja?
Järkeni sanoi että naapurilla oli oikeus reagoida kuten hän halusi tapahtuneeseen. Miksi sitten koin tulleeni väärin kohdelluksi? Miksi lietsoin mielessäni pelkoa ja vihaa heitä kohtaan? He olivat keränneet nimilistaa meitä vastaan, so what? Miksi minulle oli niin tärkeää saada hyväksyntä ja "kiitos" siitä että hoidin asian kunnialla? Miksi kaikki muu kuin hyväksyntä tuntui ahdistavalta ja loukkaavalta. Kyse ei oikeasti ollut siitä mitä naapuri teki tai jätti tekemättä, sanoi tai jätti sanomatta. Miksi minä reagoin näin? Osasin jo kääntää monet asiat, jotka ennen nostivat tunnemyrskyn sisälläni, mielessäni hyväksi tai merkityksettömäksi. Parkkisakko tai työjutun peruuntuminen ei enää ollut maailmaani musertava asia. En enää syyttänyt muita osapuolia tällaisista epäonnistumisista vaan tiesin että loppuviimeksi minä olin aina se vastuullinen. En sano syyllinen, sillä kun ei ollut uhria ei ollut myöskään syyllistä, oli vain vastuullinen osapuoli. Mutta miksi nyt tunsin tuon puristavan pelon joka kerta kun ajatukseni kääntyivät koiran perheeseen? Miksi ajatuksissani käynnistyi heti nauha jolla rakentelin puolustusta, oikeutin omia mielipiteitäni ja hyökkäsin heitä vastaan. En ollut sodassa naapurin kanssa. En oikeasti tarvinnut HEIDÄN anteeksiantoaan. Minun piti hyväksyä asia ja antaa ITSELLENI anteeksi. Minä olin rakentanut ympärilleni tämän ahdistavan muurin. Minä olin juurruttanut sisääni sen pelon että heidän taholtaan tulee jotakin uutta negatiivista, jotakin joka vetää taas maton jalkojeni alta. He eivät hautoneet kostoa minulle, haudoin sitä itse itselleni. Miksi?
Kun kirjoitan tätä, tunnen kuinka pelko ja ahdistus valuvat kyyneleinä pitkin poskiani. Tunnen kuinka asian käsittelyn aloittaminen kirjoittamalla nosti ensin saman pelon esiin sisuksistani. Ahdistava vanne puristui rintani ympärille, kuristi kurkkuani ja teki oloni epämukavaksi. Nyt kyyneleiden kuivuttua poskilleni tunnen voivani hengittää vapaasti. Naapurin ajattelu ei nosta samaa kauhua pintaan. En vieläkään tiedä mitä mielessäni ja tunnetasolla oikeasti tapahtui. En koe erityisesti antaneeni itselleni anteeksi, se riitti että tiedostin tuon tunteen nousevan itsestäni, ei naapuristani. He olivat vain se peili joka heijasti itsessäni, omissa sisuksissani olevan pelon ja tuskan. Joku viisas on joskus sanonut että ei ole peilin vika jos naama on vino. Se päti jälleen tähänkin asiaan. Ei ollut naapurin vika että hän heijasti pahan oloni, näytti sen minulle.
Olin jälleen onnellinen. Onnellinen siitä että olin saanut oppia jotain uutta itsestäni. Kehitys tapahtuu vain epämukavuus-vyöhykkeellä. Jälleen kerran.Tuska jonka tunsin kumpuavan sisältäni antoi minulle työkalun. En tietenkään toivonut vastaavan koskaan enään toistuvan, mutta olin onnellinen että olin käynyt tämän läpi, kaikkine vaiheineni ja olin saanut oppia tästä. Kiitos!
perjantaina, huhtikuuta 20, 2012
Elämäntilanteita
Olemme duunikavereiden kanssa nauraneet usein sitä kuinka meillä naisilla "elämäntilanteet" häiritsevät työn tekemistä. Onneksi on elämäntilanteita, sillä jos niitä ei olisi olisimme kuolleita.
Olen tunneihminen. Se on pakko hyväksyä jälleen kerran. Koiraepisodi sekoitti elämän pariksi viikoksi. Ensin huolen ja murheen takia pikkukoiran puolesta. Sen jälkeen vihan ja katkeruuden takia kun pikkukoiran omistaja päätti mustamaalata meitä koko naapurustolle. Vahinkoja tapahtuu myös silloin kun yrittää olla huolellinen ja tehdä parhaansa. Yritin paikata tilanteen mahdollisimman hyvin, niin välittämisellä kuin korvaamalla taloudelliset kulut. Ja mitä sain vastineeksi? Paskaa niskaan koko rahalla.
Elämäntilanne sotki elämän pariksi viikoksi. Näin ja tunsin muutoksen itsessäni. Tiedostin egon kuohunnan sisuksissa ja vaikka hetkellisesti annoin kärsimykselle vallan vatvomalla asiaa ja kehittelemällä mielessäni kostosuunnitelmia, tiedostin että ainoa joka kostostani kärsisi olisin minä itse. Hiljalleen sain tyynnytettyä vellonnan sisälläni. Viimeinen vapauttava niitti oli poliisin soitto. Olin odottanut ja pelännyt tuota yhteydenottoa. Ja ystävällisen poliisin sanat:"Olen saanut tässä puhelussa sen käsityksen että olet asiallinen ja vastuuntuntoinen koiranomistaja". Ja hänen mielestään tilanne ei kaivannut enää muita seuraamuksia kuin sanallisen huomautuksen.Tunsin kuinka stressi valahti kehostani. Tämä taistelu oli päättynyt.
Koko päivä menikin sitten stressin nollaamiseen. Olin tiedostanut stressin kehossani, mutten sitä kuinka vakavasti se oli minut lamaannuttanut. Sallin itselleni tämän päivän rauhoittumiseen, nollaamiseen. Ilman mitään paineita minkään tekemisestä. Huomenna voisin kohottaa katseen sitten uudestaan kohti tavoitteita.Ja uusilla voimilla painaa kaasun pohjaan. Tämä elämäntilanne oli nyt voitettu!
Olen tunneihminen. Se on pakko hyväksyä jälleen kerran. Koiraepisodi sekoitti elämän pariksi viikoksi. Ensin huolen ja murheen takia pikkukoiran puolesta. Sen jälkeen vihan ja katkeruuden takia kun pikkukoiran omistaja päätti mustamaalata meitä koko naapurustolle. Vahinkoja tapahtuu myös silloin kun yrittää olla huolellinen ja tehdä parhaansa. Yritin paikata tilanteen mahdollisimman hyvin, niin välittämisellä kuin korvaamalla taloudelliset kulut. Ja mitä sain vastineeksi? Paskaa niskaan koko rahalla.
Elämäntilanne sotki elämän pariksi viikoksi. Näin ja tunsin muutoksen itsessäni. Tiedostin egon kuohunnan sisuksissa ja vaikka hetkellisesti annoin kärsimykselle vallan vatvomalla asiaa ja kehittelemällä mielessäni kostosuunnitelmia, tiedostin että ainoa joka kostostani kärsisi olisin minä itse. Hiljalleen sain tyynnytettyä vellonnan sisälläni. Viimeinen vapauttava niitti oli poliisin soitto. Olin odottanut ja pelännyt tuota yhteydenottoa. Ja ystävällisen poliisin sanat:"Olen saanut tässä puhelussa sen käsityksen että olet asiallinen ja vastuuntuntoinen koiranomistaja". Ja hänen mielestään tilanne ei kaivannut enää muita seuraamuksia kuin sanallisen huomautuksen.Tunsin kuinka stressi valahti kehostani. Tämä taistelu oli päättynyt.
Koko päivä menikin sitten stressin nollaamiseen. Olin tiedostanut stressin kehossani, mutten sitä kuinka vakavasti se oli minut lamaannuttanut. Sallin itselleni tämän päivän rauhoittumiseen, nollaamiseen. Ilman mitään paineita minkään tekemisestä. Huomenna voisin kohottaa katseen sitten uudestaan kohti tavoitteita.Ja uusilla voimilla painaa kaasun pohjaan. Tämä elämäntilanne oli nyt voitettu!
maanantaina, huhtikuuta 09, 2012
Virhe!
Kuinka paska fiilis voi olla silloin kun tietää itse 150% tehneensä virheen ja joutuu nyt maksamaan seurauksista. Kuinka monta kolaria ihmiset ajavat tutuilla kulmilla ihan vain siksi kun "ei sieltä viimeksikään tullut ketään". Nyt kävi vähän niin. Yli neljä vuotta onnistuimme välttelemään naapureiden koiria peltolenkeillä kun pojat saivat juoksennella vapaana. Pariin otteeseen on vuosien mittaan osunut naapuri kävelyllä tai suksilla vastaan, mutta voi sanoa että 99% lenkeistä oli sellaisia jolloin saimme vaeltaa naapurin pellolla kohtaamatta ketään.
Tiedän metsästyslain kieltävän koirien irtipitämisen maaliskuun alun ja elokuun lopun välillä. Silti olen antanut poikien juosta talven hangilla vapaana. Johtuen lähinnä siitä että olemme yleensä lenkillä päivän kirkkaimpaan aikaan ja yleensä villieläimet ovat silloin pysytelleet poissa näköpiiristä. Tiedän koirieni olevan sellaisia että vieraiden koirien kanssa on turvallisinta kun pojilla on kuonokopat päässä. Mutta.. Eihän sielä koskaan ole ollut ketään..
Ei tarvittu kuin muutama sekuntti kun pojat riepottivat pikkukoiran. Päällepäin ei näkynyt kuin muutama haava, toinen pelkkä nirhauma, toinen selkeämmin vuotava. Toivoin että selvisimme säikähdyksellä. Autoin saamaan koiran kotiin, osin siksi että oli turvallisempaa että minä kannoin pikkukoiran kuin yrittäisin saada sellaisen matkan päästä koirani kotiin ilman että ne pääsisivät uudestaan hyökkäämään toisen kimppuun. Koirien ilmapiiri muuttui heti kun olin päässyt koiran ja ihmisen luo. Uteliaita ja hiukan hämmentyneitä. En suoranaisesti moittinut koiria, hätistin ne vain sanoin pysymään kauempana. Eivät ne ymmärtäneet riepottaneensa jonkun lemmikkiä, perheenjäsentä. Niille tuo pieni karvakasa oli sopiva saaliseläin. Ne toteuttivat vaistojaan. Ne eivät tehneet virhettä, minä olin se joka teki.
Minä olin pitänyt koirat irti pellolla ja metsässä (tosin jos ne olisivat olleet hihnassa olisi ollut yhtä suuri todennäköisyys että olisivat tempaiseet itsensä irti kuten silloin kun lähtivät käsistäni jäniksen perään). Minä olin pitänyt koiria vapaana ilman kuonokoppaa. Olin ajatellut silloin joskus tämän päätöksen tehdessäni että jos koirat kohtasivat metsissämme liikkuvan ilveksen, suden tai muun ison otuksen, oli oikein että koirani voivat puolustautua. Ja kun eihän sielä koskaan ollut ketään.. Ihmisille kun koirani eivät vapaana ollessa tehneet mitään (korkeintaan antoivat hyppypusuja ja silloin metallinen kuonokoppa oli pahempi ase kuin paljas kuono). Minä en ollut opettanut koiriani kunnolla, olimme muuttaneet metsän keskelle jotta koirat saisivat olla vaistojaan noudattavia koira.. se oli ollut laiskuuttani, ettei minun tarvitse äkseerata joka käänteessä..
Voin kuvitella millaisia itsesyytöksiä käy läpi esimerkiksi rattijuoppo joka sen ainokaisen kerran ajaa maistissaan ja tuottaa jollekin ruumiinvamman tai kuoleman. Olen syyttänyt itseäni moneen moneen otteeseen. Ei auttanut se että meillä on maanomistajan lupa juoksuttaa koiria pelloilla vapaana. Ei auttanut se ajatus että meillä oli tuo yksi suunta johon voimme pellolle lähteä. Pikkukoiran omistajalla olisi ollut talonsa ympärillä joka suuntaan aakeaa peltoa johon viedä koiransa. Voin vain syyttää itseäni, siitä etten ole hankkinut ajoissa koirille muovisia kennelkoppia ja siitä että en pitänyt edes metallikoppia päässään. Nyt voin vain odottaa kuinka pikkukoiran lopulta käy (leikattu ja seuraavat päivät kriittisiä) ja mitkä ovat lopulliset seuraukset tapauksesta. Kallis lasku tästä ainakin tulee pojilla kun ei ole vastuuvakuutusta, mutta raha on vain materiaa. Tällä hetkellä toivon vain koiran toipumisen etenevän. Olen yhtä huolissani kuin kyseessä olisi oma koirani. Tiedän millainen murhe ja huoli perheessä on.
Jatkossa pojat lenkkeilevät AINA koppa päässä. En koskaan enää halua kokea vastaavaa. Harmi ettei sitä päätöstä tullut tehtyä jo aiemmin. Jälkiviisaus on aina kaikkein inhottavinta.
Tiedän metsästyslain kieltävän koirien irtipitämisen maaliskuun alun ja elokuun lopun välillä. Silti olen antanut poikien juosta talven hangilla vapaana. Johtuen lähinnä siitä että olemme yleensä lenkillä päivän kirkkaimpaan aikaan ja yleensä villieläimet ovat silloin pysytelleet poissa näköpiiristä. Tiedän koirieni olevan sellaisia että vieraiden koirien kanssa on turvallisinta kun pojilla on kuonokopat päässä. Mutta.. Eihän sielä koskaan ole ollut ketään..
Ei tarvittu kuin muutama sekuntti kun pojat riepottivat pikkukoiran. Päällepäin ei näkynyt kuin muutama haava, toinen pelkkä nirhauma, toinen selkeämmin vuotava. Toivoin että selvisimme säikähdyksellä. Autoin saamaan koiran kotiin, osin siksi että oli turvallisempaa että minä kannoin pikkukoiran kuin yrittäisin saada sellaisen matkan päästä koirani kotiin ilman että ne pääsisivät uudestaan hyökkäämään toisen kimppuun. Koirien ilmapiiri muuttui heti kun olin päässyt koiran ja ihmisen luo. Uteliaita ja hiukan hämmentyneitä. En suoranaisesti moittinut koiria, hätistin ne vain sanoin pysymään kauempana. Eivät ne ymmärtäneet riepottaneensa jonkun lemmikkiä, perheenjäsentä. Niille tuo pieni karvakasa oli sopiva saaliseläin. Ne toteuttivat vaistojaan. Ne eivät tehneet virhettä, minä olin se joka teki.
Minä olin pitänyt koirat irti pellolla ja metsässä (tosin jos ne olisivat olleet hihnassa olisi ollut yhtä suuri todennäköisyys että olisivat tempaiseet itsensä irti kuten silloin kun lähtivät käsistäni jäniksen perään). Minä olin pitänyt koiria vapaana ilman kuonokoppaa. Olin ajatellut silloin joskus tämän päätöksen tehdessäni että jos koirat kohtasivat metsissämme liikkuvan ilveksen, suden tai muun ison otuksen, oli oikein että koirani voivat puolustautua. Ja kun eihän sielä koskaan ollut ketään.. Ihmisille kun koirani eivät vapaana ollessa tehneet mitään (korkeintaan antoivat hyppypusuja ja silloin metallinen kuonokoppa oli pahempi ase kuin paljas kuono). Minä en ollut opettanut koiriani kunnolla, olimme muuttaneet metsän keskelle jotta koirat saisivat olla vaistojaan noudattavia koira.. se oli ollut laiskuuttani, ettei minun tarvitse äkseerata joka käänteessä..
Voin kuvitella millaisia itsesyytöksiä käy läpi esimerkiksi rattijuoppo joka sen ainokaisen kerran ajaa maistissaan ja tuottaa jollekin ruumiinvamman tai kuoleman. Olen syyttänyt itseäni moneen moneen otteeseen. Ei auttanut se että meillä on maanomistajan lupa juoksuttaa koiria pelloilla vapaana. Ei auttanut se ajatus että meillä oli tuo yksi suunta johon voimme pellolle lähteä. Pikkukoiran omistajalla olisi ollut talonsa ympärillä joka suuntaan aakeaa peltoa johon viedä koiransa. Voin vain syyttää itseäni, siitä etten ole hankkinut ajoissa koirille muovisia kennelkoppia ja siitä että en pitänyt edes metallikoppia päässään. Nyt voin vain odottaa kuinka pikkukoiran lopulta käy (leikattu ja seuraavat päivät kriittisiä) ja mitkä ovat lopulliset seuraukset tapauksesta. Kallis lasku tästä ainakin tulee pojilla kun ei ole vastuuvakuutusta, mutta raha on vain materiaa. Tällä hetkellä toivon vain koiran toipumisen etenevän. Olen yhtä huolissani kuin kyseessä olisi oma koirani. Tiedän millainen murhe ja huoli perheessä on.
Jatkossa pojat lenkkeilevät AINA koppa päässä. En koskaan enää halua kokea vastaavaa. Harmi ettei sitä päätöstä tullut tehtyä jo aiemmin. Jälkiviisaus on aina kaikkein inhottavinta.
lauantaina, joulukuuta 10, 2011
Kuolee hitaasti hän
"Kuolee hitaasti hän,
joka ei matkusta eikä lue, ei kuuntele musiikia, ei rakasta itseään.
Kuolee hitaasti hän,
joka tuhoaa oikean rakkautensa,
joka ei anna itseään autettavan.
Kuolee hitaasti hän,
joka muuttuu tavan orjaksi käyden joka päivä samoja polkuja,
joka ei muuta rutiineja ja
joka ei riskeeraa vaihtamalla vaatteidensa väriä tai puhumalla muukalaisten kanssa.
Kuolee hitaasti hän,
joka kieltää intohimonsa ja niiden tunteiden kuohun, jotka kirkastavat katseen ja eheyttävät särkyneet sydämet.
Kuolee hitaasti hän,
joka ei vaida elämänsä tyyliä, kun on tyytymätön työhönsä ja rakkauteensa,
joka ei riskeeraa varmaa epävarman sijaan, jotta voisi kulkea unelmiensa perässä,
joka ei anna itselleen mahdollisuutta ainakin yhden kerran paeta viisailta neuvoilta.
Elä tänään,
riskeeraa tänään,
tee tänään,
älä anna itsesi kuolla hitaasti,
älä unohda olla onnellinen."
- Pablo Neruda -
Tietokoneeni uumenista kaivautui esiin tämä runo jonka löysin tammikuussa 2008. Paljon on virrannut vettä Porvoonjoessa näiden rivien lukemisen jälkeen. Olen äärimmäisen kiitollinen näiden kuluneiden vuosien antamasta opetuksesta. Niistä menttoreista joita eteeni on tuotu. Tämä kasvun matka on ollut ja on edelleen ihmeellinen.
Vasta nyt uskallan tarttua runon sanomaan. Vasta nyt uskallan elää ja olla onnellinen.
joka ei matkusta eikä lue, ei kuuntele musiikia, ei rakasta itseään.
Kuolee hitaasti hän,
joka tuhoaa oikean rakkautensa,
joka ei anna itseään autettavan.
Kuolee hitaasti hän,
joka muuttuu tavan orjaksi käyden joka päivä samoja polkuja,
joka ei muuta rutiineja ja
joka ei riskeeraa vaihtamalla vaatteidensa väriä tai puhumalla muukalaisten kanssa.
Kuolee hitaasti hän,
joka kieltää intohimonsa ja niiden tunteiden kuohun, jotka kirkastavat katseen ja eheyttävät särkyneet sydämet.
Kuolee hitaasti hän,
joka ei vaida elämänsä tyyliä, kun on tyytymätön työhönsä ja rakkauteensa,
joka ei riskeeraa varmaa epävarman sijaan, jotta voisi kulkea unelmiensa perässä,
joka ei anna itselleen mahdollisuutta ainakin yhden kerran paeta viisailta neuvoilta.
Elä tänään,
riskeeraa tänään,
tee tänään,
älä anna itsesi kuolla hitaasti,
älä unohda olla onnellinen."
- Pablo Neruda -
Tietokoneeni uumenista kaivautui esiin tämä runo jonka löysin tammikuussa 2008. Paljon on virrannut vettä Porvoonjoessa näiden rivien lukemisen jälkeen. Olen äärimmäisen kiitollinen näiden kuluneiden vuosien antamasta opetuksesta. Niistä menttoreista joita eteeni on tuotu. Tämä kasvun matka on ollut ja on edelleen ihmeellinen.
Vasta nyt uskallan tarttua runon sanomaan. Vasta nyt uskallan elää ja olla onnellinen.
sunnuntaina, marraskuuta 27, 2011
Intuitio
Sain eilen mahdollisuuden käydä kuuntelemassa Uri Gelleriä. Täytyy myöntää että odotukseni shown suhteen olivat huomattavasti korkeammat kuin se mitä lopputulos oli.. Gellerin elämäntarina oli kyllä mielenkiintoinen, mutta...
Kun totesin illalla S:lle samoin, oli hänen vastauksensa varsin osuva: "Olet perehtynyt jo niin paljon aiheeseen, ettet kokenut esitystä mullistavana. Mutta ajattele ihmistä joka ei ole vielä uhrannut ajatustakaan positiivisuudelle.. Hänelle kokemus saattoi olla elämää mullistava." Totta. Tunsin henkilökohtaisesti liian monta karismaattista menttoria jotka olivat ohjanneet elämääni perempaan suuntaan. Olin sisäistänyt positiivisen ajattelun paikoitellen jopa ärsyttävän hyvin (ainakin muiden mielestä). Ja tiedostin liian vahvasti mielen piilevät voimat, kapasiteetin jonka voisin ottaa käyttöön jos vain löytäisin sen oikean katkaisijan. Huomasin että tutkin esitystä jatkuvasti opiskelevana. En hurmioitunut massahysteriasta. Mietin joka vaiheessa oliko kyse trikistä vai oliko hänellä todella tuo kyky?? Loppujen lopuksi sillä ei edes ollut merkitystä. Jos Uri ei kyennyt opettamaan minulle kykyään, oli aivan sama oliko kyse viihdyttävästä tempusta vai hänen ainutlaatuisesta kyvystään.
Yksi asia showssa kuitenkin jäi mieleeni kummittelemaan. Mainintansa telepatiasta. Uri totesi meidän kaikkien olevan kykeneviä telepatiaan. Tosin enemmän kuin keskustelua telepaattisesti (tai ajatusten lukua) ymmärsin tuon tarkoittavan meidän kykyämme intuitioon. Kykyämme lukea värähtelyitä.
Omalla kohdallani olen alkanut näkemään universumin antamia suuntamerkkejä. Niitä pienen pieniä vinkkejä jotka kertovat olenko oikeassa vai väärässä suunnassa. Tiettyjä asioita joita tuodaan eteeni ensin kerran, sitten toisen ja tarvittaessa kolmannenkin kerran. Ennen en kiinnittänyt näihin huomiota, nyt olen oppinut lukemaan niitä. Huomioimaan ja ottamaan niitä ohjeina. Kun ajatukseni ajautuivat negatiivisiin pohdiskeluihin kotimatkalla, tuli kohdalle liukas tien kohta joka pakotti keskeyttämään ajattelin ja keskittymään auton hallintaan. Ymmärsin sen merkiksi että kyseinen ajattelumalli ei ollut hyvä. Universumi havahdutti minut hellävaroen muuttamaan suuntaa. Olen oppinut myös sen että jos asiat eivät mene heti kuten olen suunnitellut, ei se tarkoita välttämättä sitä että suuntani olisi väärä. Kun hetken maltan mieleni ja annan asioiden liukua eteenpäin omalla painollaan huomaan usein lopputuloksen olevan juuri se mitä odotin ja toivoin, mutta asioiden reitin, tavan ja järjestyksen olevan ehkä täysin toinen.
Tämä irti päästäminen ja luottaminen, itsensä ja universumin kuunteleminen on tehnyt elämästäni huomattavasti tasapainoisemman. Olen ymmärtänyt ettei minun tarvitse tehdä asioita joista en nauti. Vaikka usein innostun uusista asioista, lähden helposti testaamaan siipiäni milloin minkäkin jutun parissa, huomaan usein nopeasti etten nauti siitä tai tästä asiasta. Ja nyt kun olen uskaltanut keskittyä tekemään niitä asioita joista oikeasti, täydestä sydämmestäni nautin, olen saanut enemmän. Enemmän kuin olen edes uskaltanut pyytää. Nyt uskallan haluta. Nyt uskallan asettaa tavoitteita ja luottaa siihen että vaikken minä välttämättä liikkeelle lähtiessä tiedä miten tavoitteeni saavutan, pääsen päämäärään kunhan seuraan opasteita, ohjeita jota universumi tielleni antaa. Riittää että tiedän mikä on seuraava askeleeni.
I Love My Life!! Rakastan Elämääni! Kiitos!!
Kun totesin illalla S:lle samoin, oli hänen vastauksensa varsin osuva: "Olet perehtynyt jo niin paljon aiheeseen, ettet kokenut esitystä mullistavana. Mutta ajattele ihmistä joka ei ole vielä uhrannut ajatustakaan positiivisuudelle.. Hänelle kokemus saattoi olla elämää mullistava." Totta. Tunsin henkilökohtaisesti liian monta karismaattista menttoria jotka olivat ohjanneet elämääni perempaan suuntaan. Olin sisäistänyt positiivisen ajattelun paikoitellen jopa ärsyttävän hyvin (ainakin muiden mielestä). Ja tiedostin liian vahvasti mielen piilevät voimat, kapasiteetin jonka voisin ottaa käyttöön jos vain löytäisin sen oikean katkaisijan. Huomasin että tutkin esitystä jatkuvasti opiskelevana. En hurmioitunut massahysteriasta. Mietin joka vaiheessa oliko kyse trikistä vai oliko hänellä todella tuo kyky?? Loppujen lopuksi sillä ei edes ollut merkitystä. Jos Uri ei kyennyt opettamaan minulle kykyään, oli aivan sama oliko kyse viihdyttävästä tempusta vai hänen ainutlaatuisesta kyvystään.
Yksi asia showssa kuitenkin jäi mieleeni kummittelemaan. Mainintansa telepatiasta. Uri totesi meidän kaikkien olevan kykeneviä telepatiaan. Tosin enemmän kuin keskustelua telepaattisesti (tai ajatusten lukua) ymmärsin tuon tarkoittavan meidän kykyämme intuitioon. Kykyämme lukea värähtelyitä.
Omalla kohdallani olen alkanut näkemään universumin antamia suuntamerkkejä. Niitä pienen pieniä vinkkejä jotka kertovat olenko oikeassa vai väärässä suunnassa. Tiettyjä asioita joita tuodaan eteeni ensin kerran, sitten toisen ja tarvittaessa kolmannenkin kerran. Ennen en kiinnittänyt näihin huomiota, nyt olen oppinut lukemaan niitä. Huomioimaan ja ottamaan niitä ohjeina. Kun ajatukseni ajautuivat negatiivisiin pohdiskeluihin kotimatkalla, tuli kohdalle liukas tien kohta joka pakotti keskeyttämään ajattelin ja keskittymään auton hallintaan. Ymmärsin sen merkiksi että kyseinen ajattelumalli ei ollut hyvä. Universumi havahdutti minut hellävaroen muuttamaan suuntaa. Olen oppinut myös sen että jos asiat eivät mene heti kuten olen suunnitellut, ei se tarkoita välttämättä sitä että suuntani olisi väärä. Kun hetken maltan mieleni ja annan asioiden liukua eteenpäin omalla painollaan huomaan usein lopputuloksen olevan juuri se mitä odotin ja toivoin, mutta asioiden reitin, tavan ja järjestyksen olevan ehkä täysin toinen.
Tämä irti päästäminen ja luottaminen, itsensä ja universumin kuunteleminen on tehnyt elämästäni huomattavasti tasapainoisemman. Olen ymmärtänyt ettei minun tarvitse tehdä asioita joista en nauti. Vaikka usein innostun uusista asioista, lähden helposti testaamaan siipiäni milloin minkäkin jutun parissa, huomaan usein nopeasti etten nauti siitä tai tästä asiasta. Ja nyt kun olen uskaltanut keskittyä tekemään niitä asioita joista oikeasti, täydestä sydämmestäni nautin, olen saanut enemmän. Enemmän kuin olen edes uskaltanut pyytää. Nyt uskallan haluta. Nyt uskallan asettaa tavoitteita ja luottaa siihen että vaikken minä välttämättä liikkeelle lähtiessä tiedä miten tavoitteeni saavutan, pääsen päämäärään kunhan seuraan opasteita, ohjeita jota universumi tielleni antaa. Riittää että tiedän mikä on seuraava askeleeni.
I Love My Life!! Rakastan Elämääni! Kiitos!!
keskiviikkona, lokakuuta 26, 2011
Olen siis ajattelen
Tämän blogin ylläpitäminen on näköjään todellakin jäänyt vähälle huomiolle. No kaikkeen ei aika ja motivaatio riitä, se sallittakoon. Elämä on muutostilassa, enkä tiedä mihin suuntaan se tästä lähtee kulkemaan. Tai tiedän. Tiedän monelta osin mitä tulee tapahtumaan. Tiedän vihdoinkin mitä haluan. Jotkin osa-alueet saavat kuitenkin "kulkea mukana" ja muuttua sillä tavoin kuin niiden haluamieni rinnalla voivat. En takerru enää, en vaadi enää. Tiedän että olen yhtä vahva, ellen jopa vahvempi jos jotkin asiat poistuvat elämästäni. Tiedän toki että tulen kaipaamaan jos niin käy, mutta samalla voin vapauttaa uskomattoman määrän energiaa jonka tähän asti olen käyttänyt siihen väkisin mukana raahaamiseen johonkin parempaan.
Olen viime viikkoina kuunnellut Tom Lundbergin Näin teet toiveista totta-CD:tä. Hankin tuon muutama vuosi sitten ja kuuntelin sen silloin useamman kerran lävitse. Nyt olen pyörittänyt levyä auton soittimessa varmaan toistakymmentä kertaa. Levyllä on yksi erittäin herättävä lause, nuori sairaanhoitajatar oli todennut Tomille että uskoo kyllä mitä hän kertoo tavoitteiden saavuttamisesta, mutta ettei hän koskaan saavuta silti omiaan. Tom oli kysynyt mitä nainen sitten haluaa? Nainen oli parahtanut ettei hän tiedä, muttei silti koskaan saa sitä..
Tuo kuulosti kovin tutulta. Olen elämässäni toivonut monia asioita. Ajatellut että olisi kiva saada joitakin juttua. Ja kun asiat eivät sitten ole toteutuneet olen turruttanut itseni siihen etten tarvinnutkaan tai ei ollut minun aikani tms.. Kyse on kuitenkin ollut siitä etten ole tiennyt mitä oikeasti haluan. Jokainen työpaikka jonka olen halunnut, ne olen saanut. Aina kun olen heittäytynyt virran vietäväksi on universumiin lähettämäni signaali ollut ettei tuolla ole minulle merkitystä.. Joten asiat ovat tapahtuneet jonkun muun halujen ja tarpeiden mukaisesti.
Nyt tiedän mitä haluan. Olen asettanut tavoitteen, laittanut asioille oikeasti päivämäärän ja teen töitä sen eteen. Tiedän että tällä kertaa saan sen mitä haluan, ja paljon enemmänkin.
I Love My Life!!
Olen viime viikkoina kuunnellut Tom Lundbergin Näin teet toiveista totta-CD:tä. Hankin tuon muutama vuosi sitten ja kuuntelin sen silloin useamman kerran lävitse. Nyt olen pyörittänyt levyä auton soittimessa varmaan toistakymmentä kertaa. Levyllä on yksi erittäin herättävä lause, nuori sairaanhoitajatar oli todennut Tomille että uskoo kyllä mitä hän kertoo tavoitteiden saavuttamisesta, mutta ettei hän koskaan saavuta silti omiaan. Tom oli kysynyt mitä nainen sitten haluaa? Nainen oli parahtanut ettei hän tiedä, muttei silti koskaan saa sitä..
Tuo kuulosti kovin tutulta. Olen elämässäni toivonut monia asioita. Ajatellut että olisi kiva saada joitakin juttua. Ja kun asiat eivät sitten ole toteutuneet olen turruttanut itseni siihen etten tarvinnutkaan tai ei ollut minun aikani tms.. Kyse on kuitenkin ollut siitä etten ole tiennyt mitä oikeasti haluan. Jokainen työpaikka jonka olen halunnut, ne olen saanut. Aina kun olen heittäytynyt virran vietäväksi on universumiin lähettämäni signaali ollut ettei tuolla ole minulle merkitystä.. Joten asiat ovat tapahtuneet jonkun muun halujen ja tarpeiden mukaisesti.
Nyt tiedän mitä haluan. Olen asettanut tavoitteen, laittanut asioille oikeasti päivämäärän ja teen töitä sen eteen. Tiedän että tällä kertaa saan sen mitä haluan, ja paljon enemmänkin.
I Love My Life!!
sunnuntaina, heinäkuuta 24, 2011
Uutta värettä
Vain muutos on pysyvää sanotaan. Tällä hetkellä elämässäni myllertävät melkoiset muutosvoimat ja kun tuo yhdistetään naiselliseen kerran kuukaudessa tapahtuvaan muutokseen voin kertoa tunteiden olevan melkoista vuoristorataa. Normaalisti rakastan tunteiden vaihteluita. Osaan riemuita myös huonoista fiiliksistä, sillä mielestäni ilman niitä eivät hyvät tunteet tuntuisi miltään. En oikeasti osaisi varmasti elää vain hyvillä tuntemuksilla kyllästettyä elämää. Sen verran oinas kuitenkin olen että välillä pitää syystä tai toisesta päästä sitä päätä hakkaamaan seinään..
Olen viime aikoina opiskellut ahkerasti henkisen kasvun ja itsetuntemuksen saralla. Olen oppinutkin paljon. Yksi tärkeimmistä viimeaikaisita opeista oli tunteiden hallinta. Välillä on todellakin kiva päästää irti otteesta ja mennä vuoristoradassa antaen tunteiden viedä. Todellisuudessa meillä on kuitenkin mahdollisuus valita mitä haluamme tuntea. Ja koska tunteemme hallitsevat sitä miten elämämme menee (eikä päinvastoin kuten usein olen ruikuttanut) valitsemalla sen mitä haluamme tuntea, valitsemme miten elämä etenee.
Asiat ovat usein kovin helppoja kun lukee ne kirjasta. Eihän se edellytä kuin päätöstä.. Niinpä niin.. Montako kertaa siinä vaiheessa kun joku asia heittää kupin nurin on riittävästi sitä sisäistä henkaria pysähtyä ja päättää miten nyt haluaa tuntea. Se moottori käynnistyy niin automaattisesti ja vasta jälkeenpäin sitä ehtii miettimään miten eri tavoin olisi voinutkaan reagoida.. No tunteiden hallinnassa totesin helpoimmin käsiteltävän tunteen loppujen lopuksi olevan surun. Kun suutumme tai pelkäämme on reaktio yleensä nopea, vaistomainen ja räjähtävä, joten sen hillintä on hankalaa. Surun kanssa on helpompi harjoitella. Se on yleensä seurana pidempiä aikoja, se nakertaa hiljalleen ärsyttävää koloaan rintakehään ja saa olon huonoksi pitkiksi ajoiksi. Tämän muutokseni keskellä pääsin kokemaan myös ikävän ja siihen liittyvän surun. Olen tunteella elävä ihminen (jos se nyt ei vielä ole tullut selväksi) joten reagoin helposti niin nauramalla kuin itkemällä. Liikutun yhtälailla surusta kuin kauniista asioista ja tietyllä tavalla kyyneleet ovat minulle kai automaattinen puolustusmekanismi. Huono puoli tässä tunnekylläisyydessä on tietysti se että jos jonkin asian takia kyynelehtii useamman päivän, niin silmät muistuttavat ensisijaisesti tomaatteja.
Istuin yksin ja kuinka ollakaan kun päästää ajatukset vaeltamaan, löytävät ne yleensä tiensä juuri sinne mitä ei pitänyt ajatella. Tunsin kuristavan kaipauksen. Tunsin kyyneleet polttamassa luomieni takana. Olin jo päästää irti kontrollista ja antaa kyyneleiden virrata, ties monennenko kerran viikon aikana. Vaimea ääni takaraivossani kuitenkin sanoi: "Päästä irti tuskasta. Tiedät että saat lisää sitä mitä tunteella vedät luoksesi! Valitse mitä elämääsi haluat ja muuta tunteesi sen mukaiseksi!!" Istuin hetken tyrmistyneenä. Totta joka sana! Olin lukenut saman ohjeen monesta lähteestä, kuullut saman hiukan eri muodossa Bob Proctorin luennolla. Voisin valita halusinko lopun elämääni märehtiä sitä kuinka pahalta kulloinkin sattui tuntumaan, tai voisin valita onnellisuuden, menestyksen ja ilon. Tiesin etten saisi varsinaisesti keskittyä ajamaan huonoja ajatuksia pois mielestäni, sillä silloin taas tavallani takertuisin niihin. Joten poimin lähimmän positiivita energiaa tuottavan ajatuksen. Keskityin siihen. Tunsin kuinka kalvavan ikävän tunteen sijasta rinnassani alkoi hehkua rakkauden lämpö. Tunsin kuinka tuo tunne kasvoi, lämpeni ja laajeni. Huomasin hymyileväni ja vaikka silmissä polttivat edelleen osin kyyneleet, olivat ne nyt onnellisuuteen liittyviä liikutuksen kyyneleitä. Tuska oli pois. Se oli todellakin kadonnut kuin taikaiskusta. Tiesin toki kaipauksen hiipivän vielä monta kertaa takaisin, mutta jos sitkeästi valitsisin kerta toisensa jälkeen onnellisuuden, tiesin loppujen lopuksi sen valtaavan elämäni.
Olen viime aikoina opiskellut ahkerasti henkisen kasvun ja itsetuntemuksen saralla. Olen oppinutkin paljon. Yksi tärkeimmistä viimeaikaisita opeista oli tunteiden hallinta. Välillä on todellakin kiva päästää irti otteesta ja mennä vuoristoradassa antaen tunteiden viedä. Todellisuudessa meillä on kuitenkin mahdollisuus valita mitä haluamme tuntea. Ja koska tunteemme hallitsevat sitä miten elämämme menee (eikä päinvastoin kuten usein olen ruikuttanut) valitsemalla sen mitä haluamme tuntea, valitsemme miten elämä etenee.
Asiat ovat usein kovin helppoja kun lukee ne kirjasta. Eihän se edellytä kuin päätöstä.. Niinpä niin.. Montako kertaa siinä vaiheessa kun joku asia heittää kupin nurin on riittävästi sitä sisäistä henkaria pysähtyä ja päättää miten nyt haluaa tuntea. Se moottori käynnistyy niin automaattisesti ja vasta jälkeenpäin sitä ehtii miettimään miten eri tavoin olisi voinutkaan reagoida.. No tunteiden hallinnassa totesin helpoimmin käsiteltävän tunteen loppujen lopuksi olevan surun. Kun suutumme tai pelkäämme on reaktio yleensä nopea, vaistomainen ja räjähtävä, joten sen hillintä on hankalaa. Surun kanssa on helpompi harjoitella. Se on yleensä seurana pidempiä aikoja, se nakertaa hiljalleen ärsyttävää koloaan rintakehään ja saa olon huonoksi pitkiksi ajoiksi. Tämän muutokseni keskellä pääsin kokemaan myös ikävän ja siihen liittyvän surun. Olen tunteella elävä ihminen (jos se nyt ei vielä ole tullut selväksi) joten reagoin helposti niin nauramalla kuin itkemällä. Liikutun yhtälailla surusta kuin kauniista asioista ja tietyllä tavalla kyyneleet ovat minulle kai automaattinen puolustusmekanismi. Huono puoli tässä tunnekylläisyydessä on tietysti se että jos jonkin asian takia kyynelehtii useamman päivän, niin silmät muistuttavat ensisijaisesti tomaatteja.
Istuin yksin ja kuinka ollakaan kun päästää ajatukset vaeltamaan, löytävät ne yleensä tiensä juuri sinne mitä ei pitänyt ajatella. Tunsin kuristavan kaipauksen. Tunsin kyyneleet polttamassa luomieni takana. Olin jo päästää irti kontrollista ja antaa kyyneleiden virrata, ties monennenko kerran viikon aikana. Vaimea ääni takaraivossani kuitenkin sanoi: "Päästä irti tuskasta. Tiedät että saat lisää sitä mitä tunteella vedät luoksesi! Valitse mitä elämääsi haluat ja muuta tunteesi sen mukaiseksi!!" Istuin hetken tyrmistyneenä. Totta joka sana! Olin lukenut saman ohjeen monesta lähteestä, kuullut saman hiukan eri muodossa Bob Proctorin luennolla. Voisin valita halusinko lopun elämääni märehtiä sitä kuinka pahalta kulloinkin sattui tuntumaan, tai voisin valita onnellisuuden, menestyksen ja ilon. Tiesin etten saisi varsinaisesti keskittyä ajamaan huonoja ajatuksia pois mielestäni, sillä silloin taas tavallani takertuisin niihin. Joten poimin lähimmän positiivita energiaa tuottavan ajatuksen. Keskityin siihen. Tunsin kuinka kalvavan ikävän tunteen sijasta rinnassani alkoi hehkua rakkauden lämpö. Tunsin kuinka tuo tunne kasvoi, lämpeni ja laajeni. Huomasin hymyileväni ja vaikka silmissä polttivat edelleen osin kyyneleet, olivat ne nyt onnellisuuteen liittyviä liikutuksen kyyneleitä. Tuska oli pois. Se oli todellakin kadonnut kuin taikaiskusta. Tiesin toki kaipauksen hiipivän vielä monta kertaa takaisin, mutta jos sitkeästi valitsisin kerta toisensa jälkeen onnellisuuden, tiesin loppujen lopuksi sen valtaavan elämäni.
sunnuntaina, kesäkuuta 26, 2011
Sanan voima
Olen aina rakastanut kirjoittamista. Pikkutyttönä kirjoitin tarinoita. Koulussa rakastin aineiden kirjoittamista tarinan kertomisen kannalta. Takkusin kyllä käsialan ja kieliopin kanssa, mutta mielikuvitukseni on aina tuottanut helposti tekstiä. Tämä blogi oli pitkään hiljaisuudessa, sillä ajatukseni ja tuotokseni päätyivät jonnekin muualle. Nyt on ehkä aika herättää tämä uudestaan eloon.
Olen aina haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Haaveilin aikanani myös toimittajan ammatista. Mietin muutama päivä takaperin miksi tuo kirjoittaminen "ammatiksi" on jäänyt pois ajatuksista. Etsin syytä muistojen syvyyksistä ja löysinkin sen.
Tapamme toimia muovautuvat pitkälle sen mukaan millaisia uskomuksia meillä on itsestämme. Joku viisas on sanonut että saat sitä mitä ajattelet. Toinen puolestaan että olet mitä ajattelet. Tosiasia kuitenkin on näiden uskomusten kanssa se, että useimmat niistä on istutettu mieleemme jo lapsina ja nämä uskomukset muokkaavat sen mitä ajattelemme.
Ala-asteella opettajat kannustivat minua kirjoittamaan. Vaikka kirjoitusvirheiden osalta punakynä viuhui niin opettajani muisti aina mainita että mielikuvitusta minulla riitti ja tarinoitani oli mukava lukea. Aineeni päätyi melko usein ääneen luettavaksi. Se kannusti. Yläasteella otteet tietenkin tiukkenivat. Painopiste oli entistä enemmän kieliopissa, oikein kirjoituksessa. Aineiden sijaan äidinkielessä painotettiin esitelmiin, tiedon hankintaan ja sen asialliseen esittämiseen. Muistan kuinka tein esitelmän paikallisesta bändistä. Syynä oli tietysti suunnaton rakkauteni yhteen sen jäsenistä. Käden täristen pyysin heiltä haastattelua ja rustasin vihkoon harakanvarpaita. Lopputuloksena on kuitenkin asiallinen esittely ja sain siitä opettajalta täyden kympin. Tuo arvosana herätti luokkatovereissa ihmetystä, sillä oli tunnettu tosiasia ettei kyseinen opettaja voinut sietää bändiesitelmiä. Olin kuitenkin tehnyt asian erilailla kuin muut aiemmin. En valinnut kohteeksi bändiä matkojen päästä enkä kerännyt materiaalia valmiista jutuista. Tein töitä tavoitteen eteen ja se palkittiin.
Valitettavasti kyseinen opettaja poistui tästä hiippakunnasta ennen aikojaan sydänkohtauksen takia. Taisin olla niitä harvoja jotka todella itkivät muistotilaisuudessa tuota menetystä. Hän ei ollut suosikkiopettajani, mutta näin jo silloin että tuo oikeudenmukainen vaativuus joka hänellä oli opetusmetodina toimi omalla kohdallani. Pidin haasteista ja tein töitä halutessani olla paras.
Seuraavan lukuvuoden alussa saimme uuden opettajan. Räiskyvä persoona jonka kanssa en läheskään aina ollut samaa mieltä. Taas erilainen opetusmenetelmä ja vei hetken ennenkuin sisäistin sen. Tein todella töitä numeroiden eteen. Jostain syystä äidinkieli oli sellainen josta halusin aina saada vain parhaita tuloksia. Yhdeksännen luokan keväällä kutsui opettaja minut ja parhaan ystäväni kanssaan juttusille. Elimme viimeisiä viikkoja ennen kevätjuhlia. Opettaja kertoi ettei meistä kumpikaan saisi todistukseen kymppiä. Se oli ollut kummallakin tavoitteena. Opettaja totesi että hän oli siihenastisen uransa aikana antanut vain kaksi kymppiä. Toinen näistä oli nykyään kirjailija ja toinen toimittaja.
Tuo keskustelu asetti mieleeni yhden uskomuksen. Olin haaveillut kirjailijan ja toimittajan työstä. Nyt opettajan sanat, jotka varmasti oikeasti oli tarkoitettu kannustamaan ja kertomaan vain hänen tiukasta kriteeristä, kertoivat minulle ettei minusta koskaan tulisi kirjailijaa tai toimittajaa. Mielessäni sanat muttuivat muotoon: Et saa kymppiä koska sinusta ei koskaan tule kirjailijaa tai toimittajaa.
Jokin aika sitten ystäväni kommentoi tekstiäni sanoen että kirjoitan hassua suomenkieltä. Aloin kinata kanssaan aiheesta. Minähän kirjoitin juuri niin kuten tuo opettaja oli opettanut, auseita tiivistäen. Jos persoona käy ilmi lauseesta ilman pronominiä, ei sitä erikseen tarvita.Jäin kuitenkin tuon keskustelun jälkeen miettimään mitä koulussa olikaan opetettu. Lukion suomen tunneista ei mieleeni jäänyt juurikaan muuta kuin väittely opettajan kanssa siitä oliko soveliaste kirjoittaa maallisista aiheista kun kävimme kristillistä koulua. Varmasti ennen ylioppilaskirjoituksia oli kielioppiin perehdytty huolella, mutta siitä ei ollut mitään mielikuvia. Ja kirjoitukset sujuivat suhteellisen hyvin, jäin suomenkielessä vain kahden pisteen päähän L:ästä. Edellisen vuoden pisterajoilla olisi tuo ollut puhdas L. Harmittavaa, muttei oleellista, eihän minusta koskaan tulisi kirjailijaa tai toimittajaa..
Nyt päätin muuttaa tuon uskomuksen. Olin lukemattomia kertoja aloittanut kirjan kirjoittamista, vain jättääkseni sen yhtä usein kesken parin ensimmäisen luvun jälkeen. Novelleja, runoja, laulun sanoja olen suoltanut pöytälaatikkoon. Muutamia runojani on jopa julkaistu ja pari novelliakin on lehdissä ollut. Nyt oli aika nujertaa tuo uskomuksen paha peto. Vapauttaa itseni tuon opettajan sanoista.
Isoisäni kirjoitti viimeisinä vuosinaan kolme kirjaa. Kaksi tietopohjaista ja yksi fiktiota. Tunnen nuo materiaalit hyvin, sillä puhtaaksikirjoitin ne sihteerinään. Muistan tuolloin miettineeni kuinka helppoa se hänelle oli. Ihailin isoisää ja ajattelin silloin usein, voisinpa minäkin jonain päivänä. Nyt tiedän sen jonkin päivän tulleen. Tällä kertaa en jätä tekstiä kesken, sillä se on jo kaikki olemassa mielessäni. Näen jo kirjani painotuoreena käsissäni. Tällä kertaa tämä on totta!
Olen aina haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Haaveilin aikanani myös toimittajan ammatista. Mietin muutama päivä takaperin miksi tuo kirjoittaminen "ammatiksi" on jäänyt pois ajatuksista. Etsin syytä muistojen syvyyksistä ja löysinkin sen.
Tapamme toimia muovautuvat pitkälle sen mukaan millaisia uskomuksia meillä on itsestämme. Joku viisas on sanonut että saat sitä mitä ajattelet. Toinen puolestaan että olet mitä ajattelet. Tosiasia kuitenkin on näiden uskomusten kanssa se, että useimmat niistä on istutettu mieleemme jo lapsina ja nämä uskomukset muokkaavat sen mitä ajattelemme.
Ala-asteella opettajat kannustivat minua kirjoittamaan. Vaikka kirjoitusvirheiden osalta punakynä viuhui niin opettajani muisti aina mainita että mielikuvitusta minulla riitti ja tarinoitani oli mukava lukea. Aineeni päätyi melko usein ääneen luettavaksi. Se kannusti. Yläasteella otteet tietenkin tiukkenivat. Painopiste oli entistä enemmän kieliopissa, oikein kirjoituksessa. Aineiden sijaan äidinkielessä painotettiin esitelmiin, tiedon hankintaan ja sen asialliseen esittämiseen. Muistan kuinka tein esitelmän paikallisesta bändistä. Syynä oli tietysti suunnaton rakkauteni yhteen sen jäsenistä. Käden täristen pyysin heiltä haastattelua ja rustasin vihkoon harakanvarpaita. Lopputuloksena on kuitenkin asiallinen esittely ja sain siitä opettajalta täyden kympin. Tuo arvosana herätti luokkatovereissa ihmetystä, sillä oli tunnettu tosiasia ettei kyseinen opettaja voinut sietää bändiesitelmiä. Olin kuitenkin tehnyt asian erilailla kuin muut aiemmin. En valinnut kohteeksi bändiä matkojen päästä enkä kerännyt materiaalia valmiista jutuista. Tein töitä tavoitteen eteen ja se palkittiin.
Valitettavasti kyseinen opettaja poistui tästä hiippakunnasta ennen aikojaan sydänkohtauksen takia. Taisin olla niitä harvoja jotka todella itkivät muistotilaisuudessa tuota menetystä. Hän ei ollut suosikkiopettajani, mutta näin jo silloin että tuo oikeudenmukainen vaativuus joka hänellä oli opetusmetodina toimi omalla kohdallani. Pidin haasteista ja tein töitä halutessani olla paras.
Seuraavan lukuvuoden alussa saimme uuden opettajan. Räiskyvä persoona jonka kanssa en läheskään aina ollut samaa mieltä. Taas erilainen opetusmenetelmä ja vei hetken ennenkuin sisäistin sen. Tein todella töitä numeroiden eteen. Jostain syystä äidinkieli oli sellainen josta halusin aina saada vain parhaita tuloksia. Yhdeksännen luokan keväällä kutsui opettaja minut ja parhaan ystäväni kanssaan juttusille. Elimme viimeisiä viikkoja ennen kevätjuhlia. Opettaja kertoi ettei meistä kumpikaan saisi todistukseen kymppiä. Se oli ollut kummallakin tavoitteena. Opettaja totesi että hän oli siihenastisen uransa aikana antanut vain kaksi kymppiä. Toinen näistä oli nykyään kirjailija ja toinen toimittaja.
Tuo keskustelu asetti mieleeni yhden uskomuksen. Olin haaveillut kirjailijan ja toimittajan työstä. Nyt opettajan sanat, jotka varmasti oikeasti oli tarkoitettu kannustamaan ja kertomaan vain hänen tiukasta kriteeristä, kertoivat minulle ettei minusta koskaan tulisi kirjailijaa tai toimittajaa. Mielessäni sanat muttuivat muotoon: Et saa kymppiä koska sinusta ei koskaan tule kirjailijaa tai toimittajaa.
Jokin aika sitten ystäväni kommentoi tekstiäni sanoen että kirjoitan hassua suomenkieltä. Aloin kinata kanssaan aiheesta. Minähän kirjoitin juuri niin kuten tuo opettaja oli opettanut, auseita tiivistäen. Jos persoona käy ilmi lauseesta ilman pronominiä, ei sitä erikseen tarvita.Jäin kuitenkin tuon keskustelun jälkeen miettimään mitä koulussa olikaan opetettu. Lukion suomen tunneista ei mieleeni jäänyt juurikaan muuta kuin väittely opettajan kanssa siitä oliko soveliaste kirjoittaa maallisista aiheista kun kävimme kristillistä koulua. Varmasti ennen ylioppilaskirjoituksia oli kielioppiin perehdytty huolella, mutta siitä ei ollut mitään mielikuvia. Ja kirjoitukset sujuivat suhteellisen hyvin, jäin suomenkielessä vain kahden pisteen päähän L:ästä. Edellisen vuoden pisterajoilla olisi tuo ollut puhdas L. Harmittavaa, muttei oleellista, eihän minusta koskaan tulisi kirjailijaa tai toimittajaa..
Nyt päätin muuttaa tuon uskomuksen. Olin lukemattomia kertoja aloittanut kirjan kirjoittamista, vain jättääkseni sen yhtä usein kesken parin ensimmäisen luvun jälkeen. Novelleja, runoja, laulun sanoja olen suoltanut pöytälaatikkoon. Muutamia runojani on jopa julkaistu ja pari novelliakin on lehdissä ollut. Nyt oli aika nujertaa tuo uskomuksen paha peto. Vapauttaa itseni tuon opettajan sanoista.
Isoisäni kirjoitti viimeisinä vuosinaan kolme kirjaa. Kaksi tietopohjaista ja yksi fiktiota. Tunnen nuo materiaalit hyvin, sillä puhtaaksikirjoitin ne sihteerinään. Muistan tuolloin miettineeni kuinka helppoa se hänelle oli. Ihailin isoisää ja ajattelin silloin usein, voisinpa minäkin jonain päivänä. Nyt tiedän sen jonkin päivän tulleen. Tällä kertaa en jätä tekstiä kesken, sillä se on jo kaikki olemassa mielessäni. Näen jo kirjani painotuoreena käsissäni. Tällä kertaa tämä on totta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)