Ylimaallinen väsymys

En tiedä mistä johtuu, mutta olen tänään ollut todella, todella väsynyt. Tuntuu kuin keskittymiskykyni olisi totaalisesti hukassa. Liian monta rautaa tulessa ja palan totaalisen loppuun.. No todennäköisimmin syynä on vain SE aika kuusta. Tai tulevan viikonlopun odotus. Tai muutoksen aiheuttama stressi tai....

Odotan tulevalta viikonlopulta todella paljon. Uusia ystäviä, uusia kokemuksia, uutta potkua elämään.. Toki mukaan mahtuu hetkiä omassa rauhassa. Hetkiä yksin kaupungilla. Odotan itseasiassa torstain ja sunnuntain hetkiä kun voin tutustua kaupunkiin ihan yksin. Vaikka mielelläni kulutan aikaa tuttujen ja puolituttujen kanssa, on mielestäni vieraaseen kaupunkiin tutustuminen kaikkein ihaninta yksin. Olen "shoppailurytmiltäni" erillainen muihin verrattuna, en koskaan saa toisten seurassa sitä nautintoa mitä yksin kierrellessä. Saatan kuluttaa tunteja vain hypistellen, ihastellen ja katsellen. En välttämättä edes osta näiltä shoppailuiltani mitään, se ei ole edes homman pointti. Vaan tärkeintä on saada katsella, tunnustella ja fiilistellä tavaroita, vaatteita ja ilmapiiriä..

Olen monena vuonna halunnut käydä Lisebergin huvipuistossa. Nyt mikäli sää vain sallii aion toteuttaa tuon. Viettää päivän nauttien laitteista, ihmisistä, syksyn tuoksusta. Ajasta itseni kanssa, kuin silloin teininä kuluttaessani päivän yksin linnanmäellä. Nyt vain erona on se että koko ympäristö on uusi..

Ystäväni totesi tänään että on turha matkakuumeilla kun menen vain ruotsiin. Ehkä niinkin, tuntuu vain tällä kertaa niin erilaiselta, niin irtiotolta.. Voihan olla etten edes tule tuolta takaisin....

minä - Minä

Luin eilen runojani läpi. Huomasin kuinka paljon kirjoitan minä-muodossa. Toki teen huomioita ympäristöstäni, katselen maailmaa, seurailen ihmisiä, mutta silti kirjoitukseni on ensisijaisesti aina minä. Olenko niin itserakas? Vai olenko niin arka että pelkään hajoavani kappaleiksi, katoavani maailmasta mikäli kääntäisin huomioni hetkeksi pois itsestäni ja niistä ajatuksista jotka itseeni liittyvät..?

Läsnäolon voima-kirjassa puhutaan egon kuolemanpelosta (lienen maininnut ennenkin). Onko tämä itsekeskeisyyteni juuri sitä? Olen aina selitellyt kuinka näen asiat itseni kautta, kuinka voin kirjoittaa vain omista kokemuksistani jne jne. Näen ja tiedostan silti maailman ympärilläni. Osaan olla huomaavainen. Pidän huolta läheisistä ja ystävistä. Olen hyvä kuuntelemaan ja aidosti kiinnostunut siitä mitä heille kuuluu ja kuinka voivat. Silti kun mahdollisuus on, tuntuvat asiat pyörivän oman napani ympärillä. Vetoan usein siihen etten halua udella ihmisten asioita. Kyllä he kertovat kun haluavat minun jotakin tietävän. Jos joku kysyy minulta kuinka voin, kerron mielelläni on tilanne hyvä tahi huono, huomaan vain usein ettei vastaukseni oikeasti kiinnosta. En silloin välttämättä edes kysy miten toisen elämä menee.. Tai kysyn, riippuu ihmisestä, hänen "arvostaan" elämäni arvoasteikolla..

Olen päättänyt viikonlopun aikaan oppia uuden tavan, oppia kuinka avata itsensä ihmisille. Kuinka oikeasti kysyä ja kuunnella kuinka toinen voi. Oppia työntämään oma egoni syrjään ja antaa toiselle ihmiselle mahdollisuus avautua..

Blogini kuitenkaan ei tule muuttumaan, tämä on edelleen omien syntyjen syvien tutkailuun, joten vastaisuudessakaan merkittäviä yhteiskunnallisia kysymyksiä tai elämän suuria salaisuuksia täältä ei tule löytymään.. Vain nuoren naisen elämän kasvukipuja..

Oppaani

Mietiskelin tänään töihin ajaessa elämäni opettajia ja oppaita. Kovin erilaiset ihmiset ovat toimineet menttoreina ja suunnan näyttäjinä elämäni varrella. On niitäkin ihmisiä jotka ovat vain hipaisseet elämääni tiettynä aikana, ja joiden jälkien seuraamiseen on ollut aika myöhemmin.

Joku vanha viisaus sanoo opettajan tulevan kun oppilas on valmis. Näinhän se taitaa todellakin usein mennä. Muistan itselläkin olleen useita "haikailuja" asiaan jos toiseen, mutta vasta kun olen ollut siinä tilanteessa että olen valmis ottamaan ohjausta ja opastusta vastaan, on elämääni tullut hän joka ohjaa askeleitani oikeaan suuntaan.

Taaksepäin katsoessa on aina kovin helppo osoittaa selkeät kohdat joissa muutoksia elämässä on tapahtunut. Kunpa se näkisi yhtä selvästi sillä hetkellä kun elämäänsä elää. Voisi moni virhe jäädä tekemättä, moni turha odotus ja oletus tuskailematta. Toisaalta, eipä elämä olisi niin rikasta ja monivaiheista kuin on ollut jos kaiken näkisi niin selvästi.

Kaikissa todellisissa opettajissani, (oppaissa, menttoreissa) on yksi yhteinen ärsyttävä piirre. Eivät he koskaan tule elämääni ja anna valmiita ratkaisuja. Saattavat toki kertoa kuinka selkeän yksinkertaista jotkin asiat ovat ja kuinka asiat tulisi tehdä, mutta yleensä aina kun asiaan tavalla tai toisella liittyy jonkinlainen ratkaisun teko, siihen en koskaan saa selkeän yksioikoista vastausta. Tiedän, ei päätös olisi omani jos joku muu kertoisi mitä tulisi tehdä. Silti usein kaipaisin sitä tukea että joku näyttäisi "rautalankamallina" mitä valintojeni ja päätösteni seuraukset ovat. Niin, eihän elämä koskaan mene rautalankamallin mukaan. Vaikka itse tekisin valinnat tietyn kaavan mukaan, ei se tarkoita että vastapuoli reagoisi ja tekisi kuten olisin ajatellut hänen toimivan.. Ei ole olemassa selkeän yksinkertaisia ratkaisuja, on vain ääretön joukko hypoteettisia mahdollisuuksia, joista ehkä joku toteutuu, todennäköisemmin toteuma on kuitenkin jokin sellainen yhdistelmä jota vaihtoehtoja ajatellessa ei oikeasti ole edes ajatellut..

Onneksi kuitenkin kaikesta huolimatta elämässäni on näitä opastavia hahmoja. Ihmisiä joiden tukeen voin luottaa kun tuntuu että olen eksynyt omaan elämääni. Heitä joilla on kyky osoittaa omat kykyni ja rajani vaikken itse usko itseeni tai osaa arvostaa niitä ominaisuuksia joita omaan. Heitä jotka saavat pienillä asioilla elämäni tuntumaan maailman suurimmalta ihmeeltä, ja totta, niinhän se onkin, Minun elämäni suurin ihme... Kiitos!