Omin siivin!

Ajauduin pitkästä aikaa omaan blogiin, kun kaivelin erästä muistoa menneisyydestä. Havahduin järkytykseen kuinka pitkä aika onkaan siitä kun olen viimeksi päivittänyt mitään. Elämä pyörii nykyään niin paljon facebookissa ja instagramissa että bloggaaminen on jäänyt kaikkiaan vähälle, ja se vähä mitä tulee kirjoiteltua kohdistuu sitten työblogin puolelle.

Ehkä tämä blogi olikin enemmän sellainen kasvun ajan tunteiden tuuletus. Nykyään kun elämä on tasapainoista, hyvää ja onnellista, eikä ole enää samalla tavalla angstin aiheita (tai en halua kiinnittää omaa tai muiden huomioita siihen angstiin), ei samalla tavoin tule kirjattua ajatuksia ylös. Vaikka varmasti kannattaisi. Samalla tavoin kuin nyt silmäilin menneiden vuosien kirjoituksia, naureskellen omalle suhtautumiselle elämään silloin joskus, samalla tavoin sitä varmasti joskus tulevaisuudessa varmasti lukisi näitä tämän päivän tapahtumia miettien mitä päässä on mahtanut liikkua näitä kirjoittaessa.

Joten, tehdään pieni tilannepäivitys.

Asumme yhä Juornaankylällä. Koiria on perheessä nykyään viisi. Koirien kuulumisia päivittelen facebooksivulleen www.facebook.com/hurjahurtaz. Vuosi pari takaperin sain kennelnimenkin (Hurjahurtaz) ja ensimmäinen pentue on suunnitteilla ensi vuodelle.

Työskentelen yhä yrittäjänä, painopiste nykyään enemmän hyvinvoinnin puolella, kun edustan Fitlinen ravintolisiä ja luotsaan omaa upeaa Heart of Silver Wings tiimiä tällä hetkellä tittelillä Executive Vice President, mutta Mary Kayn kosmetiikkatuotteet ovat yhä siinä rinnalla. 

Keväällä 2017 osallistuin Askolan kuntavaaleihin vihreiden listoilla. Tarkoitus oli vain kerätä kavereille ääniä, mutta lopputulos oli että olen varavaltuutettu. Joten politiikkakin näköjään vie ainakin jossain määrin mennessään. Sen lisäksi toimin Suomen Vinttikoiraliiton liittohallituksessa varajäsenenä ja vielä toistaiseksi Suomen puolanvittikoirat ryn hallituksessa..

Eli elämä on sopivan kiireistä, ympärillä on ihania ihmisiä ja voin kertoa että edelleen todellakin rakastan elämääni!

Black in black

Olen pitkittänyt kirjoittamista. Toivonut tilanteen muuttuvan, korjautuvan, jos en uhraa niille aikaa ja pura näppäimistölle. Valintani on tainnut olla itselleni tuhoisempi kuin olen ajatellutkaan..

Puolisentoista vuotta sitten kun sain kutsun papa-kokeisiin, oli samassa yhteydessä "vuosihuollon" aika terveydenhoitajan kanssa. Otettiin verikokeet ja tehtiin nämä perinteiset onko alkoholi/tupakka-ongelma ja tai kärsitkö masennuksesta-kysely. En tuota masennuskyselyä täyttäessäni ollut lainkaan huolissani vaikka tiesinkin stressitason olevan korkealla ja olin tiedostanut aika ajoin voimien loppuvan. Terveydenhoitaja kuitenkin pisteet laskeskeltuaan totesi että tulos viittasi siihen että kärsin masennukseta ja olisi aiheellista varmaan mennä ammattiauttajan juttusille.

Kieltäydyin.

En halunnut edes ajatella että a) minulle tarjottaisiin jotain nappeja, b) että joku minulle tuntematon ihminen katselisi roolinaamionsa läpi myötätuntoisena ja kertoen ymmärtävänsä tilanteeni. Ja c) en kokenut olevani siinä tilassa että tarvitsisin apua. Jokainen meistä varmasti stressaa siinä vaiheessa kun työtilanteet valuvat ohi sormien ja henkilökohtainen talous on enemmän tai vähäemmän konkurssissa. Luotin kuitenkin siihen ettei tilanne ole pysyvä ja että kun asiat alkavat taas rullata niin masennuksenikin katoaa samaa tietä.

Jonkin siemenen tuo terveydenhoitajan sanoma kuitenkin jätti kytemään mieleni perukoille. Sitä mukaa kun asiat ovat liukuneet huonompaan suuntaan, olen kerta toisensa jälkeen palannut siihen ajatukseen, että olenko sairas? Tarvitsisinko sittenkin lääkärin ja lääkeiden apua?.

Kehon puhdistuskuurien jälkeen olen todellakin huomannut sen suuren vaikutuksen mikä sokerilla ja höttöhiilareilla on olooni. Valitettavasti en kuitenkaan ole onnistunut täysin vastustamaan noiden houkutusta, joten tempoilen sokerinarkkariuteni otteessa kuin pahin heronisti omassa koukussaan. Asiaa ei tietenkään helpota lainkaan se että kanssani saman talouden jakava haluaa viikottaisen sokeri ja höttöhiilariannoksena ja kun hän herkuttelee, minäkin lankean. Tilanne olisi sinänsä helpompi jos toinen olisi terveysnatsi tai jos asuisin yksin jolloin ei olisi edes tarvetta hankkia houkutteita kotiin.

Jooga ja pilates ovat valitettavasti jääneet vähemmälle. Niiden puuttumisen arjesta olen myös huomannut, en pelkästään rapistuneena kuntona, vaan myös kiristyneenä pinnana ja keskittymiskyvyn puutteena. Voisin toki harrastaa kumpaakin ihan yksin ja omassa rauhassa kotona. Vaan kun jälleen kerran päädymme siihen itsekurin puutteeseen joka tekee helpommaksi vain istua sohvalle läppärin kanssa kuin tehdä jotain elimistöä parantavaa.

Yhdestä asiasta olen tämän pohjamutia pitkin ryömimisen aikana päässyt irti. En enää juurikaan välitä siitä mitä muut minusta ajattelevat. En tarkoita tätä sillä että olisin huolimaton ulkonäköni tai hygieniani suhteen, niistä huolehdin kyllä edelleen entiseen malliin aina ihmisten ilmoille suunnatessani. Tarkoitan sitä, että jos minusta tuntuu etten jaksa jotain mikä ehkä olisi yleisesti ajateltuna hyvä jaksaa, en yritä toteuttaa "kiltin tytön" syndroomaani ja vain jaksaa jottei minusta ajateltaisi pahasti. Jos en jaksa, en jaksa ja silloin saatan perua sovitun tapaamisen viime tipassa tai sanoa sen mitä todella ajattelen sen sijaan että miettisin miten kauniisti ilmaisisin, kiertoteitse, toista loukkaamatta takaa-ajamani asian. Tiedän että minusta on kuoriutunut totaalinen bitch viime aikoina. Mutta tiedän myös sen, että jos en itse huolehdi omasta jaksamisestani ja siitä että vetäydyn luolaani rauhaan ja yksinäisyyteen silloin kun siltä tuntuu, niin kohta en voi enää edes yrittää selvitä omin voimin vaan valkotakkiset tulevat ja vievät suljettujen ovien taakse.

Tiedän pystyväni vielä pitämään naamioni yllä tarpeen vaatiessa, mutta huomaan myös sen että se on koko ajan vaikeampaa. Kunnolliset yöunet, ilman keskeytystä. Terveellinen ruokavalio ja riittävä liikunta olisivat niitä joiden avulla ryömisin täältä kuopasta suhteellisen helposti ylös, kun vain stressitasoni laskisi. Ja laskeehan se. Kuukausi kuukaudelta on taloudellinen tilanne pikkuhiljaa parantunut. Ja sitä mukaa kun voimani antavat myöden varata kalenteriini enemmän ja enemmän töitä, sitä mukaa tiedän sen parantuvan entisestään.

Edelleen, rakastan työtäni. Rakastan perhettäni, niin koiria kuin ihmisiä. Ja rakastan elämääni.
Kyllä minä täältä vielä kömmin ylös..

Lupa puuttua muiden asioihin!

Olen aina todennut että on helpompi auttaa muita ratkomaan ongelmansa kuin keksiä ratkaisu omiin pohdintoihin. Tätä asiaa on nyt saanut toteuttaa tämän kevään aikana suuremmalla siveltimellä kun tulin valituksi yhdeksi "parvelaiseksi" Ylen syksyn sarjaan: "Nyt tai ei koskaan!"

Voin sanoa ettei tämä ollut ihan helppo case. Kolme päivää kuljimme seuraten päähenkilöä, keskustellen hänen ja läheistensä kanssa ja muodostaen oman mielikuvamme ja käsityksemme käsillä olevasta ongelmasta. Välillä tuo ongelma oli "helppo", välillä se kirvoitti pintaan raskaitakin tunnekuohuja. Samalla kun kävin tunteita läpi, yritin muistaa sen että kyse ei sillä hetkellä ollut minun elämästäni, vaan tuon edessäni olevan ihmisen joka kaipasi apua ratkaisunsa tekoon.

Päivät olivat pitkiä. Välillä eteen tuli yllättäviä käänteitä. Silloin kun kamerat eivät käyneet, ei asiaa ollut suotavaa ruotia, joten ne hetket käytettiin enemmänkin siihen että tutustui parveen, toisiin ihmisiin. Ne hetket kun kamera ei käynyt olivat niitä hetkiä jolloin naurettiin vatsa kippurassa mitä hulvattomille komedioille joita silmiemme eteen piirtyi. Monipuolinen porukka sisälsi useita erilaisia ihmisiä. Erilaisia luonteita, elämänkokemuksia. Välillä kiisteltiin kiivaastikin, eivät asiat vaan ihmiset. Kun kyse ei ole vain katsantoeroista vaan toisen näkökulman olemassaolon kieltämisestä, silloin vääntö on ihmisissä. Noiden hetkien aikana tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että elämäni on opettanut ettei minun näkemäni kanta ole se ainoa oikea, vaan jos en voi nähdä asiaa toisen kannalta, puuttuu minulta oleellista tietoa, jolloin on parempi kuunnella ja ottaa oppia.

Parveen ja päähenkilöihin kuului monia ihania ihmisiä. En voi kuin olla kiitollinen siitä että sain mahdollisuuden tutustua noihin mahtaviin tyyppeihin. Joukossa oli tosin myös niitä, jotka jäivät minulle etäisiksi, joiden nimeä en muista ja kasvotkin saattavat hukkua väkijoukkoon. Näidenkin ihmisten kohtaaminen antoi silti paljon. Heidän kanssaan en kokenut sitä "sielujen sympatiaa" jota myös ystävyydeksi kutsutaan. Silti jokainen heistä opetti minulle jotain.

Osaltaan täytyy kyllä myös myöntää, että jonkinlaisella pelonsekaisella innolla odotan sarjan alkamista. Ihan kaikki se mitä kameran edessä sanoin whiteroomissa ei ole sellaista jonka päätyminen televisioon on hyvä. Avasin itseäni ja menneisyyttäni ehkä enemmän kuin oli viisasta. Toisaalta, minusta on muovautunut tällainen juuri niiden kokemusten ja oppien kautta joiden läpi olen elämäni elänyt. Ja kun muistaa sen että asioissa ei ole niikään tärkeää se mitä on tapahtunut, kuin se miten olen tapahtuneet kokenut, niin ehkäpä asioiden avaamisella oli kuitenkin tarkoitus. Olihan se samalla jonkinlaista terapiaa itsellekin. Käydä läpi oman mielen möröt samalla kun pyrki etsimään päähenkilölle parhaan ratkaisun.

Maltetaan nyt sitten odotella syksyyn, ensimmäinen jakso pyörähtää televisioon 10.9. ja urani "tositeevee-tähtenä" starttaa. Se mitä itse henkilökohtaisesti eniten toivon, on se että katsojatkin löytävät ohjelmasta jotakin omaan elämäänsä noukittavia ajatuksia ja ohjeita. Me olemme työmme sarjan suhteen tehneet ja löytäneet päähenkilöille ratkaisut, mutta jos sarja auttaa vielä jotakuta ratkaisemaan elämänsä vaikeita kysymyksiä, olemme päässeet pidemmälle kuin uskalsi mukaan hypätessä edes toivoa.

Tiedän jo tässä vaiheessa että somessa tulee aiheen ympärillä pyörimään paljon actionia, niin nyt kesällä, kuin varsinkin sitten syksyllä. Joten seuraa ajan hermolla ohjelman FB-sivulla.

Elämäntilanteita

Olemme duunikavereiden kanssa nauraneet usein sitä kuinka meillä naisilla "elämäntilanteet" häiritsevät työn tekemistä. Onneksi on elämäntilanteita, sillä jos niitä ei olisi olisimme kuolleita.

Olen tunneihminen. Se on pakko hyväksyä jälleen kerran. Koiraepisodi sekoitti elämän pariksi viikoksi. Ensin huolen ja murheen takia pikkukoiran puolesta. Sen jälkeen vihan ja katkeruuden takia kun pikkukoiran omistaja päätti mustamaalata meitä koko naapurustolle. Vahinkoja tapahtuu myös silloin kun yrittää olla huolellinen ja tehdä parhaansa. Yritin paikata tilanteen mahdollisimman hyvin, niin välittämisellä kuin korvaamalla taloudelliset kulut. Ja mitä sain vastineeksi? Paskaa niskaan koko rahalla.

Elämäntilanne sotki elämän pariksi viikoksi. Näin ja tunsin muutoksen itsessäni. Tiedostin egon kuohunnan sisuksissa ja vaikka hetkellisesti annoin kärsimykselle vallan vatvomalla asiaa ja kehittelemällä mielessäni kostosuunnitelmia, tiedostin että ainoa joka kostostani kärsisi olisin minä itse. Hiljalleen sain tyynnytettyä vellonnan sisälläni. Viimeinen vapauttava niitti oli poliisin soitto. Olin odottanut ja pelännyt tuota yhteydenottoa. Ja ystävällisen poliisin sanat:"Olen saanut tässä puhelussa sen käsityksen että olet asiallinen ja vastuuntuntoinen koiranomistaja". Ja hänen mielestään tilanne ei kaivannut enää muita seuraamuksia kuin sanallisen huomautuksen.Tunsin kuinka stressi valahti kehostani. Tämä taistelu oli päättynyt.

Koko päivä menikin sitten stressin nollaamiseen. Olin tiedostanut stressin kehossani, mutten sitä kuinka vakavasti se oli minut lamaannuttanut. Sallin itselleni tämän päivän rauhoittumiseen, nollaamiseen. Ilman mitään paineita minkään tekemisestä. Huomenna voisin kohottaa katseen sitten uudestaan kohti tavoitteita.Ja uusilla voimilla painaa kaasun pohjaan. Tämä elämäntilanne oli nyt voitettu!

Virhe!

Kuinka paska fiilis voi olla silloin kun tietää itse 150% tehneensä virheen ja joutuu nyt maksamaan seurauksista. Kuinka monta kolaria ihmiset ajavat tutuilla kulmilla ihan vain siksi kun "ei sieltä viimeksikään tullut ketään". Nyt kävi vähän niin. Yli neljä vuotta onnistuimme välttelemään naapureiden koiria peltolenkeillä kun pojat saivat juoksennella vapaana. Pariin otteeseen on vuosien mittaan osunut naapuri kävelyllä tai suksilla vastaan, mutta voi sanoa että 99% lenkeistä oli sellaisia jolloin saimme vaeltaa naapurin pellolla kohtaamatta ketään.

Tiedän metsästyslain kieltävän koirien irtipitämisen maaliskuun alun ja elokuun lopun välillä. Silti olen antanut poikien juosta talven hangilla vapaana. Johtuen lähinnä siitä että olemme yleensä lenkillä päivän kirkkaimpaan aikaan ja yleensä villieläimet ovat silloin pysytelleet poissa näköpiiristä. Tiedän koirieni olevan sellaisia että vieraiden koirien kanssa on turvallisinta kun pojilla on kuonokopat päässä. Mutta.. Eihän sielä koskaan ole ollut ketään..

Ei tarvittu kuin muutama sekuntti kun pojat riepottivat pikkukoiran. Päällepäin ei näkynyt kuin muutama haava, toinen pelkkä nirhauma, toinen selkeämmin vuotava. Toivoin että selvisimme säikähdyksellä. Autoin saamaan koiran kotiin, osin siksi että oli turvallisempaa että minä kannoin pikkukoiran kuin yrittäisin saada sellaisen matkan päästä koirani kotiin ilman että ne pääsisivät uudestaan hyökkäämään toisen kimppuun. Koirien ilmapiiri muuttui heti kun olin päässyt koiran ja ihmisen luo. Uteliaita ja hiukan hämmentyneitä. En suoranaisesti moittinut koiria, hätistin ne vain sanoin pysymään kauempana. Eivät ne ymmärtäneet riepottaneensa jonkun lemmikkiä, perheenjäsentä. Niille tuo pieni karvakasa oli sopiva saaliseläin. Ne toteuttivat vaistojaan. Ne eivät tehneet virhettä, minä olin se joka teki.

Minä olin pitänyt koirat irti pellolla ja metsässä (tosin jos ne olisivat olleet hihnassa olisi ollut yhtä suuri todennäköisyys että olisivat tempaiseet itsensä irti kuten silloin kun lähtivät käsistäni jäniksen perään). Minä olin pitänyt koiria vapaana ilman kuonokoppaa. Olin ajatellut silloin joskus tämän päätöksen tehdessäni että jos koirat kohtasivat metsissämme liikkuvan ilveksen, suden tai muun ison otuksen, oli oikein että koirani voivat puolustautua. Ja kun eihän sielä koskaan ollut ketään.. Ihmisille kun koirani eivät vapaana ollessa tehneet mitään (korkeintaan antoivat hyppypusuja ja silloin metallinen kuonokoppa oli pahempi ase kuin paljas kuono). Minä en ollut opettanut koiriani kunnolla, olimme muuttaneet metsän keskelle jotta koirat saisivat olla vaistojaan noudattavia koira.. se oli ollut laiskuuttani, ettei minun tarvitse äkseerata joka käänteessä..

Voin kuvitella millaisia itsesyytöksiä käy läpi esimerkiksi rattijuoppo joka sen ainokaisen kerran ajaa maistissaan ja tuottaa jollekin ruumiinvamman tai kuoleman. Olen syyttänyt itseäni moneen moneen otteeseen. Ei auttanut se että meillä on maanomistajan lupa juoksuttaa koiria pelloilla vapaana. Ei auttanut se ajatus että meillä oli tuo yksi suunta johon voimme pellolle lähteä. Pikkukoiran omistajalla olisi ollut talonsa ympärillä joka suuntaan aakeaa peltoa johon viedä koiransa. Voin vain syyttää itseäni, siitä etten ole hankkinut ajoissa koirille muovisia kennelkoppia ja siitä että en pitänyt edes metallikoppia päässään. Nyt voin vain odottaa kuinka pikkukoiran lopulta käy (leikattu ja seuraavat päivät kriittisiä) ja mitkä ovat lopulliset seuraukset tapauksesta. Kallis lasku tästä ainakin tulee pojilla kun ei ole vastuuvakuutusta, mutta raha on vain materiaa. Tällä hetkellä toivon vain koiran toipumisen etenevän. Olen yhtä huolissani kuin kyseessä olisi oma koirani. Tiedän millainen murhe ja huoli perheessä on.

Jatkossa pojat lenkkeilevät AINA koppa päässä. En koskaan enää halua kokea vastaavaa. Harmi ettei sitä päätöstä tullut tehtyä jo aiemmin. Jälkiviisaus on aina kaikkein inhottavinta.

Mustajalkainen nainen

Olin tänään kai pukeutunut valtavirrasta poiketen. Keli oli lämmin, valtaosa ihmisistä liikkeellä lomatunnelmissa, tai ainakin rennoissa kesäpukimissa. Minulla oli jalassani ohuet mustat sukkahousut, musta puolihame, punainen toppi ja jalassa mustat avokkaat.

Tulin kaupasta ostoskärryjen kera. Kävelin autolle. Tietoisuuteni tavoitti jostain pienen tytön ääni joka puhui mustista jaloista. Nostelin ostokset autoon ja pikkuneiti tuli viereisen auton vierelle nojailemaan tuijotellen minua uteliaana. Isänsä yritti huhuilla tyttöä siirtymään kauemmas.

Laitoin takaluukun kiinni. Vein kärryt takaisin paikalleen ja autolle kävellessä availin lakritsajäätelöni kääreitä. Hymyilin tytölle ja kysyin että minunko mustia jalkoja hän ihmetteli? Pieni pää nyökytti nuollen omaa jäätelöään. Avasin oven ja istahdin autoon, isänsä yritti taas huhuilla tyttöä kauemmas. Pikkuneiti hivuttautui lähemmäs ja katseli minua kiinnostuneena. Osoitti sitten jalkojani sormella ja kysyi:" Onko noi ne semmoiset sukkapöksyt?" Nauraen vastasin:"On, just semmoiset ne on." Onnellinen hymy levisi neitosen kasvoille ja iloisena hän juoksi isänsä luo kuulemansa kertomaan. Kun ajoin pois vilkutimme toisillemme.

Toinenkin mustajalkainen kommentti, taas lasten suusta, kuului vielä tunnin sisällä. Tuokin nuoren neitosen huulilta. Jotenkin minulle tuli tunne että nuo mustat jalat taisivat tehdä vaikutuksen. Ehkä he joskus tulevaisuudessa kävelevät hellepäivänä mustissa sukissa, ollakseen mustajalkaisia naisia.

Minä elän vieläkin..

Hui, olipas synkkä tuo viimeisin bloggaus ja sen jälkeen pitkä hiljaisuus.. Ehkä siis aika kertoa niillekin lukijoille jotka eivät seuraa arkeani fb:n sivuilla että olen elossa. Ei katastrofeja, ei mullistuksia..

Toki muutoksia on tapahtunut. Uusia uria elämässä auennut, askeleita eteenpäin otettu, mutta myös takapakkia menty..

Ehkäpä voisin yrittää hiukan aktiivisemmin tännekin jotain ajatuksia rustailla. Päässä kun pyörin monenmoista tätänykyä.. Mutten tänään. En nyt. Ehkä huomenna..

Vastuutonta vasarointia

Reilu vuosi sitten pelottelin s:n huutamalla että kuolemme kaikki. Kevättalvella 2008 riehuin saksien kanssa. Sen jälkeen olen pitänyt huolen ettei sängyn vierestä löydy lusikkaa vaarallisempaa teräasetta.

Viime yönä löytyi sitten sängyn alta VASARA. Muistan unipäissäni kaivelleeni sängyn alta mitälie. Siitä mistä unessa oli kyse en muista mitään. Onneksi kyseessä ei ilmeisesti ollut mikään väkivaltainen tai uhkaava uni, sillä tuolloin vasara olisi varmasti liikkunut muuallekin kuin vain sängyn alta sängyn vierelle. Aamulla herätessäni ihmettelin miksi vasara oli sängyn vieressä (ihmettelin siis astuessani sen päälle). Ja täytyy myöntää että olin melko helpottunut kun sängyn toiselta laidalta kuului rauhallinen unituhina. Aamukahvin äärellä aloin sitten pohtia asiaa enemmänkin..

Entä jos olisin nähnyt unta että minua uhkaa jokin jota vastaan on puolustauduttava vasaralla lyömällä? Entä jos mustelman/murtuman sijasta olisin nuijinut s:n hengiltä. Todennäköisesti tietysti olisin havahtunut ensimmäiseen tuskan parahdukseen, vaan olisinko? Entä jos se yksi lyönti olisi osunut juuri niin täsmällisesti kohdalleen että henki olisi lähtenyt kerralla? Ensinnäkin, en todellakaan halua tietoisesti tai tiedostamatta vahingoittaa ketään. Toisekseen jos nyt onnettomat yhteensattumat johtaisivat murheelliseen lopputulokseen, niin olisinko minä syyllinen? Siis moraalisella tasolla syyttäisin itse itseäni tietenkin, mutta entä juridiselta näkökannalta? Nukkuva ihminen on täyttä ymmärrystä vailla. Nukkuva ihminen elää täysin toisessa todellisuudessa. Vaikka kanssani voi keskustella kun nukun (vastailen sujuvasti välillä jopa ihan järkeviäkin). Vaikka nukkuva ihminen voi kävellä ja tehdä monia muitakin valvemaailmaan kuuluvia asioita, niin ihan oikeasti, kuinka uskottavalta kuulostaisi jos soittaisin hätäkeskukseen ja selittäisin että "tapoin vahingossa". Ja miten niin vahingossa? No kun nukuin...

Täytyy myös todeta tuon olevan melkoista itsetuhoisuutta s:ltä. Hän sen vasaran oli sinne sängyn alle laittanut...

itsenäisyyspäivä

Muistan lapsuuden itsenäisyyspäivät. Kokoontumisen Pro Patria patsaalla. Seppeleen laskut ja ne lumimyräkät..
Televisiossa Helsinki näytti samalta tänään. Tuiskuavaa lunta, viluisen näköisiä ihmisiä. Ja silti sama onnellisuus siitä että saamme juhlistaa vapaata isänmaata.

Ja kotipihalla näytti aivan satumaalta. Tunnin reuhuaminen lapion ja kolan kanssa jotta autoilla on vapaa kulku. Ihastuttavaa..

Aurinko

Kesä on täällä!
Jo muutama päivä biksuttelua pihamaalla takana. Tänään en ollut ollenkaan pahoillani muuttuneista aikatauluista jotka mahdollistivat loikomisen terassilla auringossa paistatellen. Nautinnollista! Asioiden hoidon saatoin onneksi jättää iltaan ja pyykkikone hoitaa oman tehtävänsä ilman että tarvitsee päivystää vieressä..

Toivottavasti sunnuntaille luvatut sateet välttelevät eteläsuomen ja saadaan nauttia auringosta tuolloinkin.

varpunen

Vietin hellyyttävän hetken keskustellen sormeeni takertuneen varpusen kanssa.. Raukka oli eksynyt terassin lasien sisään ja poukkoili lasista toiseen. Kun vihdoin sain varpusen kiinni istui tuo sormella sen oloisena kuin olisi kuulunut siihen aina.. ♥

ystävät

Tänään oli hetki aikaa kahdelle rakkaalle ystävälle. Ajatusten jakamista, tunteiden tuuletusta, hervotonta hihitystä ja ennenkaikkea niin kovin hyvä olo. Vaikka mieli on kuin pyörremyrskyn sekoittama, tuntui hyvältä kuulla että vaikutan rauhalliselta, yllättävän tyyneltäkin..

Jäin miettimään oliko tyyneys pelkkää harhaa. Huijasinko itseäni uskomaan että kaikki on niin hyvin että olen siksi rauhallinen? En usko. Tuntui että tiesin vihdoinkin mihin olen menossa, mitä tekemässä. Vaikkakin mieleni voi muuttua vielä lukemattomia kertoja, silti "kartta" on selkeänä mielessäni. Jokainen askel polulla tarkkaan suunniteltuna. Mikäli maisema muuttuu, jos tapahtumat eivät menekän kuten kuvittelin, voi suuntaa muuttaa. Mitään en ole kiveen hakannut. Mutta jos kaikki menee kuten mieleni karttakuva kertoo, tiedän päätyväni kehän kautta samaan pisteeseen ja silloin tiedän mihin suuntaan sen jälkeen on jatkettava..

Sain eilen kuunnella muutamaakin erittäin viisasta naista. Ja ymmärsin jälleen selkeämmin muutaman sellaisen asian jonka olen tiennyt jo kauan. Tänään laitoin oppejaan käytäntöön ja mikä ihaninta, sain heti huomata neuvojen tuottavan toivottua tulosta.

Kevät

Olen muutaman päivän nauttinut mitä ihanimmasta kevätkelistä pihapuuhien parissa. Kantanut varastoon viisi kuutiota polttopuita. Haravoinut pihan. Istutellut orvokkeja laatikoihin ja kastellut kukkapenkkejä.. S on rakentanut terassia ahkerasti. Ensi viikolla voi varmaan jo aamukahvit juoda uudella terassilla.. Hieno siitä ainakin tulee.

Tänään sain aikaiseksi ensimmäiset rusketusraidat. Tuntui että kesä on tullut, olkoonkin että tuulen puhaltaessa tuntui vilakalta..

elämää..

Jos rajoitat valintasi vain siihen, mikä näyttää mahdolliselta ja järkevältä, kadotat samalla yhteyden siihen mitä todella haluat, ja kaikki mitä jää jäljelle, on kompromissia.
-Robert Fritz

Valinnat leijuvat taas ilmassa.. Vahvasti! Nyt on aika valita se mitä haluan sen sijaan että valitsen sen mitä kaikki muut tuntuvat pitävän järkevänä..

Rankkaa koulua..

Voi elämän käki.. Joskus sitä todellakin vihaa koirien omistamista. Hattivatilla on jonkin aikaa ollut paha tapa saada karkuvaihde päälle ja tuo painelee pitkin kyliä. Normaalisti olen hypännyt auton rattiin heti koirien hatkattua, ja yleensä ne tulevat takaisin päin niin että noukin koirat kyytiin postilaatikolta.

Tänään sitten paloi käpy niin että totesimme jotta antaa olla. Ulkona on 16 astetta pakkasta, eikä koirat taatusti ole siihen yhtään sen tottuneempia kuin itsekään olen. Onneksi noilla on sentään heijastimia yllä, niin on pieni mahdollisuus että selviävät reissustaan ehjänäkin, tosin voihan se olla että joku naapuruston maajussi päättää ampua ne kettuina tms..

Rankkaa koulutusta tämä, sikäli rankkaa että joutuu hillitsemään itseään ettei lähtisi perään. Rankkaa vain odottaa tulevatko koirat takaisin vai eivät.. Toivon parasta ja pelkään pahinta.. Elämä on..

narsismini

Kissa kiitoksella elää sanotaan. Itseni on kyllä myönnettävä että narsismiin taipuvainen egoni elää ja voi hyvin kiitoksella. Minut on helppo saada pyörtämään päätökseni, tai ainakin horjumaan niissä, kun vain osaa oikeaan aikaan antaa sopivaa kiitosta.

Vaikka hermot on tiukalla ja työ ei miellytä, silti karkitsen vakaasti sitä mahdollisuutta että voisinkin jatkaa vielä nykyisessä työssäni, kunhan työtehtävät hiukan muuttuisi.. Ja kaikki tämä vain siksi, että työkaverit ovat osanneet lirkutella oikein. Tiedän ettei tämä kehuminen hirvittävän pitkässä juoksussa kuitenkaan kanna. Jos työ ei palkitse omalta osaltaan. Jos mieltä raastaa ajatukset siitä että tiedän etten tee parastani (koska ei ole motivaatiota). Ei silloin riitä se että työkaverit ovat sitä mieltä että olen huippu tyyppi ja toimiston kaunistus..

Ehkei nuo kehumiset oikeasti saa minua jäämään tänne pysyvästi, mutta kyllä ne kummasti "helpottavat" tätä vapauden odotusta..

äärirajoilla

Väsymys, tuo armoton ystävä on vaivannut. Toisaalta elämä on ollut niin matalaa lentoa ettei väsyminen ole mikään ihme.

Tiedän ja tiedostan kiireeni johtuvan pelkästään siitä että olen yrittänyt estää itseäni ajattelemasta. En välttele kotona olemista. Suorastaan rakastan hetkiä kotona. En vain jaksa katsoa sitä kaaosta joka sielä on vallalla. Torstaina pidin "vapaapäivän" töistä. Tuo tuntuikin fiksulta vaihtoehdolta, sillä heräsin puolen päivän aikoihin (havahduin kyllä kuuden maissa). Elimistö otti heti tilaisuuden tullen mahdollisuutensa lepoon. Nyt viikonloppu on mennyt samalla kaavalla, pitkälle nukkumista, lepoa ja ravintoa.

Se huono puoli näissä lepopäivissä on että mieli alkaa käydä ylikierroksilla. Liikaa aikaa ajatella, liikaa mahdollisuuksia pähkäilyihin. Hiipivä tuska. Tunne että hajoan. Etten jaksa enää näin. En halua taistella jokaisesta askeleesta. En miettiä mikä on oikein ja mihin on oikeus vai onko mihinkään.. Haluan vain nukkua, kaukana kaikesta..

Nuoruuden innolla

Sain tänään olla osana hetkeä joka edusti niin uutta nuoruuden intoa kuin mieletöntä nostalgiaa..

Muistan kuinka silloin joskus yläasteen aikaan frendin kanssa roikuttiin bändikämpillä. Elämä tuntui olevan vain pirstaloitua kaukorakkautta, mutta tuota kaukaa rakastamisen tuskaa lievensi se että sai istua treenikämpän nurkassa kajarin päällä ja kuunnella kun rakkauden kohde soitti..

Muistan vieläkin miten katselin tuolloin pillifarkkuja, hihatonta paitaa ja leveää niittivyötä. Muistan kuinka katselin kaulassa roikkuvia ketjuja ja lukkoa, ja kuinka pienen tytön mielessä toivoin että joskus saisin jonkin noista omaan kaulaani.. Muistan kuinka mielestäni maailman ihanin asia olivat nuo hiuspehkon alta välkkyvät silmät ja se hymy joka aika ajoin valaisi kasvot. Muistan kuinka toivoin niiden käsivarsien hyväilevän vartaloani kuten ne nyt hyväilivät kitaran tai basson kaulaa..

Tänään en katsellut noita hiuspehkoja ja pillifarkkuja saman rakastuneisuuden vallassa, mutta nautin siitä samasta ilmapiiristä aivan kuin silloin joskus. Olin yhtä ulkopuolinen kuin silloinkin, silti jotenkin osallisena. Ei se maailma silloin, eikä tuo nyt, ole sitä minun todellisuuttani. Silti tuntui hienolta, erittäin hienolta saada olla edes tämän verran osa sitä..
Kiitos!

Tänään

Get stressed.. stay stressed..

Jep! Elämä on!

Jälleen kerran melkein riittäisi tylyssä yksinkertaisuudessaan tuo toteamus, mutta ehkä on syytä hiukan avata ajatuksia..

Perjantaina työpäivä venyi, olkoonkin että se oli odotettavissa, silti hiukan harmitti. Olinhan ajatellut nollaavani viikon kiireet rauhassa jotta olisin viikonloppuna messuilla hymyävä itseni.. No toisin tosiaan kävi. Duunin jälkeen pika pikaa ruokakauppaan ja kilautus kotio jos vaikka sauna olisi lämpimänä kun ehdin kotiin.. Sen jälkeen olisi pitänyt sulkea puhelin. Ehdittyäni postilaatikolle asti soi puhelin ja tiedustelu kuului olinko valmiudessa lähtemään etsintään. Mietin tasan kaksi sekuntia: Olen! Järki huusi heti perään että olen hullu, että takana on rankka viikko ja edessä messuviikonloppu eli en todellakaan olisi fiksu lisä etsintäporukkaan. Jotenkin kuitenkin toivoin ja kuvittelin että keikka peruuntuisi ennenkuin tarvitsisi lähteä mestoille.

Puolisen tuntia ja tuli uusi soitto: Etsintä toteutetaan, joten ei kun menoksi. Onneksi en ollut saunaan vielä ehtinyt. Ne muutama hätäinen suupala joita olin hätäpäissäni varmuuden vuoksi syönyt olivat ainoa "elvytys" ennen lähtöä, onneksi olin kannattanut duunikaverin muksujen urheiluharrastusta ja ostanut rasian toffeeta, tuolla pysyisi ainakin verensokerit koholla. Kamat kasaan, pussillinen pähkinöitä, pussiin toffeita ja vesipullo. Lämmintä päälle ja reppuun, kompassi, fikkari ja itselle ja koiralle heijastinliivit. Tässä vaiheessa oli Wäne jo aivan täpinöissään. Vaikka tiesin ettei tuo pääse vielä tosihommiin, sai jätkä lähteä mukaan totuttautumaan siihen mitä tositoimet voisivat olla.

Tunti ajamista etsintäalueelle. Ilmoittautuminen ja suoraan maastoon, kyseessä oli vanhat kotinurkat, joten paikallistuntemustani hyödynnettiin koirakon mukaan. Juuri kun pääsimme metsään kuului kopterin ääni, haravointi olikin otettu kalleimman mukaan heti.. No tunnin ehdimme suunnilleen hortoilla pitkin liejuisia maastoja kun vihdoin tuli soitto että etsittävä oli löytynyt ja voimme etsiytyä lyhyintä reittiä pois alueelta.. Harmi sinänsä ettei koirakko ollut löytävä taho, mutta pääasia että kadonnut saatiin ehjänä takaisin ihmisten ilmoille..

Olin kotona puoli yhden maissa. Sauna oli jo aikaa sitten kylmennyt ja oma väsymyksen taso oli sitä luokkaa ettei kyllä muuta kaivannutkaan kuin pikaisen kuuman suihkun ja unten maille. Aamulla kellon herätellessä pirteään messuaamuun voin myöntää olon olleen kaikkea muuta kuin pirteän..

No viikonlopusta selvisin kaikkineen kyllä kunnialla (ellei messuilla sekoilua oteta lukuun). Huvitti vain sunnuntaina kun mieleeni tuli ystävän viimeinen huikkaus perjantaina mesessä: Muista säästää itseäsi! Liekö joku etiäinen antanut hälle varoituksen kuinka yritän polttaa itseäni loppuun tehokkaimman mukaan..

Duunikaverin kanssa puimme tänään stressitasoja. Hänellä oli melkoisen rankka kesä läheisen menetyksineen ja tuosta aiheutuneine stresseineen. Lääkärit totesivat lähellä olevan burn outin ja paniikkihäiriöiden. Nyt sain häneltä varoitukset siitä kuinka näköjään yritän poltella omaa kynttilääni kummastakin päästä. Tiedän. Myönnän. Tiedostan myös sen että jos nyt pysähdyn, on ihan oikeasti vaara etten enää pääse liikkeelle.. Kunhan on taas varmuus siitä että aurinko ei ole kadonnut kokonaan, sitten voin hidastaa tahtia ja luottaa siihen että pieni hengähdys ei sammuta moottoreitani kokonaan..

Ultimate väsymys

Viime viikon ympäri pyöreät päivät vaativat veronsa. Viikonloppu meni käytännössä nukkuessa. Vain vaalien osalta en päätynyt nukkuvien puolueeseen, sillä sunnuntai-iltana raahauduimme omalle äänestyspaikalle tekemään velvollisuutemme.. Ellei äänestä on turha narista..

No, lauantaina tuli kyllä tehtyä töitäkin, mutta tuolta kotiin selvittyäni (iltapäivällä) menin ihan hetkeksi vaan lepäämään sohvalle.. ja nukahdin.. torkkuen ja välillä syöden, taas torkkuen kului päivä. Ja noudettuani S:n viihteilemästä pääsin nukkumaan kunnolla.. Sunnuntaina tuntui kuin minulla olisi ollut se krapula. En millään saanut itseäni sängystä ylös ennen puolta päivää ja senkin jälkeen vain hain juotavaa tai syötävää ja vaelsin takaisin vuoteeseen.. Ilmeisesti viime viikon stressi on aiheuttanut melkoisen univajeen.. Mutta eiköhän tuo taas tästä...