paha olo

Aivan kuin omat katastrofit ei riittäisi, olen saanut murehtia viime aikoina muidenkin asioita. Ihmissuhdeakrobatian lisäksi murehduttaa työt ja kaiken kruunaa rahasta, tai sen puutteesta koituva ressi. Kun yllättäen (no joo ei ehkä sinänsä suoranaisesti yllättäen) pamahtava 600 euron auton huoltolasku, niin siinä menee kyllä budjetti pahasti persiilleen..

Kaikesta on seurauksena paha olo. Juuri sellainen fiilis kuin joka sekuntti olisin purskahtamassa itkuun. Rintaa puristaa, ahdistaa. Tekisi mieli huutaa suoraa huutoa. Käskeä koko maailmaa painumaan v***uun ja jättämään minut rauhaan. Eihän sitä silti voi tehdä. Pieni dramaqueen äksyily on töissä sallittavissa, mutta muilta osin on vain puettava hymy kasvoille, jaksettava nauraa typerille jutuille ja olla kuin mikään ei murehduttaisi.

Kuinka haluaisinkin juuri nyt pysäyttää koko maailman ja laittaa sen tosissaan kuuntelemaan miltä minusta tuntuu. Vaikka maailma kuulemma pyörii (tai ainakin haluaisin sen pyörivän) vain oman napani ympärillä, niin nyt, juuri ja tasan nyt haluaisin omata sen STOP-napin jolla maailmaa voisi hallita.

Totesin eilen ettei minulla ole voimia luopua siitä mistä pitäisi. Ja sain vastaukseksi että onhan se hyvä että on aitoja joiden ylittämiseen ei kykene. Tuo lausahdus pisti asiat tiettyyn perspektiiviin, tiedostin että nuo aidat olivat todellakin oman mieleni minulle luomia. Tänään kuitenkin tuntuu kaikkien vastoinkäymisten jälkeen aitojen kasvaneen ainakin kymmenen metriä korkeammaksi. Niin korkeiksi, etten usko pääseväni eneää niiden yli. Kun pääsisin kunnialla edes huomiseen päivään. Kun saisin tämän pahoinvoinnin edes hiukan laantumaan. Kun..

Uutiset maailmalta ovat täynnä murheellisia uutisia, niin talouden kuin muiltakin osin. Onko tämä paha oloni heijastusta koko maailman murheista. Kun kaikki on yksi, jaetaanko pahoinvointi ja murhe kaikille, niin osallisille kuin osattomille. Onko tämä tuskaisuuteni ilman fyysistä sairautta osani maailman tuskasta? Jos saisin tämän tuskani käännettyä iloksi ja onnellisuudeksi, voisiko se osaltaan tuoda hivenen helpotusta koko maailman pahaan oloon?? Pyöriiko sittenkin koko maailma minun napani ympärillä, vai onko napani koko maailman ympärillä??

Viharakkaus

Tänään polttoaineenani on ollut raivo. Raivo itseäni kohtaan kun en omaa tarpeeksi vahvuutta kohdata sitä minkä pitäisi. Raivo toista kohtaan, kun hän käyttäätyy kuin pikkukakara. Raivo..

Todellisuudessa raivoni suurin syy lienee pitkästä aikaa harvinaisen tuskaisat naisten vaivat. Olo on taas kuin äärimmilleen viritetyllä jousella, tarvitaan vain se yksi pienen pieni väärä sana kun jännitys räjähtää silmille totaalisesti.. Onneksi työpäivän ajan sentään onnistuin hillitsemään itseni pääpiirteissä. Tai vaihtoehtoisesti ärsytykseni näkyi minusta kilometrien päähän, sillä työkaverit olivat harvinaisen kilttejä.. *virn*

Kotiin päästyäni raivo jatkui. Ei onneksi kohdistuen koiriin, vaan sillä että lähdin heti reilun tunnin metsälenkille hurttien kanssa. Tarkoitus oli mennä pellolle juoksuttamaan, mutta naapuri harrasti suurisuuntaisia hiekkalaatikkoleikkejä kaivurilla ojan pientareella, joten valitsin turvallisemman reitin metsän kautta. Lenkki oli itseasiassa mukavan rentouttava. Koirien rentoa jolkottelua ja huumori-ilveilyjä, ja loppumatkasta kävelyä pojat hihnassa ohi kahden erittäin mielenkiintoisen kaivuri alueen. Pojat on aina poikia, riippumatta siitä onko niillä kaksi vai neljä jalkaa, kaivurit kiinnostaa aina..

Lenkin jälkeen raivoni jatkui, imuroin, tiskasin ja pesin pyykkiä. Ja kävin keskustelua itseni kanssa. Kävin sen keskustelun joka on tulossa läpi lukemattomia kertoja. Valitsin sanoja, perustelin ja kuvailin. Ja tiesin etten silti todellisen keskustelun aikana löydä niitä sanoja jotka eivät satuttaisi mutta kertoisivat tarpeeni ja haluni. Minun on valittava. Valitsenko sen joka satuttaa toista (ja osin itseäni), ja joka johtaa tuntemattomaan. Vai valitsenko sen mihin olen tottunut, sietänyt ja kestänyt, vain jotten satuttaisi toista, mutta haipuen itse olemattomiin tuskani kanssa..

Luotan, toivon ja odotan että tämäkin asia ratkeaa itsestään. Että eteeni tulee ratkaisu joka korjaa tilanteen, tai väärin sanoa korjaa, ennemminkin aiheuttaa palasten asettumisen oikeaan suuntaan oikealla tavalla.. En tiedä mikä tuo muutos tulee olemaan. Enkä koska se tapahtuu. Tiedän ja tunnen sen vain olevan tulossa. Ja odotan sitä..

Asennemuutos

Taas on korvien välissä nakasahtanut pahemman mukaan. Alku viikosta olin kuin sulaa vahaa, olisi vaatinut vain yhden pienen viittauksen ja olisin muuttanut elämäni ryminällä. Katunut varmasti jälkeen päin, mutta silti tehnyt muutokset.

Toivomani, odottamani merkin sijasta sainkin täysin päinvastaisen reaktion. Pysähdyin kun olisin ajanut päin seinää. Olinko todellakin niin hullu? Olinko sinisilmäisesti luullut kaiken muuttuvan kuin taikasauvan heilautuksella. Olin luullut. Olin kuvitellut. Olin uskonut että ajatukseni olivat oikeita heijastuksia, mutta ilmeisesti kyse oli vain toiveajattelustani, haaveistani..

En tarkoita että elämäni olisi täysin luisumassa entiseen. En aio palata vanhaan kuvioon. Ajattelemani "selkeä" kuvio ei vain toteudu siinä muodossa kuin kuvittelin. Se ei tarkoita että jäljellä olisi vain toinen vaihtoehto, palata entiseen. Annan taas itselleni ja asioille aikaa. Myönnän että ajan antaminen on osittain pelkuruutta, roikkumista entisen portailla, silti samalla "aikuista käytöstä". Vaikka välilä tuntuu että tekisi mieli pudottaa hanskat just tähän ja vaan lähteä, jokin aikuinen sisälläni sanoo ettei niin saa tehdä..

Aikuisuus. Se on oikeasti sana jota edelleen inhoan. En halua olla aikuinen. Mielessäni aikuisuus sisältää niin paljon negatiivisia asioita. Ikää kertyy kyllä, enkä tällä hetkellä koe mitään ikäkriisejä, mutta ikä ja aikuisuus eivät ole toistensa synonyymeja. Mietin eilen kuinka eri tavalla eri ihmiset näkevät ja kokevat aikuisuuden, sen vastuut ja oikeudet. Viime päivinä on keskusteltu julkisuudessa nuorten nettiharrastuksesta. Itse olen jonkin asteinen nettiaddicti ja pidän yhteyttä ystäviin pääsääntöisesti netin kautta. Silti nämä ihmiset ovat niitä joihin olen tutustunut irl ja yhteydenpito on vain siirtynyt nettiin. Tekeekö tämä netin kautta kanssakäyminen meistä a) lapsellisia, b) potenttiaaleja murhaajia?? Ovatko vain syrjäytyneet nuoret niitä jotka käyttävät nettiä tunteja päivässä?

Kuinka eri tavalla ihmiset suhtautuvat ikäänsä. Toisille se ikä on aikuisuuden mittari. Kun tietty ikä on saavutettu, täytyy alkaa käyttäytyä tietyn kaavan mukaan. Toisille taas ikä ei ole millään tasolla rajoittava tekijä. Ystäväni totesi haluavansa räp-bileet täyttäessään 50. En ihmetellyt. Olkoonkin että ensimmäisenä ajatuksena mielessä häivähti ajatus teinipojista lökäpöksyineen ja pipoineen, mutta kun jatko lause määritteli tarkemmin, että juhlissa oli oltava kauniita naisia ja paljasta pintaa. En todellakaan ihmetellyt.

Itselleni en ole osannut koskaan kuvitella aikuisuutta. En sitä että pitäisi pukeutua tietyllä tavalla koska olen tietyn ikäinen. Voin yhä pukea päälleni "teini t-paidan" joka jättää navan paljaaksi ja minihameen.. ikä ei ole se määräävä tekijä vaatteissa, vaan se viihdynkö niissä, ja sopivatko ne vartalolleni. Silti aika ajoin saan kuulla kuinka en käyttäydy ikäni edellyttämällä tavalla, en pukeudu ikäni edellyttämällä tavalla, kuinka en ole aikuinen.

En ole, enkä halua olla! Haluan vanhuksenakin nähdä maailman yhtä lapsellisten silmien kautta. Haluan aina olla avoin uusille ajatuksille ja toimintamalleille. Haluan aina osata riemuita auringosta ja pienistä ihanista asioista..

Sumu

Aamuinen sumu näytti kauniilta.
Maailma epätodelliselta.
Ja minulla oli hyvä olla.
Kuinka pettävä aamu voikaan olla...

Ei rahalla vaan rakkaudella..

Ihmisen reagointi on melko mielenkiintoista.. Kun aiemmin raha on ollut jonkinlainen riidan aihe, nyt tuntuu tuota riittävän kaikkeen ja kaiken moiseen. Tiedän ja tiedostan useimpien näistä hankinnoista olevan jäämiseni vahvistamiseksi: "Katso nyt, ethän voi lähteä kun meillä on tällainenkin.." Viimeisin niitti tällä saralla tuli tänä aamuna:"jos valitsen taivaskanava pakettiin 5 kanavaa ja sinä valitsisit sen kuudennen, voisit ottaa vaikka jonkun näistä lasten piirretyistä.." (rakastan katsoa viikonloppuaamuisin lastenohjelmia). Olin hetken hiljaa.. Enkä voinut olla vastaamatta, että koskakohan niitä katsoisin, nuo lastenpaketit kun lähettävät ohjelmaansa lähinna aamupäivisin jolloin olen töissä.. Ja puhumme nyt ylipäätään ihmisestä jonka kokonais tv:n katselumäärä viikossa on noin 5 tuntia.. Mihin hän tarvitsee tv-paketin?? Ok, ymmärrän toki formulat ja niiden kanavatarpeen, mutten sitä mihin tarvitaan ne 5 muuta kanavaa??

Sinänsä nurinkurista, joskus aiemmin ajattelin suhteen menestymistä myös sillä kuinka paljon tavaraa ja yhteisiä matkoja on voitu tehdä. Tällä hetkellä jokainen uusi "meidän yhteinen" hankinta vain työntää minua kauemmas, pystyttää korkeampaa muuria välillemme..

Vastoinkäymiset

Mikä ei tapa se vahvistaa.. Välillä vain tulee tuo täydellisen voimaton olo kun tuntuu että asiat kerta kaikkiaan potkivat päähän..

Vaikka olenkin jonkinasteinen adrenaliinifriikki, oli eilinen kokemus taas sellainen jonka olisi voinut mielummin jättää kokeilematta. Töistä lähtiessä kävin pankissa, ja suunnatessani kohti seuraavaa kohdetta jouduin kauhukseni huomaamaan keskellä neljän ruuhkaa autoni päättäneen luopua jarruistaan... Oli sellainen adrenaliinipiikki että oksat pois. Onneksi mitään ei onneksi sattunut, en kolaroinut kenenkään kanssa, ja onnistuin ajamaan auton "turvaan" takaisin työmaalle.. Mielummin moiset sävärit hankkisin vaikka kalliokiipeilystä tai sillalta laskeutumisesta tai.. ihan mistä vaan missä toiset ihmiset tai edes materia ole vaarassa.. Tällä hetkellä kun ei olisi halua tai varaa maksaa mitään ylimääräisiä kuluja..

Se mikä asiassa sinänsä oli positiivista, huomasin taas toimivani hyvin pakon edessä. Kun auto piti saada pysähtymään vaikkei jarruja ollut, onnistui. Kun piti järjestää asiat illan suunnitelmien toimimiseksi, onnistui. Eihän vastoinkäyminen tarkoita sitä että pitäisi pysähtyä kuin seinään tai lähteä parkuen toiseen suuntaan.. Se vaatii vain uudelleen organisoinnin ja ratkaisun löytämisen, näissä tapauksissa nopeasti..

Toivon vain että nyt asiat alkaisivat sujua hiukan helpommin. Reaktiokyky on testattu ja toimivaksi havaittu..

EI - keskustelu

Yllättävän vaikeaa on tuon pienen sanan sanominen.. Olen huomannut varsinin työympäristössä lähes mahdottomaksi avata suuni ja päästää nuo kaksi pientä vokaalia livahtamaan ulos.. Vaikken haluaisi, vastaan myöntäen, kiertäen ja kaartaen. Luvaten vaikken haluaisi luvata. Asiat kasaantuvat, aiheuttavat kiukuttelua puolin ja toisin..

Itse huudan sen kristallipallon perään. Pallon joka kertoisi mitä muut ajattelevat. Enhän voi lukea muiden ajatuksia. Silti syyllistyn itse samaan pimittämiseen. Mutkutan perästä päin ja valitan asiaan kuulumattomille sitä kuinka en selviä töistäni. Mutta niille jotka täyttävät pöytäni päivästä toiseen "pikkuaskareilla" jotka ehdin kyllä hoitaa oman työni ohessa, heille en saa sanottua että hukun töihin. Tiedän muillakin olevan kiire, siksi mielelläni lupaa auttaa, tulostaa sitä, hakea tätä, täydentää tuota. Vaan kun noiden hommien hoitaminen vie ajan siltä mitä varten täällä olen.

Ensin ajattelin etten muuta käyttäytymis mallia. Enhän ole täällä enää kauaa. Säälin vain hiljaa mielessäni seuraajaani, jolle kasaantuisi samat työt. Kunnes tajusin. Miksi pitäisi antaa asioiden mennä kuten aina. Juuri nyt kun aikani on päättymässä on hyvä hetki sanoa EI! En ehdi, en voi. Haluan saada työt sille mallille että seuraavan on niitä mukava jatkaa. Siksi on opittava sanomaan EI, jo tänään!

Haluatko takaisin...

Mietin töihin ajaessa kuluneen vuoden elämäni soundtrackiä. Viime syksynä (muistaakseni) soi radiossa Cisun Mun koti ei ole täällä, tykkäsin biisistä suunnattomasti, ja kuitenkin järkeni yritti huutaa ettei tuo kappale kosketa elämääni.. Tuon jälkeen ovat mieltäni täyttäneet niin Apulannan Paha ihminen kuin Herra Ylpön ja Ihmisten Kleopatra...

Kaikki biisit puhuvat muutoksesta. Siitä kuinka voi valita jatkaako sitä mihin on tottunut, mitä "normit" odottavat, vai tekeekö rohkeampia päätöksiä elämänsä suhteen. Jokainen lienee huomannut että muodossa jos toisessa olen kipuillut elämäni muutoksen kanssa. Tietty osa minua on tekemässä muutosta, toinen puoli huutaa että olen hullu kun olen päästämässä irti siitä minkä eteen olen vuosia tehnyt töitä. Osa minusta takertui tuohon vanhaan ja tuttuun elämään suruineen ja murheineen, osa huusi kuitenkin muutoksen perään.

Pohdiskelin, ajattelin ja harkitsin. Kysyin neuvoja, hain keskustelua jotta asiat löytäisivät oikean mallin. Kaikki vaihtoehdot ovat osaltaan hyviä, samalla kuitenkin osaltaan joku joutuu aina kärsimään. Helppoa vaihtoehtoa ei ole. En voi vain sulkea kaikkea pois mielestäni ja "unohtaa" entistä elämää. Päästää ihan kaikesta irti ja vain elää sitä hetkeä.. Toisaalta, miksen voi?

Aamulla autoradio soitti Maija Vilkkumaan Suojatiellä kappaletta. Kesken ajon se tunne vain iski: Ikuisuus on tässä! Juuri siinä sekunnissa, juuri siinä hengenvedossa. Ei ole mitään muuta. Ei enää sitä sekuntia joka meni minuutti sitten, ei sitä huomista jonka ehkä elän, jos Luoja suo. Kaikki on tässä. Mihin tässä tarvitsen murehtimista, rahaa, huolia, arvostusta. Kaikki, todellakin kaikki on tässä..

Perjantaina totesin "sokaistuvani" valinnoissani. Liian tietoisesti jaan mahdollisuudet vain kahteen vaihtoehtoon: Joko elän tätä mitä tähän asti. Jos valitsen sen, lopetan valittamisen. Tai valitsen sen toisen ääripään joka kummittelee mielessäni. Todellisuus ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen. Välissä on lukemattomia mahdollisuuksia. Viime päivinä olen joutunut opettelemaan näiden vaihtoehtojen näkemistä. Kun ohjaava majakka ei häämötä horisontissa, on kuin laput olisi poistettu silmistäni. Vaihtoehtoja on. Silti edelleen MINUN on tehtävä valintani sen mukaan mitä haluan, vasta kun päätös on tehty voin nähdä mihin suuntaan se reittini kuljettaa. Vaikka toivoisinkin tuon opastavan hohteen loistavan horisontissa kertomassa mihin suuntaan tulisi ohjata, tunnen pelon rinnalla riemua siitä kuinka ymmärrän lukemattomien muidenkin mahdollisuuksien olevan edessäni avoimena.

Valitsen suunnan, suuntaan askeleeni sinne päin. Ja katson mihin tämä polku johtaa. Aina voin pysähtyä, tarkistaa sijainnin ja valita uuden reitin.. Vain polkua takaisin ei ole, yhtäkään askelta ei voi tehdä tekemättömäksi. Silti saatanhan kulkea ympyrän ja löytää itseni samasta paikasta kuin mistä lähdin. Vaan kun lähestyn paikkaa eri suunnasta, saattaakin kaikki näyttää perin erilaiselta.. Ei määränpää ole tärkeä, vaan se matka sinne, sillä sehän se on ELÄMÄNI!

Houkutuksia

Taas on se hetki, se kun houkutuksia tulee ovista ja ikkunoista.. Ja juuri kun tarvitsisin vahvistusta, tukea, ei majakaa näy missään. Outoa sinänsä, vaikka toisaalta mieleni huutaa apua, tukea ja turvaa, olen yllättävän rauhallinen. Yllättävän helppoa on jättää houkutukset huomiotta. Tai huomiotta ainakin siihen että saan apua ratkaisun tekoon. Poissa ovat ne tunteet kuinka "ihan vähän vaan" ottaisin maistiaisia. Ihan vähän vain kokeilisin ja lopettaisin jos siltä tuntuisi.

Vaikkei opastajani ole näkyvissäni, tuntuu että hän on mielessäni. Tukeni ja turvani. Silti kaipaisin kovin konkreettisia sanoja, ohjeita ja opastuksia..

Mutta näin saan taas huomata kuinka paljon vahvempi olen kuin ennen..

ajatuksia täydestä kalenterista

Sen jälkeen kun omat päätökset ovat mielessä vahvistuneet, olen huomannut elämän ympärillä muuttuvan päätösten mukaisesti. Tiedän kirjoittaneeni tästä ennenkin, toistan silti yhä itseäni. Muutos elämässä on näköjään suuntaan tahi toiseen mahdollinen yksinkertaisesti siksi että sitä haluaa ja sen eteen on valmis tekemään töitä. Kun haluaa jotakin oikeasti ja tosissaan, tuntuu että koko maailma tukee tuota päätöstä (tai tekee kaikkensa estääkseen sen).

Viime viikko on osoittanut niin monella tasolla tämän maailman osallisuuden asioihin. Ajatukset voi muuttaa energiaksi ja jopa fyysiseksi tapahtumaksi, kun vain haluaa. Vaikka tietoinen minäni naureskelee asioille ja pyrkii lyömään niitä leikiksi, silti jokin varmuus sisälläni kertoo ettei kyse ole aina pelkästä toiveajattelusta tai vilkkaasta mielikuvituksestani.. Tai jos onkin, niin onko sillä suoranaisesti merkitystä..

Kalenterini on täyttynyt kuin itsestään. Olen huomannut avaavani suuni aivan eri tavalla kuin ennen. Ja kun kysyn saan yleensä myöntävän vastauksen. Odotan vain sitä kun voin täyttää kalenterini pelkästään omilla töillä. Ettei enää tarvitse ravata toimistolle. Toisaalta toki pelkään sitä että alkuinnon haihduttua tömähdän taas rankasti maan kamaralle kun vaaleanpunaiset siivet eivät kannakaan. Mutta toivon, uskon ja luotan että tällä kertaa motivaationi syy on toinen kuin aiemmin, että ole löytänyt sen syys johon "lahjaani" käytän saadakseni kaiken avun mitä tarvitsen. Yhdeksän vuotta etsin sitä syytä, väitin syyksi milloin perhettä, milloin vapautta, milloin taloudellista tasapainoa.. Todellinen syy on kuitenkin niin yksinkertainen kuin MINÄ. Nautin työstäni, nautin siitä huomiosta jota työni tuo tullessaan. Nautin siitä tunteesta mikä itselleni tulee kun näen kuinka vastapuoli katsoo peiliin ihastuksen ja ihmetyksen vallassa.. Vaikka minä olen vain välikäsi joka mahdollistaa asioiden tapahtumisen, olen samalla näille ihmisille SE henkilöitymä, se ruumiillistuma sille muutokselle mitä heissä ja elämässään voi tapahtua. SE on se syy, se motivaatio, se..

Olen tiedostanut hitaan muutokseni ns "kiltistä tytöstä" Diivaksi. Kilttinä tyttönä olen aina pyrkinyt nostamaan muut edelleni. Olen hokenut itselleni ja muille toiveeksi ja haluksi auttaa muita menestymään ja ehkä mahdollisesti menestymään sitä kautta. Ja juuri siksi olen myös hiljaa mielessäni syyttänyt muita siitä etteivät he halua menestyä, sillä jos he eivät menesty, en minäkään voi menestyä. Nyt kun olen alkanut ajatella itsekkäämmin, tavoitella tietoisesti niitä asioita jotka tekevät minut onnelliseksi. Asioita jotka tasapainottavat ja ruokkivat egoani oikealla tavalla, olen huomannut eteneväni. En tarkoita olevani diiva sikäli että jyräisin toiset jalkoihini. En pyri muiden edelle keinolla millä hyvänsä, sillä nyt tiedän olevani riittävän hyvä ilman kilpailuakin. Minun ei tarvitse todistaa kaikin tavoin olevani kelvollinen siihen tai tähän. Voin keskittyä siihen mistä pidän, minkä oikeasti osaan ja pyrkiä kehittymään siinä vielä paremmaksi.

En enää aio tehdä elämäni valintoja sen mukaan mitä pidän muille parhaina. Ajattelen itseäni, sillä itseni kanssa minun on elettävä koko loppuelämä. Muiden kanssa elän vain niin kauan kuin pidämme tilanteesta. Kun meillä on elettävänä vain tämä elämä löytääksemme onnen ja tasapainon tässä elämässä, en voi jäädä odottamaan sitä että joku muu tekisi elämästäni, taikasauvaa heilauttamalla, paremman ja onnellisemman. Minun on kannettava itse vastuu omasta onnellisuudestani.

epätietoisuudellansakaan..

Viikonlopun hulina on pitänyt mielen otteessa. Tai pitänyt ja pitänyt. Jossain määrin ajatukset ovat askarrelleet viikonlopun koulutuksessa ja hyvissä fiiliksissä. Osin olen mietiskellyt viikonloppuna riivannutta ikävän tunnetta. Tunnetta siitä kuinka jotain oleellista puuttui. Vaikka sitten taas toisaalta nautin suunnattomasti niistä oman rauhan hetkistä kaupungilla ja jopa ihmismassan keskellä..

Viikonlopun fiilistelyn lisäksi olen miettinyt. Olen pohdiskellut ja harkinnut. Tiedän ja tiedostan selkeät kaksi vaihtoehtoa jotka minulla on. Aiemmin kuvittelin että noiden vaihtoehtojen välillä olisi useita muita variaatioita ja mahdollisuuksia, nyt tiedän että tässä vaiheessa vaihtoehtoja on tasan kaksi. En vain tiedä kumpi on minulle parempi. Toinen on jokseenkin entisen, tutun ja turvallisen mallin noudattamista. Toinen toiseen ääripäähän heittäytymistä. Järki käskee jatkaa kuten ennenkin. Sydän huutaa ettei mikään voi muuttua jos jatkan kuten ennen..

Hetkittäin mieleni vaikuttaa selkeältä ja kirkkaalta. Hetkittäin luulen jopa tietäväni mitä haluan. Saan itseni kasattua, ja pidettyä jotenkuten nipussa vaikka rinnassani roihuaa tunteiden vuoristorata. Olen kuin mitään outoa ei ole tapahtumassa.. Olen kunnes.. Kunnes se yksi pienen pieni sana, hymy, edes ajatuksen poikanen.. Se yksi, romahduttaa koko huolella pystytetyn turvaverkon. vaivalla rakennetun muurin. Ja mikä järjettömintä, vaikka kerta toisensa jälkeen olen itselleni vihainen siitä kuinka taas käyttäydyn kuin Pavlovin koira alkaen kuolata kuullessani "kellon soiton", olen samalla iloinen. Äärimmäisen iloinen siitä etten ole kovettanut itseäni, että vieläkin tunteeni elävät, odottavat hetkeä räiskähtää ilmoille ilotulitukseksi.

Vaikka osaltani olenkin hakenut mielenrauhaa ja tyyneyttä, on tuo tunteideni vuoristorata ja "pirskahtelu" kuitenkin sitä epätasaisuutta josta itsessäni pidän. VAikka osin tuntuu pahalta, menetyksen pelko puristaa rintaa, ikävä ja epävarmuus kaihertaa, silti avoimuus, rehellisyys ja kaken muun ohittava halu ovat tuntoja joiden haluan säilyvän, vahvistuvan ja kasvavan elämässäni.

Onneksi olen saanut aikaa, aikaa pyöritellä tuntoja, harkita vaihtoehtoja ja mahdollisuuden alkaa nähdä asioita eri katsantokannalta. Tiedän että koska tahansa aiemmin minulle olisi voitu kertoa (ja varmaan onkin kerrottu) kaikki tämä minkä nyt olen itse oppinut näkemään. Olisin voinut tehdä valintoja niillä tiedoin katsomatta polkua tähän pisteeseen, vaan silloin se ei olisi ollut oma valintani. Tiedän ja tunnen itseni niin hyvin että tiedän ettei minua voi pakottaa, ei edes valitsemaan. Tai mikäli pakko olisi ollut, olisin valinnut tutun ja turvallisen kärsimyksen. En siksi että sitä haluaisin, vaan siksi että ainakin tiedän sen ja osaan sitä käsitellä. Uusista asioista kun ei koskaan voi tietää. Voi olla että se mitä eniten pelkään olisikin juuri se mitä olen tietämättäni aina etsinyt ja halunnut. Toisaalta se mitä luulen haluavani voi lyhyen ajan jälkeen osoittautua sellaiseksi mitä en oikeasti halunnutkaan..

Elämä on valintoja, vaikeita valintoja.. Kuten se haluaisinko tänään suklaa vai vanilijavanukasta..?

Gaala ilta..

Kauniita naisia, upeita pukuja, mahtava show.. Timantteja, autoja, glamouria.. WOW!

Havaintoja

Shoppailu on raskasta. Göteborgin valikoima on yhtä huono kuin helsingin, ja lisäksi täällä on yliaktiivisia myyjiä. Ruotsin kieleni kun ei kunnolla jousta kysymään sitä mitä etsin, kun ei se suomeksikaan helppoa ole, joten olen toistellut etten kaipaa apua..
Harmikseni huomasin että täälläkin huijataan vaatteita etsivää: mallinuket on puettu nuppineuloin, ei siis ihme ettei sovittaessa pukine näytä itsen yllä yhtä hyvältä.. Mutta etsintä jatkuu, jalat saivat jo vartin tauon, massu kahvin ja muffinsin..
Niin, kuvassa on norjan merimieskirkko.. Kaunis!

Ylimaallinen väsymys

En tiedä mistä johtuu, mutta olen tänään ollut todella, todella väsynyt. Tuntuu kuin keskittymiskykyni olisi totaalisesti hukassa. Liian monta rautaa tulessa ja palan totaalisen loppuun.. No todennäköisimmin syynä on vain SE aika kuusta. Tai tulevan viikonlopun odotus. Tai muutoksen aiheuttama stressi tai....

Odotan tulevalta viikonlopulta todella paljon. Uusia ystäviä, uusia kokemuksia, uutta potkua elämään.. Toki mukaan mahtuu hetkiä omassa rauhassa. Hetkiä yksin kaupungilla. Odotan itseasiassa torstain ja sunnuntain hetkiä kun voin tutustua kaupunkiin ihan yksin. Vaikka mielelläni kulutan aikaa tuttujen ja puolituttujen kanssa, on mielestäni vieraaseen kaupunkiin tutustuminen kaikkein ihaninta yksin. Olen "shoppailurytmiltäni" erillainen muihin verrattuna, en koskaan saa toisten seurassa sitä nautintoa mitä yksin kierrellessä. Saatan kuluttaa tunteja vain hypistellen, ihastellen ja katsellen. En välttämättä edes osta näiltä shoppailuiltani mitään, se ei ole edes homman pointti. Vaan tärkeintä on saada katsella, tunnustella ja fiilistellä tavaroita, vaatteita ja ilmapiiriä..

Olen monena vuonna halunnut käydä Lisebergin huvipuistossa. Nyt mikäli sää vain sallii aion toteuttaa tuon. Viettää päivän nauttien laitteista, ihmisistä, syksyn tuoksusta. Ajasta itseni kanssa, kuin silloin teininä kuluttaessani päivän yksin linnanmäellä. Nyt vain erona on se että koko ympäristö on uusi..

Ystäväni totesi tänään että on turha matkakuumeilla kun menen vain ruotsiin. Ehkä niinkin, tuntuu vain tällä kertaa niin erilaiselta, niin irtiotolta.. Voihan olla etten edes tule tuolta takaisin....

minä - Minä

Luin eilen runojani läpi. Huomasin kuinka paljon kirjoitan minä-muodossa. Toki teen huomioita ympäristöstäni, katselen maailmaa, seurailen ihmisiä, mutta silti kirjoitukseni on ensisijaisesti aina minä. Olenko niin itserakas? Vai olenko niin arka että pelkään hajoavani kappaleiksi, katoavani maailmasta mikäli kääntäisin huomioni hetkeksi pois itsestäni ja niistä ajatuksista jotka itseeni liittyvät..?

Läsnäolon voima-kirjassa puhutaan egon kuolemanpelosta (lienen maininnut ennenkin). Onko tämä itsekeskeisyyteni juuri sitä? Olen aina selitellyt kuinka näen asiat itseni kautta, kuinka voin kirjoittaa vain omista kokemuksistani jne jne. Näen ja tiedostan silti maailman ympärilläni. Osaan olla huomaavainen. Pidän huolta läheisistä ja ystävistä. Olen hyvä kuuntelemaan ja aidosti kiinnostunut siitä mitä heille kuuluu ja kuinka voivat. Silti kun mahdollisuus on, tuntuvat asiat pyörivän oman napani ympärillä. Vetoan usein siihen etten halua udella ihmisten asioita. Kyllä he kertovat kun haluavat minun jotakin tietävän. Jos joku kysyy minulta kuinka voin, kerron mielelläni on tilanne hyvä tahi huono, huomaan vain usein ettei vastaukseni oikeasti kiinnosta. En silloin välttämättä edes kysy miten toisen elämä menee.. Tai kysyn, riippuu ihmisestä, hänen "arvostaan" elämäni arvoasteikolla..

Olen päättänyt viikonlopun aikaan oppia uuden tavan, oppia kuinka avata itsensä ihmisille. Kuinka oikeasti kysyä ja kuunnella kuinka toinen voi. Oppia työntämään oma egoni syrjään ja antaa toiselle ihmiselle mahdollisuus avautua..

Blogini kuitenkaan ei tule muuttumaan, tämä on edelleen omien syntyjen syvien tutkailuun, joten vastaisuudessakaan merkittäviä yhteiskunnallisia kysymyksiä tai elämän suuria salaisuuksia täältä ei tule löytymään.. Vain nuoren naisen elämän kasvukipuja..

Oppaani

Mietiskelin tänään töihin ajaessa elämäni opettajia ja oppaita. Kovin erilaiset ihmiset ovat toimineet menttoreina ja suunnan näyttäjinä elämäni varrella. On niitäkin ihmisiä jotka ovat vain hipaisseet elämääni tiettynä aikana, ja joiden jälkien seuraamiseen on ollut aika myöhemmin.

Joku vanha viisaus sanoo opettajan tulevan kun oppilas on valmis. Näinhän se taitaa todellakin usein mennä. Muistan itselläkin olleen useita "haikailuja" asiaan jos toiseen, mutta vasta kun olen ollut siinä tilanteessa että olen valmis ottamaan ohjausta ja opastusta vastaan, on elämääni tullut hän joka ohjaa askeleitani oikeaan suuntaan.

Taaksepäin katsoessa on aina kovin helppo osoittaa selkeät kohdat joissa muutoksia elämässä on tapahtunut. Kunpa se näkisi yhtä selvästi sillä hetkellä kun elämäänsä elää. Voisi moni virhe jäädä tekemättä, moni turha odotus ja oletus tuskailematta. Toisaalta, eipä elämä olisi niin rikasta ja monivaiheista kuin on ollut jos kaiken näkisi niin selvästi.

Kaikissa todellisissa opettajissani, (oppaissa, menttoreissa) on yksi yhteinen ärsyttävä piirre. Eivät he koskaan tule elämääni ja anna valmiita ratkaisuja. Saattavat toki kertoa kuinka selkeän yksinkertaista jotkin asiat ovat ja kuinka asiat tulisi tehdä, mutta yleensä aina kun asiaan tavalla tai toisella liittyy jonkinlainen ratkaisun teko, siihen en koskaan saa selkeän yksioikoista vastausta. Tiedän, ei päätös olisi omani jos joku muu kertoisi mitä tulisi tehdä. Silti usein kaipaisin sitä tukea että joku näyttäisi "rautalankamallina" mitä valintojeni ja päätösteni seuraukset ovat. Niin, eihän elämä koskaan mene rautalankamallin mukaan. Vaikka itse tekisin valinnat tietyn kaavan mukaan, ei se tarkoita että vastapuoli reagoisi ja tekisi kuten olisin ajatellut hänen toimivan.. Ei ole olemassa selkeän yksinkertaisia ratkaisuja, on vain ääretön joukko hypoteettisia mahdollisuuksia, joista ehkä joku toteutuu, todennäköisemmin toteuma on kuitenkin jokin sellainen yhdistelmä jota vaihtoehtoja ajatellessa ei oikeasti ole edes ajatellut..

Onneksi kuitenkin kaikesta huolimatta elämässäni on näitä opastavia hahmoja. Ihmisiä joiden tukeen voin luottaa kun tuntuu että olen eksynyt omaan elämääni. Heitä joilla on kyky osoittaa omat kykyni ja rajani vaikken itse usko itseeni tai osaa arvostaa niitä ominaisuuksia joita omaan. Heitä jotka saavat pienillä asioilla elämäni tuntumaan maailman suurimmalta ihmeeltä, ja totta, niinhän se onkin, Minun elämäni suurin ihme... Kiitos!