Valkoinen raivo

Eilen oli viimeisimmän elokuvaproggikseni kutsuvieras näytös. Se oli vaikuttava.

Olinhan toki lukenut elokuvan käsikirjoituksen ja tiesin juonen kulun, silti se kokemus mikä elokuvasta katselukokemuksena tuli, oli jotain mitä en osannut odottaa.

Elokuva on visuaalisesti kaunis ja hienosti toteutettu. Se vie meidät yli kolmekymppiset, autentisten uutisklippien avulla, matkalle  omaan historiaamme. Jokainen varmaan muistaa ne tunteet mitä jokelan koulusurmien yms uutisointi kulloinkin on itsessä herättänyt.

Elokuvan äänimaailma on uskomattoman upea. Se naulitsee intensiivisesti aloilleen, saaden kulkemaan jokaisen vaiheen kertojan mukana, tuntemaan syvemmin ne sanat joita Laurin ääni puhuu.

Tarina on selviytymistarina. Tarina yhdestä uhrista joka voitti itsensä ja kykeni lopulta auttamaan muitakin. Elokuvan on tarkoitus auttaa vielä useampia, ja mielestäni se kuuluu kategoriaan: jokaisen tulisi katsoa tämä elokuva.

Elokuvan lopputekstit saivat pyöriä viimeiseen kuvaruutuun, ArtFilmsin logoon, asti ennen kuin kukaan aloitti aploodit. Tunnelma elokuvan päättyessä oli käsin kosketeltava. Itselläni valuivat kyyneleet silmistä..

Tämä on elokuva joka on nähtävä uudestaan. Vielä on monta sellaista kohtaa, Laurin kertomaa asiaa, joihin haluan henkilökohtaisesti palata ja käsitellä asiaa itsekseni, rauhassa, syvemmin.

Kuitenkin se päälimmäinen ajatus joka mielessäni pyöri, ajaessani kutsuvierasjuhlista kotiin, oli oma menneisyyteni koulukiusattuna. Lauri kertoo elokuvassa saaneensa kasvatuksen, että tuli kääntää toinenkin poski, ja tätä kristillistä kasvatusta noudattaessa muodostui häneen uhrin stigma. Mietin oliko tuo kiertelevä tapa vierittää syy oman toiminnan aiheuttamasta kärsimyksestä vanhempien harteille. Oliko Lauri edelleen katkera isälleen siitä että tämä kuoli??

Palasin mielessäni omaan kouluaikaani. Minäkin olin keskitasoa parempi oppilas, kuten Lauri. Minäkin olin joutunut kiusaamisen kohteeksi, suunnilleen saman ikäisenä kuin Lauri. Omasta taustastani puuttui kuitenkin se massiivinen trauma joka olisi rikkonut minut samalla tavoin. Minutkin oli kasvatettu siihen että tulisi kääntää se toinen poski, mutta koska luonteeni oli oinasmaisen itsepäinen ja olin kasvanut serkkupoikien parissa, en kaikissa osa-alueissa noudattanut kasvatuksen vaatimia toimintamalleja. Vaan siinä vaiheessa kun kiusaaminen oli vähällä rikkoa minut, tartuin lähimpään aseeseen. Tuo ase sattui sillä kerralla olemaan reilusti nyrkkini kokoinen kivi. Ja vaikken koulun liikuntatunneilla, pesäpalloa pelatessa suinkaan ollut se paras heittäjä, en voiman enkä tarkkuuden osalta. Niin tuolla kerralla raivo antoi voimaa ja tarkkuutta. Kivi löysi tiensä kiusaajani takaraivoon. Siitä tuli elämäni ensimmäinen jälki-istunto ja seurauksena oli ainakin suunnaton sättiminen kotona, ellei jopa selkäsauna. Tuohon tapahtumaan päättyi kuitenkin minuun kohdistettu fyysinen väkivalta useaksi vuodeksi.

Tiedän ettei väkivalta ole suositeltava ratkaisu. Omalla kohdallani siihen tarttuminen toi kuitenkin helpotuksen elämään. Osoitin kykeneväni puolustamaan itseäni. En suostunut valitsemaan uhrin osaa samalla tavoin kuin Lauri teki.

Minä pakenin tuolloin kirjojen tarjoamaan fantasiamaailmaan. Rakastin kirjoja joissa "yksinäinen susi" kykeni pitämään puolensa koko maailman pahuutta vastaan. Ahmin niin intiaanikertomuksia kuin ritaritarinoita, ja kun Luolakarhun klaani-kirjat ilmestyivät suomeksi, luin ne sitä mukaa kuin käsiini sain. Minäkin harjoittelin erilaisten aseiden käyttöä, opettelin rakentamaan itse kivilingon ja tähtäämään sillä varsin hyvinkin. Rakentelin jousipyssyjä ja puumiekkoja. Ja kun siirryin yläasteelle, valitsin teknisen työn opetellen hitsaamaan ja työstämään metallia. Liityinpä osalliseksi koululle aloitettuun ammunta-kerhoonkin, mutta ampumiseen asti en sitten loppujen lopuksi siellä koskaan päässyt. Minäkin fantasioin siitä kuinka kostaisin kiusaajilleni. En kuitenkaan koskaan edes tehnyt mitään liikkeitä sen eteen että olisin varsinaisesti valmistellut kostotoimenpiteitä. Ideoiden pyörittely onneksi riitti minulle.

Siirryttyäni lukioon toiselle paikkakunnalle, loppui kiusaaminen kokonaan. Olin siis kyennyt jättämään uhrin merkin taakseni. Tuohon aikaan hankkiuduin myös eroon aiemmin kavereiden käyttämästä lempinimestä jonka ala-asteen opettajani oli hyväntahtoisesti vääntänyt virallisesta nimestäni. Jätin silloin myös kirkonkirjoihin merkityn kutsumanimen taakseni ja aloin aktiivisesti käyttää ensimmäistä nimeäni myös virallisena kutsumanimenä. Tein siis jonkinlaisen identiteettimuutoksen.

Nyt taaksepäin muistellessa, tunnistan kyllä koulukavereistani nämä "Laurit", hiljaiset, liian kiltit oppilaat jotka magneetin lailla vetivät puoleensa häiriökäyttäytymistä ja agressioita. Heidän kohdallaan todellakin riitti ärsyttämään muita se että he olivat olemassa. Ja valitettavasti, minunkin on tunnustettava olleeni välillä osa sitä naureskelevaa porukkaa joka katsoo kiusaamista, tyytyväisenä siitä ettei itse ole kohteena, sen sijaan että olisi mennyt kiusatun avuksi. Luojan kiitos kukaan näistä muistamistani ihmisistä ei hajonnut käsittelyssä niin pahasti että olisi toteuttanut jonkun väkivallanteon, vaikka potentiaalia siihen olisi varmaan useamman kohdalla ollutkin.