Hyvästi jää

Olen ollut onnekas. Olen saanut pitää rakkaat ihmiset luonani kauan. Tänään päättyi tuo aikakausi osaltaan isoisäni, Fafan, nukkuessa pois meilahden sairaalassa klo 17.05.



Fafalle
Levy suklaata kirjahyllyssä
Pinossa lukemattomia kirjoja
Puhuit kanssani elämän tarkoituksesta
Opetit solmimaan kengännauhoja

Suuri nahkainen nojatuoli
shakkilauta ja tikittävä kello
Tuoksuit tallilta ja jotenkin kaupungilta
Hyvän yön suukkosi kutitti ja partasi sai minut nauramaan.

Hemmottelit minut piloille, prinsessasi.
Opetit olemaan ihmisiksi
elämään täysillä tänäänkin!

Elämä on muutos

Nykyhetken hyväksyminen.

Kaiken katoavaisuus ja elämän vaiheet.
On menestyksen aikoja, jolloin saat kaikkea ja kaikki onnistuu. On epäonnistumisen aikoja, jolloin kaikki kuihtuu ja rapatuu ja sinun on annettava kaiken mennä ja annettavaa tilaa uuden nousta tai muutoksen tapahtua.

Jos siinä vaiheessa vastustat ja takerrut vanhaan, kieltäydyt menemästä elämän virran mukana, ja saurauksena on kärsimystä. Häviäminen on välttämätöntä, jotta uutta voi kasvaa.
Toista ei voi olla ilman toista.
Eckhart Tolle: Harjoituksia läsnäolon voimasta.

****
Olen takertuja. Tiettyyn pisteeseen asti olen olevinani vahva ja uskaltavani mitä vain. En tarvitse siinä mielessä tuttua ja turvallista ollakseni onnellinen, mutta silti irti päästäminen on kovin vaikeaa. Sain jälleen tänään perusteellisen opetuksen siitä kuinka rankkaa irroittaminen onkaan. Inhoan päätöksiä. Tuntuu että jokainen vaihtoehto sisältää liikaa hyviä mahdollisuuksia. Tai vaihtoehtoisesti jokaisessa on liikaa sellaista jota en halua. Kun sitten syystä tai toisesta joudun valitsemaan, en läheskään aina valitse järjellä. En edes tunteella. Valitsen asian pelolla. Sen mikä on tuttua, siihen on helppo takertua, sillä sen tietää kuinka huonosti tuon valinnan ollessa on. Jos taas heittäytyisi suoralta kädeltä uuteen, enhän voi tietää kuinka pieleen valintani menisikään..

Mutta voiko vanha ja tuttu muuttua. Tarkoittaako elämän muutos aina sitä että kaikki pitäisi heittää romukoppaan ja aloittaa uudelleen rakentaa alusta. Jos entistämällä saakin korjattua..?
Näillä mennään nyt ja katsotaan sitten syksyllä uudelleen mihin suuntaan keula on kääntynyt. Jos pohjakosketus on saavutettu on todettava vain että tässä se oli ja kaikki on tehty, ehkä silloin voi sitten antaa lahon laivan vajota pohjaan..

Harmoniaa ja heijastuksia

Viikko on ollut hektinen. Viikonloppukin oli tehokkaasti ohjelmoitu, mukavalla ohjelmalla..

Vaikka tuntuu että kalenteri on ollut kovin täynnä ja elimistö vedetty taas osin äärirajoille (jopa niin että keskiviikon pidin suosiolla kotitoimistoa), on mieli ollut yllättävänkin harmooninen. Päätinhän luopua pähkäilystä. Niin todellakin jopa tein. Vain eilen sallin itselleni hetken miellyttäviä muisteloita tilanteista jotka aiheuttivat perhosia vatsanpohjaan ja kutkutusta mieleen, tietoista egon ja emootioiden ruokkimista. Silti oli tuossakin haikailussa jotenkin erilainen sävy kuin ennen. En pyöritellyt mielessä vaihtoehtoja mitä menneet tilanteet olivat merkinneet, tai olisiko niillä mahdollisuus toistua muodossa tai toisessa. En ripustautunut noiden muistojen varaan, nautin niistä vain muistoina, mielikuvina jotka nostivat samat hyvät tunteet pintaan kuin tapahtuessaan, saivat hymyn huulille. Tällä kertaa tuota hyvänolon tunnetta ei seurannut se riipivä ja rintaa raastava tuska joka ennen on saanut moisten muisteloiden jälkeen olon kovin haikeaksi. Mennyt on mennyttä, saan ja voin nauttia sen muistoista, takertumatta menneen menettämisen pelkoon..

Taiteelliset energiat jylläävät (kuulen mielessäni oppaani äänen joka kertoo ettei ole erikseen parantavaa tai taiteellista energiaa, että on vain energiaa). Erottelen edelleen kaiken energian sen mukaan mihin sitä käytetään, vähän samaan tapaan kuin veitsi on aina veitsi, riippumatta siitä käytetäänkö sitä voin levittämiseen (voiveitsi), pihvin leikkaamiseen (lihaveitsi) vai kasvisten suikalointiin (wokkiveitsi). Tunnen suunnatonta tarvetta luoda jotain. Ennenkaikkea tallentaa jotenkin näitä tuntemuksia joita ympärilläni ja sisälläni jyllää. Olen aikanani saanut kuulla olevani hyvä sanojen ja tarinoiden kanssa, musiikin sarallakin on jotain taiteellista tullut tehtyä. Samoin jonkinlaisia piirusteluita ja valokuvauksia. Jostain syystä tanssi on aina ollut kirjoittamisen ohella se luontevin taiteellisen ilmaisun muotoni. Tanssissa vain ei jää mitään muistoja tallenteeksi jälkipolville. Mietin tänään tuota kriittisyyttäni musiikin ja kuvataiteen osalta. Olen aina vaatinut niiden kanssa jonkinlaista perfektionismia itseltäni. Jos piirtämäni/maalaamani kuva ei välitä sitä tunnetta jonka mielessäni näen ja sisälläni tunnen, heitän pensselit pois ja menee kuukausia, ellei vuosia ennenkuin yritän uudelleen. Tiedostin tuon ongelmani, sen ytimen. Olen aina pyrkinyt kaikella taiteellisuudellani (tanssia lukuunottamatta) jättämään muiston tästä hetkestä myöhempään aikaan. Vaan kun tosiasia on kuitenkin se että tämä hetki on vain nyt. Tämä hetki ei tallennu teokseen elettäväksi uudestaan myöhemmin. Tämän hetken tunteet voivat heijastua luomani kautta, välittyä muille ihmisille ja/tai muistutella omaan mieleeni muistikuvia ja tunteita menneestä. Kriittinen ja vaativa, katoamista pelkäävä, egoni on kuitenkin aina vaatinut luomaan täydellisen kuvan tästä hetkestä. Eikä se ole mahdollista. Ei yksikään taidemaalari, valokuvaaja, kirjailija tai muukaan taiteilija ole kyennyt vangitsemaan sitä hetkeä ikuisuudesta jolloin luomus on syntynyt. Kaikki he välittävät heijastuksia siitä mitä ovat kokeneet sillä hetkellä, mutta eivät juuri sitä hetkeä.. Ehkä tämän tiedostaminen antaa vihdoin mahdollisuuden antaa taiteellisen inspiraation virrata juuri niin vapaana kuin se tahtoo, ilmentyä niin kirjoittamisena, kuvina kuin tanssinakin.. Ja ehkä, ehkä vielä jonakin päivänä palaan soittotunneille kyetäkseni heijastamaan silläkin saralla niitä tuntoja joita elämäni ikuisuus minussa herättää..

Nuoruuden innolla

Sain tänään olla osana hetkeä joka edusti niin uutta nuoruuden intoa kuin mieletöntä nostalgiaa..

Muistan kuinka silloin joskus yläasteen aikaan frendin kanssa roikuttiin bändikämpillä. Elämä tuntui olevan vain pirstaloitua kaukorakkautta, mutta tuota kaukaa rakastamisen tuskaa lievensi se että sai istua treenikämpän nurkassa kajarin päällä ja kuunnella kun rakkauden kohde soitti..

Muistan vieläkin miten katselin tuolloin pillifarkkuja, hihatonta paitaa ja leveää niittivyötä. Muistan kuinka katselin kaulassa roikkuvia ketjuja ja lukkoa, ja kuinka pienen tytön mielessä toivoin että joskus saisin jonkin noista omaan kaulaani.. Muistan kuinka mielestäni maailman ihanin asia olivat nuo hiuspehkon alta välkkyvät silmät ja se hymy joka aika ajoin valaisi kasvot. Muistan kuinka toivoin niiden käsivarsien hyväilevän vartaloani kuten ne nyt hyväilivät kitaran tai basson kaulaa..

Tänään en katsellut noita hiuspehkoja ja pillifarkkuja saman rakastuneisuuden vallassa, mutta nautin siitä samasta ilmapiiristä aivan kuin silloin joskus. Olin yhtä ulkopuolinen kuin silloinkin, silti jotenkin osallisena. Ei se maailma silloin, eikä tuo nyt, ole sitä minun todellisuuttani. Silti tuntui hienolta, erittäin hienolta saada olla edes tämän verran osa sitä..
Kiitos!

Tänään

Kyllä rakkaani, mutta..

Yrittäessäni välttää murhaamasta itseäni tai muita tiellä liikkujia aamuhämärissä, mietiskelin taas elämäni realiteetteja..

Muutaman viime päivän elämä on ollut suhteellisen helppoa ja mutkatonta. Lieneekö syynä ollut täysikuu vai kirkkaan kuulas syyssää.. Jotenkin taas vain aavistelen ettei tämä ole kestävä olotila, että "romahdus" seuraa piakkoin. Osin hyvä olo johtunee myös siitä kuinka olen antanut periksi elimistöni vaatimukselle levosta, ja mm eilen illalla nukahtanut (mikä kirjanpito) istahdettuani koirien lenkityksen jälkeen "ihan-hetkeksi-vaan" voileivän kanssa katsomaan töllöttimen tarjontaa. Ihan hetkeksi vaan erehdyin sulkemaan silmät voileivän viimeisiä murusia nieleskellessä, ihan vain herätäkseni kolmen tunnin kuluttua S:n kotiutumiseen.. Taisi olla hiukka univelkaa taas..

Harhapoluilta takaisin otsikkoon. Mietiskelin ajaessa mitä oikeassti miehestä, puolisosta, elinkumppanista halusinkaan. Vuosien varrella on ollut lukemattomia ulkoisia edellytyksiä joita olen rakkauteni kohteelta toivonut ja odottanut. Osa niistä on toteutunut, osa ei, ulkonäkö ei kuitenkaan ole ollut SE kaikkein tärkein juttu. Luonteen osalta olen toivonut yhtä jos sun toistakin asiaa. Osa toteutunut osa ei..

Mieleen nousi keskustelu ikuisuus sitten. Olimme tuolloin lukiossa ja muistan kuinka bestikseni kanssa mietimme mitä mieheltä toivoisimme. Kumpikin olimme sitä mieltä että miehen pitää viedä eikä vikistä. Ottaa kuitenkin mielipiteeni huomioon, mutta tehdä silti loppuviimeksi lopullinen päätös. Nauroimme tuolloin että ihanteellisin tapa jolla mies voisi suunnittelu/päätös-keskusteluun vastata olisi: "Kyllä rakkaani, mutta nyt tehdään näin..." Eli hän olisi huomioinut mielipiteeni, haluni ja tarpeeni, ja valitsee "silti" sen vaihtoehdon jonka katsoo parhaaksi. Silti suluissa siksi, etten suinkaan oleta esittämäni mielipiteen olevan ihan aina se väärä vaihtoehto, se jota ei valita..

Nykyään tiedostan itse toimivani osin tuon lauseen mukaan. Keskustelen asioista tai en. Otan kyllä vastapuolen halut ja tarpeet huomioon, mutten läheskään aina tee asian ratkaisuja niiden pohjalta, ja niinpä usein vastaan kuin rikkinäinen levy: kyllä, kyllä, rakkaani. Mutta nyt teen näin..

miljoona pientä ajatusta

Viikonlopun yli oli melkoinen hässäkkä. Oli häämeikkiä, oli firmarockia, oli koirien juoksukisoja ja oli ihan rehellistä lorvintaa.

Kerrankin annoin itselleni luvan olla, vaikka tiskivuori vyöryi keittiössä, villakoirat juoksentelivat pitkin kämppää ja vaatevarantoni ei sisältänyt (muka) yhtään mitään päällepantavaa.. Silti annoin itselleni oikeuden ottaa päikkärit, oikeuden jättää siivoamisen tekemättä ja oikeuden vain olla sen hetken minkä voin. Tietenkin hoitamattomat (yhä) asiat painavat mieltä, mutta kroppani huutaa työ ja opiskelupäivien jäljiltä niin hoosiannaa että tiedän ettei ole mitään järkeä yrittää murhata itseään kaiken kotitöiden alle, sillä eivät ne tiskit mihinkään karkaa vaikken kuluta tänään tuntia niitä pesten. Ei vaatteeni lopu vaikkei pyykkikone juuri tänään pyörikään, eikä villakoirat niin suurta kenneliä ehdi kasvattaa vaikka imuri heiluisi vasta huomenna.

Pistin jälkeen asiat tärkeysjärjestykseen, kävin koirien kanssa tunnin lenkillä. Ihailin yhä suurena möllöttävää kuuta. Nyt aion järjestellä kirjanpitoni ja paperit edes osin järjestykseen antaen samalla telkkarin valuttaa aivoihin mitäänsanomatonta soopaansa.. Aion siis tänäänkin ottaa iisisti. Ajatella mieltäni askarruttavia asioita ja pyöritellä harkinnan ja pohdinnan hernettä pitkin aivojani, pohtia ja puntaroida, olettaa ja toivoa.. Ja avoimin mielin seurata mihin suuntaan asiat nyt kallistuvatkaan...

Pyörteitä ja vessajuttuja

Väsyttää.. Ja tuntuu että väsymyksen myöntäminen on kuin lisäisi vettä tuohon myllyyn. Silti on myönnettävä, olen totaalisen puhki, rikki ja väsynyt. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Työmaalla on muutettu, kohta viikko. Eilen oli varsinainen tavaroiden roudauspäivä, eli kiirettä piisasi. Tavaroiden pakkausta, siirtämistä rakennuksesta toiseen ja epätoivoista yritystä löytää kaikelle paikat, ja toimia vielä organisaattorina, sillä luonnollisesti pomo järjesti itsensä ulkomaille juuri tämän muuton ollessa käynnissä.. No, vaikka muuttofirman pojat hoitivat pöytien, hyllyjen ja valtaosan muuttolaatikoiden roudauksesta, sain silti ravata rappuja ylös alas ja kantaa osan tavaroista. En vain osaa odottaa että tavarat löytävät oikeaan paikkaan..

Muuton lisäksi päälle painoivat jonossa odottavat työt. Sitä olisi pitänyt hoitaa sinne, tätä tänne. Onneksi muutto aiheutti myös puhelimien käyttökelvottomuuden, ainakaan perääni ei voitu soitella ja kysellä missä vaiheessa mikäkin homma on. No tänään hiljalleen alkoi löytyä tavarat, rutiinit ja kasautunut kaaos purkautua..

Sinänsä muutos uuteen rakennukseen toi parannuksia. Kunhan uuden rakenteen haju (ja päänsärkyä sekä allergista tukkoisuutta aiheuttava höyry) laantuu, on paikka kaikkiaan melko iso harppaus eteenpäin. Niinkin pienistä asioista kuin wc:n varustukseen kuuluvasta käsisuihkusta voi olla yllättävän onnellinen. Olkoonkin että kahvipöydän keskustelussa asiasta mainitessa totesin etteivät perus suomalaiset insinöörit taida harrastaa hygieniaa saniteettitiloissa, miehet kun eivät a) olleet huomanneet moista varustusta, b) tuntuneet tiedostavan että tuota voisi käyttää muuhunkin kuin epämääräisiin käyttötarkoituksiin.. No, itseasiassa suomalainen tapa mahdollistaa hygienian ylläpito myös julkisten tilojen saniteettitiloissa on poikkeava esimerkiksi ruotsalaisiin verrattuna. Ainakin jouduin toteamaan viime ruotsin reissulla moisten suihkujen olemassaolon puutteen niin hotellista, lentokentältä kuin kongressikeskuksesta.. Kyllähän normaali olosuhteissa pelkkä paperi riittää puhdistukseen, mutta tiettyyn aikaan kuukaudesta todellakin osaan antaa arvoa moiselle lisävarusteelle..

Palatakseni vielä hiukan tuohon väsymykseen, muutto siis aiheutti fyysistä väsymystä, jopa niin paljon että illalla melkein itkin kun jalkoja särki niin vietävästi päivän rääkin jäljiltä. Muuton lisäksi kun tuli käveltyä kaupungilla useita kilometrejä, sillä autoni oli huollossa (taas) ja asioiden hoito vaati liikkumista. Saatuani auton korjaamolta, kiiruhdin vielä pilatekseenkin, ja vaikka tuo osaltaan tekikin olon paremmaksi, lisäsi se samalla fyysistä rasitusta ja näinollen väsymystä.

Henkinen väsymys on kuitenkin fyysistä vielä rasittavampi. Maanantain postaukseeni sain ss:ltä kommentin kuinka pitäisi rohkeasti kertoa toiveista ja haluista voidakseen muuttaa nykyistä suhdetta. Kommenttiin vastattakoon: olen yrittänyt! En ole kertonut toiselle osapuolelle puoliakaan niistä toiveista ja haluista mitä minulla on, yksinkertaisesti siksi etten ole kertomiini saanut toivomaani vastakaikua. Jos pienet asiat, joiden muuttumisen en uskoisi olevan ylivoimaista, eivät saa aikaan muutosta, miten voisin kuvitella toisen olevan valmis suuriin muutoksiin..?

Olen useaan otteeseen ruikuttanut (todellakin, tiedän ruikuttavani) oppaalleni kuinka toivoisin löytäväni sen ON/OFF-katkaisijan josta voisi kytkeä tunteet/halut/ajatukset pois päältä. Silloin olisi niin helppoa elää kuten muut odottavat ja toivovat. Olisi helppo sopeutua siihen mitä tietää muiden haluavan ja unohtaa omat tuskat ja kaipaukset. Tiedän olevani epärealisti (vai olenko) halutessani tiettyjä asioita. Toisaalta pelkään, että nyt noiden halujen ja toiveiden herättyä ja tultua ääneen lausutuiksi, en osaa enää vaimentaa niiden ääntä ja "nukahtaa" uudestaan normaliuteen. En tarkoita että olisin mikään totally freak, tai toivoisin jotakin epänormaalia ja tavatonta.. Tiedän kuitenkin omien odotusten olevan niin täysin muuta kuin puoliskoni odotukset. Joistakin asioista toki ajattelemme yhä samoin, jotkin asiat ovat yhä yhteisiä intressejä, mutta paljon on sitä jonka osalta ajatuksemme ja tunteemme eivät kohtaa.

Ystäväni sanoi aikanaan että parisuhde on kompromissejä. Toinen että parisuhteen tulisi olla samaan suuntaan katsomista. Kolmas että etsimme itsellemme erilaisen puolison kuin itse olemme, oppiaksemme kärsivällisyyttä tässä elämässä.. Oikeassa lienevät kaikki, tavallaan. En vain edelleenkään ymmärrä, miksi parisuhde tulisi olla kompromisseja? Miksi kahden niin erilaisen ihmisen on yritettävä elää yhdessä, että kumpikin joutuu jatkuvasti antamaan periksi? Eikö olisi siinä mielessä helpompaa jakaa elämäänsä sielunkumppanin kanssa. Sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa asiat näkee pitkälle samoin. Tietysti jos kaksi saman katsantokannan omaavaa jakaa elämänsä, ei heidän keskinäinen kanssakäyminen anna haasteita ja laajenna näkökantaa, mutta eihän kaksi ihmistä tyhjiössä elä, eli näkökantoja joutuu muuttamaan muun maailman kanssa..Uskon itseasiassa että yleensä ne pariskunnat jotka ovat pitkälle samanlaisia, arvostavat samoja asioita, näkevät asiat samassa valossa, ovat keskivertopareja onnellisempia, sillä heidän ei tarvitse taistella itsensä puolesta yhdessä olon hetkinä, vaan "taistelu" käydään yhdessä maailmaa vastaan..

Minulle tulee joka aamu positiivareiden ajatusten aamiainen, suosittelen lämpimästi kaikille jotka kaipaavat aamuun positiivisia ajatuksia ja pientä hymyä aloittaakseen päivän hiukan vahvempana kuin muutoin. Tämän aamun ajatuksessa oli seuraava kertomus:
VIISAUDEN MAKU

Ikääntyvä hinduopettaja työlääntyi oppilaansa
ainaisiin valituksiin. Eräänä aamuna hän lähetti
nuorukaisen hakemaan suolaa. Kun oppilas palasi,
opettaja kehotti nuortamiestä panemaan vesilasiin
kourallisen suolaa ja juomaan liuoksen.

”Miltä maistuu?” opettaja kysyi.

”Karvaalta”, oppilas sanoi sylkien veden pois.

Opettaja naurahti ja pyysi sitten nuorukaista
ottamaan kouransa täyteen suolaa ja seuraamaan
häntä. Miehet kävelivät vaitonaisina lähijärvelle.
Siellä opettaja kehotti oppilasta heittämään suolan
veteen. Sitten hän sanoo: ”Maistapas nyt järven
vettä.”

Kun nuorukainen oli hörpännyt vettä,
vanha mies kysyi:

”Miltä maistuu?”

”Raikkaalta”, oppilas vastasi.

”Tuntuuko suolan maku?” opettaja kysyi.

”Ei.”

Opettaja istuutui totisen nuorukaisen viereen,
joka niin kovasti muistutti häntä itseään, ja otti
tämän kädet omiinsa sanoen: ”Elämän kivut ovat
puhdasta suolaa, eivät enempää eivätkä vähempää.
Tuskan määrä elämässä on aina sama, mutta sen
karvaus riippuu laimennussuhteesta. Kun kärsit,
ainut keino on laajentaa näköpiiriä…

Lakkaa olemasta juomalasi. Muutu järveksi.

Toivon muuttuneeni jo järveksi, tai ainakin olevani matkalla sitä kohti. Toivon ymmärtäväni toista, ymmärtäväni mitä hän kaipaa, voidakseni samalla kertoa omat ajatukseni, haluni ja tarpeeni oikein, tullakseni ymmärretyksi. Sillä vaikka tavatessa tuntui kuin kohtalomme olisi taivaassa yhdistetty, on niin moni asia muuttunut näiden vuosien aikana, että myönnän itse muuttuneeni paljon. Ja samalla kuitenkin odotan ja toivon niitä aivan samoja asioita, aivan samalla tavalla kuin silloin joskus.. Minä olen muuttunut. Olen oppinut ymmärtämään itseäni. Tiedän miksi teen joitakin asioita, miksi kaipaan joitakin toisia. Jos haluni ja tarpeeni ovat toisen mielestä lapsellisuuden ja vastuuttomuuden osoituksia, uskon meidän vaeltaneen yhteistä polkua kovin eri suuntaan. Se onko näitä polkuja mahdollista yhdistää, ei ole yksin minusta kiinni..

paha olo

Aivan kuin omat katastrofit ei riittäisi, olen saanut murehtia viime aikoina muidenkin asioita. Ihmissuhdeakrobatian lisäksi murehduttaa työt ja kaiken kruunaa rahasta, tai sen puutteesta koituva ressi. Kun yllättäen (no joo ei ehkä sinänsä suoranaisesti yllättäen) pamahtava 600 euron auton huoltolasku, niin siinä menee kyllä budjetti pahasti persiilleen..

Kaikesta on seurauksena paha olo. Juuri sellainen fiilis kuin joka sekuntti olisin purskahtamassa itkuun. Rintaa puristaa, ahdistaa. Tekisi mieli huutaa suoraa huutoa. Käskeä koko maailmaa painumaan v***uun ja jättämään minut rauhaan. Eihän sitä silti voi tehdä. Pieni dramaqueen äksyily on töissä sallittavissa, mutta muilta osin on vain puettava hymy kasvoille, jaksettava nauraa typerille jutuille ja olla kuin mikään ei murehduttaisi.

Kuinka haluaisinkin juuri nyt pysäyttää koko maailman ja laittaa sen tosissaan kuuntelemaan miltä minusta tuntuu. Vaikka maailma kuulemma pyörii (tai ainakin haluaisin sen pyörivän) vain oman napani ympärillä, niin nyt, juuri ja tasan nyt haluaisin omata sen STOP-napin jolla maailmaa voisi hallita.

Totesin eilen ettei minulla ole voimia luopua siitä mistä pitäisi. Ja sain vastaukseksi että onhan se hyvä että on aitoja joiden ylittämiseen ei kykene. Tuo lausahdus pisti asiat tiettyyn perspektiiviin, tiedostin että nuo aidat olivat todellakin oman mieleni minulle luomia. Tänään kuitenkin tuntuu kaikkien vastoinkäymisten jälkeen aitojen kasvaneen ainakin kymmenen metriä korkeammaksi. Niin korkeiksi, etten usko pääseväni eneää niiden yli. Kun pääsisin kunnialla edes huomiseen päivään. Kun saisin tämän pahoinvoinnin edes hiukan laantumaan. Kun..

Uutiset maailmalta ovat täynnä murheellisia uutisia, niin talouden kuin muiltakin osin. Onko tämä paha oloni heijastusta koko maailman murheista. Kun kaikki on yksi, jaetaanko pahoinvointi ja murhe kaikille, niin osallisille kuin osattomille. Onko tämä tuskaisuuteni ilman fyysistä sairautta osani maailman tuskasta? Jos saisin tämän tuskani käännettyä iloksi ja onnellisuudeksi, voisiko se osaltaan tuoda hivenen helpotusta koko maailman pahaan oloon?? Pyöriiko sittenkin koko maailma minun napani ympärillä, vai onko napani koko maailman ympärillä??

Viharakkaus

Tänään polttoaineenani on ollut raivo. Raivo itseäni kohtaan kun en omaa tarpeeksi vahvuutta kohdata sitä minkä pitäisi. Raivo toista kohtaan, kun hän käyttäätyy kuin pikkukakara. Raivo..

Todellisuudessa raivoni suurin syy lienee pitkästä aikaa harvinaisen tuskaisat naisten vaivat. Olo on taas kuin äärimmilleen viritetyllä jousella, tarvitaan vain se yksi pienen pieni väärä sana kun jännitys räjähtää silmille totaalisesti.. Onneksi työpäivän ajan sentään onnistuin hillitsemään itseni pääpiirteissä. Tai vaihtoehtoisesti ärsytykseni näkyi minusta kilometrien päähän, sillä työkaverit olivat harvinaisen kilttejä.. *virn*

Kotiin päästyäni raivo jatkui. Ei onneksi kohdistuen koiriin, vaan sillä että lähdin heti reilun tunnin metsälenkille hurttien kanssa. Tarkoitus oli mennä pellolle juoksuttamaan, mutta naapuri harrasti suurisuuntaisia hiekkalaatikkoleikkejä kaivurilla ojan pientareella, joten valitsin turvallisemman reitin metsän kautta. Lenkki oli itseasiassa mukavan rentouttava. Koirien rentoa jolkottelua ja huumori-ilveilyjä, ja loppumatkasta kävelyä pojat hihnassa ohi kahden erittäin mielenkiintoisen kaivuri alueen. Pojat on aina poikia, riippumatta siitä onko niillä kaksi vai neljä jalkaa, kaivurit kiinnostaa aina..

Lenkin jälkeen raivoni jatkui, imuroin, tiskasin ja pesin pyykkiä. Ja kävin keskustelua itseni kanssa. Kävin sen keskustelun joka on tulossa läpi lukemattomia kertoja. Valitsin sanoja, perustelin ja kuvailin. Ja tiesin etten silti todellisen keskustelun aikana löydä niitä sanoja jotka eivät satuttaisi mutta kertoisivat tarpeeni ja haluni. Minun on valittava. Valitsenko sen joka satuttaa toista (ja osin itseäni), ja joka johtaa tuntemattomaan. Vai valitsenko sen mihin olen tottunut, sietänyt ja kestänyt, vain jotten satuttaisi toista, mutta haipuen itse olemattomiin tuskani kanssa..

Luotan, toivon ja odotan että tämäkin asia ratkeaa itsestään. Että eteeni tulee ratkaisu joka korjaa tilanteen, tai väärin sanoa korjaa, ennemminkin aiheuttaa palasten asettumisen oikeaan suuntaan oikealla tavalla.. En tiedä mikä tuo muutos tulee olemaan. Enkä koska se tapahtuu. Tiedän ja tunnen sen vain olevan tulossa. Ja odotan sitä..

epätietoisuudellansakaan..

Viikonlopun hulina on pitänyt mielen otteessa. Tai pitänyt ja pitänyt. Jossain määrin ajatukset ovat askarrelleet viikonlopun koulutuksessa ja hyvissä fiiliksissä. Osin olen mietiskellyt viikonloppuna riivannutta ikävän tunnetta. Tunnetta siitä kuinka jotain oleellista puuttui. Vaikka sitten taas toisaalta nautin suunnattomasti niistä oman rauhan hetkistä kaupungilla ja jopa ihmismassan keskellä..

Viikonlopun fiilistelyn lisäksi olen miettinyt. Olen pohdiskellut ja harkinnut. Tiedän ja tiedostan selkeät kaksi vaihtoehtoa jotka minulla on. Aiemmin kuvittelin että noiden vaihtoehtojen välillä olisi useita muita variaatioita ja mahdollisuuksia, nyt tiedän että tässä vaiheessa vaihtoehtoja on tasan kaksi. En vain tiedä kumpi on minulle parempi. Toinen on jokseenkin entisen, tutun ja turvallisen mallin noudattamista. Toinen toiseen ääripäähän heittäytymistä. Järki käskee jatkaa kuten ennenkin. Sydän huutaa ettei mikään voi muuttua jos jatkan kuten ennen..

Hetkittäin mieleni vaikuttaa selkeältä ja kirkkaalta. Hetkittäin luulen jopa tietäväni mitä haluan. Saan itseni kasattua, ja pidettyä jotenkuten nipussa vaikka rinnassani roihuaa tunteiden vuoristorata. Olen kuin mitään outoa ei ole tapahtumassa.. Olen kunnes.. Kunnes se yksi pienen pieni sana, hymy, edes ajatuksen poikanen.. Se yksi, romahduttaa koko huolella pystytetyn turvaverkon. vaivalla rakennetun muurin. Ja mikä järjettömintä, vaikka kerta toisensa jälkeen olen itselleni vihainen siitä kuinka taas käyttäydyn kuin Pavlovin koira alkaen kuolata kuullessani "kellon soiton", olen samalla iloinen. Äärimmäisen iloinen siitä etten ole kovettanut itseäni, että vieläkin tunteeni elävät, odottavat hetkeä räiskähtää ilmoille ilotulitukseksi.

Vaikka osaltani olenkin hakenut mielenrauhaa ja tyyneyttä, on tuo tunteideni vuoristorata ja "pirskahtelu" kuitenkin sitä epätasaisuutta josta itsessäni pidän. VAikka osin tuntuu pahalta, menetyksen pelko puristaa rintaa, ikävä ja epävarmuus kaihertaa, silti avoimuus, rehellisyys ja kaken muun ohittava halu ovat tuntoja joiden haluan säilyvän, vahvistuvan ja kasvavan elämässäni.

Onneksi olen saanut aikaa, aikaa pyöritellä tuntoja, harkita vaihtoehtoja ja mahdollisuuden alkaa nähdä asioita eri katsantokannalta. Tiedän että koska tahansa aiemmin minulle olisi voitu kertoa (ja varmaan onkin kerrottu) kaikki tämä minkä nyt olen itse oppinut näkemään. Olisin voinut tehdä valintoja niillä tiedoin katsomatta polkua tähän pisteeseen, vaan silloin se ei olisi ollut oma valintani. Tiedän ja tunnen itseni niin hyvin että tiedän ettei minua voi pakottaa, ei edes valitsemaan. Tai mikäli pakko olisi ollut, olisin valinnut tutun ja turvallisen kärsimyksen. En siksi että sitä haluaisin, vaan siksi että ainakin tiedän sen ja osaan sitä käsitellä. Uusista asioista kun ei koskaan voi tietää. Voi olla että se mitä eniten pelkään olisikin juuri se mitä olen tietämättäni aina etsinyt ja halunnut. Toisaalta se mitä luulen haluavani voi lyhyen ajan jälkeen osoittautua sellaiseksi mitä en oikeasti halunnutkaan..

Elämä on valintoja, vaikeita valintoja.. Kuten se haluaisinko tänään suklaa vai vanilijavanukasta..?

Ylimaallinen väsymys

En tiedä mistä johtuu, mutta olen tänään ollut todella, todella väsynyt. Tuntuu kuin keskittymiskykyni olisi totaalisesti hukassa. Liian monta rautaa tulessa ja palan totaalisen loppuun.. No todennäköisimmin syynä on vain SE aika kuusta. Tai tulevan viikonlopun odotus. Tai muutoksen aiheuttama stressi tai....

Odotan tulevalta viikonlopulta todella paljon. Uusia ystäviä, uusia kokemuksia, uutta potkua elämään.. Toki mukaan mahtuu hetkiä omassa rauhassa. Hetkiä yksin kaupungilla. Odotan itseasiassa torstain ja sunnuntain hetkiä kun voin tutustua kaupunkiin ihan yksin. Vaikka mielelläni kulutan aikaa tuttujen ja puolituttujen kanssa, on mielestäni vieraaseen kaupunkiin tutustuminen kaikkein ihaninta yksin. Olen "shoppailurytmiltäni" erillainen muihin verrattuna, en koskaan saa toisten seurassa sitä nautintoa mitä yksin kierrellessä. Saatan kuluttaa tunteja vain hypistellen, ihastellen ja katsellen. En välttämättä edes osta näiltä shoppailuiltani mitään, se ei ole edes homman pointti. Vaan tärkeintä on saada katsella, tunnustella ja fiilistellä tavaroita, vaatteita ja ilmapiiriä..

Olen monena vuonna halunnut käydä Lisebergin huvipuistossa. Nyt mikäli sää vain sallii aion toteuttaa tuon. Viettää päivän nauttien laitteista, ihmisistä, syksyn tuoksusta. Ajasta itseni kanssa, kuin silloin teininä kuluttaessani päivän yksin linnanmäellä. Nyt vain erona on se että koko ympäristö on uusi..

Ystäväni totesi tänään että on turha matkakuumeilla kun menen vain ruotsiin. Ehkä niinkin, tuntuu vain tällä kertaa niin erilaiselta, niin irtiotolta.. Voihan olla etten edes tule tuolta takaisin....

Sohvaunelmia

Kauan sitä haaveiltiin.. Tässä se nyt on.. Ja todistettavasti sohva on joskus ollut vaalea beige, tuskin se sitä kauaa on..

Rakkaus on tahtolaji

Pohdiskelin tänään voiko sammuneen liekin sytyttää uuteen roihuun. Kuulemma voi, kyse on vain tahdosta. Mutta tahtooko? Uskooko siihen että vuosien jälkeen se jokin voi syttyä uudelleen? Voiko ja haluaako pyyhkiä kaiken huonon pois, putsata pöydän ja uskoa? Niin, olen aina ollut huono uskomaan itseeni. Muihin voin helposti uskoa ja luottaa kuin vuoreen, mutta itseeni...

Rakkaus ei sinänsä vaadi tahtoa, rakkaus ei häviä mihinkään, pääsääntöisesti. Se vain muuttaa olemustaan, intohimo vaihtuu ystävyydeksi ja toveruudeksi, rakastuminen arkipäiväksi. Jos rakkaus olisi tahtolaji, en haikailisi aina sitä mitä en voi saavuttaa. Kohdistaisin (ja niin varmasti kaikki muutkin) rakkauden sinne mistä varmasti saisin vastarakkautta. Rakastaa ja tulla rakastetuksi. Onnellista elämää yksinkertaisuudessaan. Vaan kun rakkautta ei voi määrätä. Se kipunoi sielä missä ei saisi, se roihahtaa liekkiin vaikka järki sanoo että kohde on täysin väärä, ajankohta mahdoton. Ja se hiipuu olemattomiin vaikka kaikki on hyvin ja rakkautta tulvii ympärilleni ovista ja ikkunoista..

Se ei ole tahdosta kiinni. Tai jos on niin tahtoni haluaa muita asioita kuin järkeni...

tasavertaisuus

Viime aikoina olen kovin runsaasti pohdiskellut parisuhdetta (jep, olette huomanneet).. Tänään pohdiskelun kohteena oli parisuhteen tasavertaisuus. Sanotaan että onnellisimmillaan ihminen on tasavertaisen kumppanin keralla.. Sanotaan ja sanotaan, mutta onko se oikeasti niin?

Mitä on tasavertaisuus? Onko se sitä että kumpikin tienaa yhtä paljon ja maksaa oman osansa kuluista? Vai olisiko se ennemminkin niin että kumpikin huolehtii omasta osa-alueestaan ja tuo toisen elämään sen mitä toinen tarvitsee, kaipaa ja haluaa, riippumatta siitä kuinka sinänsä tasa-arvoisia puoliskot olisivat. Jos toinen haluaa valvoa, huolehtia ja ylläpitää toisen hyvinvointia, ja toinen haluaa antaa kaiken päätäntävallan toiselle osapuolelle, eikö tällainen pari olisi äärimmäisen tasavertainen? Tietysti olettamuksena on että kyseinen pari haluaa säilyttää valitsemansa "roolit". Jos jossakin vaiheessa tilanne heilahtaakin toisen kapinoimiseen siitä kuinka hänen aina pitää kantaa vastuu kaikesta tai toisen pettymykseen siitä kuinka hän ei koskaan saa päättää mistään, silloin onnellisuus voi olla kovinkin kaukana.

Eikö tasavertaisuus tarkoita siis juuri toisen tasapainotusta, sitä että puoliskot täydentävät toisiaan, antavat toiselle täydellisyyden tunteen ja tuntien samalla itse täydetyvänsä? Yhdeksi.

epävarmuutta ilmassa

Juuri kun kuvittelen kaiken olevan selkeää ja varmaa. Juuri kun oletan ohjien olevan kädessäni tiukasti ja suunnan selvillä, eivät asiat menekään kuten oletin. Ei olettamaani reaktiota. Ei toimintamallia johon olin varautunut..

Nyt tunnen olevani eksynyt. Totaalisen hukassa. Joudunko miettimään uudestaan. Joudunko etsimään toisen ratkaisun. Entä jos ratkaisua ei olekaan? Entä jos päivästä toiseen, vuodesta vuoteen tulen kiertämään samaa kehää, yhtä jumissa kuin häkkiinsä vangittu tiikeri. Entä jos..

Onko tämä oikein? Onko tämä väärin? Juuri näinkö asioiden pitikin mennä? Vai onko tämä taas vain harhaa. Harhaa johon on helppo takertua. Turruttaa itsensä uskomaan kaiken olevan hyvin. Asiat ovat hyvin tänään. Ovatko ne hyvin vielä huomenna. En tiedä. En oikeastaan edes jaksa välittää. Tällä hetkellä olen tässä. Irti päästäen. Rimpuilematta. Vaikka se pieni ääni rinnassani huutaa. Huutaa vääryyttään. Ikäväänsä. Annan järjen äänen vaientaa sen. Järjen joka vakuuttaa näin olevan paras.. Onko? Onko oikeasti? Onko vielä huomennakin?

Rauhallisuus

Kumma juttu kuinka asian tiedostaminen toi taas rauhan. Tiedän eräiden tahojen nyt nyökyttelevän tyytyväisenä myhäillen. Niin tiedostaminen tuo aina rauhan..

Tiedostaminen ei vielä tarkoita sitä että asiat olisi muuttuneet paremmaksi, mutta se tarkoittaa että asioille voi tehdä jotain. Ja jos ei voi tehdä, on vain hyväksyttävä.

Mielessäni olen tehnyt jo kaikki muutokset. Järjestänyt elämäni sille mallille joka minulle sopii. Valitettava tosiasia vain on se että minun elämäni ei ole ihan pelkästään minun, vaan päätökseni ja tekoni vaikuttavat muidenkin elämään, tavalla tai toisella. Joten kaikki ei tule menemään ihan kuten olen mielessä ajatellut.. Sillä ei ole sinänsä merkitystä, vain sillä on merkitystä että olen selvittänyt asian mielessä itselleni. Olen tiedostanut tunteeni ja haluni, ja tiedän nyt missä asioissa en tee kompromisseja..

Elämme mielenkiintoisia aikoja..

huomion keskipiste

Puhuin ystäväni kanssa odotuksista parisuhteessa. Kuinka täysillä tuossa olisikaan oltava mukana. Tosissaan, jottan voisi odottaa toiselta samaa. Oma haihatteleva luonteeni on ajoittain nostanut mieleeni milloin minkäkinlaisia ajatuksia siitä mitä parisuhteelta haluaisin. Kuinka haluaisin säilyttää vapauteni ja silti saada hellyyden ja luottamuksen. Tai kuinka olisin tyytyväinen "toisena naisena", jolloin voisin nauttia suhteen parhaista puolista (hyvistä hetkistä, hellyydestä, seksistä) joutumatta kestämään arkea..

Ystäväni sanoi parisuhteen vaativan kummaltakin kompromisseja. Miksi? Miksi aina pitäisi antaa periksi, luopua omista odotuksistaan, haluistaan ja tarpeistaan? Miksi sen sijaan että olisi kaksi täydellisen onnellista ihmistä onkin kaksi osin onnetonta. Toki ihminen muuttuu. Tietysti ihminen mukautuu, mutta miksi pitäisi ehdoin tahdoin odottaa, edellyttää ja valmistautua tekemään kompromisseja? Jos toinen tykkää makkarasta ja toinen juustosta, ei se edellytä kompromisseja jotta jääkaappiin voi ostaa kumpaakin. Jos toinen on vegetaristi ja toinen rakastaa lihaa, ei sekään vaadi kummankaan kompromissejä, ellein nyt ehdottomasti halua mukautua toisen ruokavalioon, muutoin se vaatii vain hiukan vaivannäköä..

Mitäkö minä haluan? Tiedän olevani taas itsekäs ja omaan napaani tuijottaja, mutta tämä on minun blogini ja minulla on oikeus olla täällä täydellisen egoistinen narsisti.. En minä paljoa vaadi, haluan vain olla elämäni miehen huomion keskipiste. En odota jatkuvaa palvomista, mutten halua hävitä autolle, moottoripyörälle, televisiolle, tietokoneelle, urheilulle tai edes ystäville. Kaikille noille ja paljon muullekin luovutan ilolla aikaa ja huomiota, KUN minun tarpeeni on täytetty. En odota toisen ihmisen kulkevan rinnallani 24/7, kertovan kuinka ihana olenkaan, tai suunnilleen pureskelevan ruokani puolestani. Odotan vain että kun tarvitsen häntä, kun haluan häntä, tai kun kaipaan mielipidetään on hän olemassa juuri minua varten. Ei puolihuolimattomalla toteamuksella "joo-joo, ihan kohta".. vaan juuri silloin, edes sen verran että kertoo koska hänellä on aikaa minulle ja tarpeilleni..

Parisuhde on vuorovaikutusta. Mihin itse sitten lupaudun ja sitoudun. Aivan samoihin asioihin. Antamaan aikani, rakkauteni ja huomioni toisen sitä tarvitessa. Järjestelellen menemiseni ja tekemiseni sen mukaan että asetan toisen elämäni tärkeimmäksi asiaksi ennen töitä ja harrasteita. Yksittäisissä asioissa voin tehdä kompromisseja, jos minä haluaisin mennä syömään kiinalaiseen ja hänen mielensä tekeekin sushia, voin aivan hyvin myöntyä tahtoonsa, tietäen että jousto toimii toisinkin päin..

Tätä minä haluan. Nyt olen sen pukenut sanoiksi.. vihdoin

Mikä minä olen..

Naamakirjaa selaillessani osui kohdalle useita määritteleviä pikku pelejä. Milloin määritellään mikä kukka ollaan, toisinaan taas mikä paukku jne jne. Aloin miettiä mitä kaikkea itse olen.

Viime viikolla tuli yhdestä suosikki kirjoistani tehty elokuva: Kadotettujen kuningatar. Olen aina ollut vampyyri-fani, ja voinee kai jollain tasolla sanoa näinollen että olen vampyyri. En toki juoksentele tuolla pitkin öitä pureskelemassa ihmisten kauloja, mutta kaikkiaan tuossa ajatuksessa on jotain niin kovin kiehtovaa että kaikki vampeista kertovat kirjat ja elokuvat ovat viehättäneet.

Mitä muuta olen?

Olen intiaani. Samoin kuin verenimijät ovat intiaanit aina kiehtoneet. Koko lapsuuteni muistan leikkineeni intiaania, ja jotakin tuosta ajatusmallista on aina kulkenut mukanani. En tarkoita nyt mitään tiipii-asumista tms vaan sitä yhteyttä luonnon kanssa ja eräänlaista ykseyttä maailman kanssa. Muistan kuinka lapsena opettelin kävelemään metsässä niin ettei oksakaan risahtanut. Puut, eläimet ja luonto kaikkineen on ollut kuin ystävä, aina.

Entä muuta?

Olen puolihaltija. Jostakin kumman syystä en koskaan ole ajatellut itseäni keijuksi tai haltijaksi, vaan aina puolihaltijaksi (eli siis jos joku ei ole lukenut haltija-sci-fiä selvennettäköön, puolihaltija on siis haltijan ja ihmisen liitosta syntynyt, eli ei täysin ihminen muttei täysin haltijakaan) ja tällä hetkellä ikäni on hiukan alle 400 vuotta.. Ei minulla koskaan mitään ikäkriisiä ole ollut...

Entä vielä?

Olen parantaja. Joskus ammattia valitessa oli vakavassa harkinnassa lääkärin tai eläinlääkärin ammatit. Silloin kun koulussa olisi oikeasti pitänyt tehdä ratkaisuja joilla moiset koulutuslinjat olisivat olleet mahdollisia, ei noiden suunta kuitenkaan houkuttanut. Silti, vaikkei varsinainen lääketiede ole kiinnostanut, on aina ollut jonkinlainen parantaminen taustalla. Jälleen kerran, leikeissä kosketus oli parantava. Nuoruudessa opin sen paljonko voi ihmisiä auttaa pelkällä kuuntelemisella, ja kuinka ollakaan leikkien lisäksi myös todellisessa elämässä kosketukseni on tuonut helpotusta, hieronta on ollut kuulemma synnynnäinen taitoni, tuota jos harjoittelisi, saattaisi joskus oikeastikin saavuttaa tuon nimikkeen..

Mikä minä sitten olen? Olen paljon muutakin kuin nämä neljä, perinteisesti sanottuna: puoliso, ystävä, huora, madonna, rakastajatar, diiva,"äiti", opastaja/kouluttaja, opiskelija, työntekijä, lapsi, lapsenlapsi, sisko, serkku, naapuri.. ja.. ja.. ja..

Ja silti kaikki tuo, kaikki mitä kuvitella saattaa, olen minä.

Uskollinen

Minun pitäisi olla uskollinen. Näinhän yhteiskunta opettaa. Vaan mikä on todellista uskollisuutta? Ja onko tärkeämpää olla uskollinen puolisolle kuin itselleen? Eikö itsensä kanssa tule elää hautaan asti, puoliskon kanssa vain kunnes polut johtavat eri teille..?

Mikä sitten on uskollisuutta? Onko raja siinä että ei häslää kenenkään kanssa? Vai siinä ettei edes ajattele muita?? Rakastuneena on kaikilla tasoilla uskollinen, tuolloin mielessä pyörii vain rakkaan kasvot, kosketukset, sanat ja suudelmat. Vaikka ympärillä olisi tyrkyllä millaisia mahdollisuuksia, ei niitä edes näe. Silti sanotaan että rakastumista jatkuu korkeintaan suhteen pari ensimmäistä vuotta, sen jälkeen kuvioon astuu arki ja todellisuus. Silloin rakastuminen katoaa.. MIKSI?? Eikö rakkauteen tulisi kuulua myös uudelleen ja uudelleen rakastuminen? Eikö suhteen eteen pitäisi nähdä niin paljon vaivaa että toisen saisi jatkuvasti rakastumaan itseensä uudestaan?

Vaan kun rakastuminen on vaihtunut pelkäksi rakkaudeksi.. Muuttunut tunteeksi joka on jossakin tietoisuuden rajamailla, kietoneena parin syleilyynsä. Kun tunne ei ole enää kihelmöintinä vatsan pohjassa vaan osoitetaan vain sillä että tiskit on tiskattu tai nurmikko leikattu. Kun muutaman päivän erossa olo ei enää aiheuta eläimellistä himoa jälleennäkiessä vaan lähinnä yksinäisyydestä ja omasta rauhasta nauttimista ja melkein pettymystä toisen kotiutuessa.. Onko väärin toivoa rakastumisen tunnetta takaisin? Onko väärin haluta noita kipinöitä jokaiseen päivään?

Fyysinen uskollisuus ei loppujen lopuksi liene kenellekään ongelma. Kuten minulle on monasti todettu, eihän siihen tarvita kuin sopiva määrä leluja yöpöydän laatikkoon. Mutta entä se henkinen uskollisuus? Pelkkä keskittyminen ei riitä kahlehtimaan vaeltavaa mieltä. Tai vaikka mielen saisi kahlehdittua, onko tuo todellista uskollisuutta kun jatkuvasti joutuu taistelemaan oman itsensä kanssa.. Enkö sittenkin saisi suoda yhden monimielisen hymyn tuolle..? Eikö helppous ja hetkistä nauttiminen tämän ihmisen seurassa olekin sallittua..? Enhän satuta ketään jos muistelen sitä päivää, sitä ihmistä joka...? Pohtimaan mahdollisuuksia. Harkitsemaan vaihtoehtoja. Repimään itse rakentamiani kahleita vasten itseäni pala palalta riekaleiksi.. vieläkin!

Kesäpäivä Porvoossa

Poikkeuksellista.
Mukavaa.
Päivä Porvoossa.
Vierailua puutarhalla ja käsityöpajoilla.
Kävelyä käsi kädessä vanhassa kaupungissa.
Lounas ravintolassa ja suklaata Brunbergiltä..

Kun elämä olisikin aina tällaista..